Richard Nixon jäi historiaan presidenttinä, joka saavutti suuria voittoja ulkopolitiikassa mutta jonka virkakaudella Yhdysvaltain sisäpolitiikassa kuohui. Nixon muun muassa avasi suhteita Kiinaan ja Neuvostoliittoon sekä päätti Vietnamin sodan.

Nixonin (rep.) virkaura torpattiin sinänsä mitättömään vakoiluskandaaliin, mitä voidaan pitää merkkinä poliittisen vasemmiston vaikutusvallasta 1970-luvulla; esimerkiksi Bill Clintonin (dem.) uraa presidenttinä ei tuhottu pelkkään skandalisaatioon.

Filosofi Slavoj Žižek, joka tunnetaan politiikkaa koskevista psykoanalyyseistään, kommunismin kaipailustaan sekä pakolaisten vastaanottotoiminnan kritiikistään, on katsonut, että pahinta ei ole, jos Trump epäonnistuu, vaan se, jos hän onnistuu. 

Toisaalta Žižek on antanut kannatuksensa Trumpille, jotta tämä todellakin onnistuisi omissa pyrkimyksissään ja jotta vasemmisto sekä EU-eliitti sitä kautta heräisivät ja nousisivat isähahmoaan vastaan. Eikö olekin kompleksista?

Trumpin tosiasiallisten vastustajien (jollainen Žižekin on) ei kannata kuitenkaan iloita sen enempää hänen onnistumisestaan kuin epäonnistumisestaankaan.

Nyt näyttää siltä, että Trumpin vetämä reaalipolitiikka, jossa vallan ja voiman käyttö tunnustetaan jälleen ulkopolitiikan modus operandiksi, tuottaa tuloksia. Kirjoitin olympialaisten aikaan Pohjois-Korean uuden johdon paineista uudistaa politiikkaansa ja käyttää ydinaseilla saavuttamaansa neuvotteluasemaa hyväkseen.

Kim Jong-unin ja Donald Trumpin kohdatessa viime viikolla molempien osapuolten voimannäytöt vaikuttivat toimivan samalla tavoin kuin Gorbatšovin ja Reaganin kaudella. Tuolloin Neuvostoliitto saattoi peräytyä kilpavarustelusta Yhdysvaltain kehittelemän paperitiikerin, voittamattomana pidetyn Tähtien Sota -hankkeen, edessä. Molempien vetäytyminen kilpavarustelusta oli mahdollista ilman imagotappioita, sillä yhteiseksi viholliseksi voitiin tunnustaa käsistä riistäytyvä tekniikka.

Samantapaisesta lienee kyse myös Pohjois-Korean ja Yhdysvaltain kaavaileman ydinaseettoman vyöhykkeen luomisessa Korean niemimaalle. Yhdysvaltain vetämä voimapolitiikka antaa Pohjois-Korealle mahdollisuuden vetäytyä diplomaattisesta uhittelusta kasvojaan menettämättä.

Vetäytymiseen ja Koreoiden mahdolliseen yhdistymiseen on pohjoisessa suuri paine, sillä maan elintaso on aivan kurja. Pidän täysin mahdollisena, että etelä ja pohjoinen yhdistyvät yhtä yllättäen kuin Länsi-Saksa ja Itä-Saksa, joka lakkasi olemasta, kun piikkilanka kerättiin pois.

Myöskään niiden, jotka avoimesti vastustavat Trumpia ja pyrkivät vesittämään ulkopoliittiset tulokset, ei kannata iloita hänen epäonnistumisestaan peittelemättömästi, sillä ulkopolitiikassa tuloksia saavutetaan usein pienin askelin.

Myös Trumpin sisäpoliittisten vastustajien kannattaa hillitä voitonriemuaan, vaikka Helsingin Sanomien mukaan Trump onkin onnistuneesti epäonnistunut, ja Kaliforniassa ”suunnitellaan vallankumousta ja ollaan valmiita suoraan toimintaan”!

Meidän oloissamme Trump pitäisi ottaa vakavasti mutta ei kirjaimellisesti, kun taas mediassa Trump on otettu kirjamellisesti muttei vakavasti, aivan kuten eräät ovat etevästi huomauttaneet.

Yhdysvaltain sisäpolitiikassa Trump-ilmiö kertoo omasta mielestäni lähinnä yhdestä asiasta: yhdysvaltalaisen keskiluokan päätöksestä pitää asemistaan kiinni kansainvälisen kapitalismin, globalisaation ja sosialistisen internationalismin epäpyhää allianssia ja yhteistendenssiä vastaan.