Sisäministeriön alaan kuuluvat muiden muassa poliisi- ja pakolaisasiat, joten ministeriön johtoon ei pitäisi nimittää henkilöitä, joiden pamppu on pehmeä. Kovaa mainetta parantelemaan virastoon nimitellään kuitenkin löysän laatuisia poliitikkoja ja virkamiehiä. Tarja Halonen jatkoi ministeriön kansliapäällikkönä toimineen Ritva Viljasen (sd.) toimikautta vuonna 2008 nimittämällä hänet virkaan valtioneuvoston esittämän kenraali Ilkka Laitisen ohi.

Kristillisdemokraattinen sisäministeri Päivi Räsänen puolestaan nimitti Viljasen seuraajaksi oman puoluetoverinsa, ministeriön hallinnonalaan perehtymättömän maataloustieteilijä Päivi Nergin vuonna 2012, mistä lähtien ministeriön ylin johto ja maahanmuuttopolitiikka olivat kristillisen laupeudentyön paimennuksessa.

Kokoomuksen hallussa sisäministerin virka on ollut kuluvan hallituskauden ajan. Kokoomus ja keskusta eivät halunneet antaa tehtävää tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa vaatineille perussuomalaisille, joille se olisi hyvin sopinut ja joiden riveistä olisi löytynyt turvallisuusalan asiantuntemusta. Virassa toimi kokoomuksen vuoden 2016 palatsivallankumoukseen asti Petteri Orpo, joka hallituksen kriisiytymättä siirtyi puolueen puheenjohtajaksi ja valtiovarainministeriön johtoon. Hänen jälkeensä tehtävää hoiti ”Maailma kylässä” -festivaaleilla tepastellut Paula Risikko.

Ministerikierrätyksen myötä tuuliseksi muodostuneelle ja johtamisongelmasta kärsivälle paikalle nostettiin pikaisesti ministeriaition kultapossukerhoon ylennyt Kai Mykkänen, joka ensi töikseen heittäytyi kontalleen pakolaisongelman vuoksi. Perusteettoman maineen ”Venäjän ja ympäristöasioiden asiantuntijana” saanut 36-vuotias ensimmäisen kauden kansanedustaja potee aitoa viidakkokuumetta ja suoranaista haltioitumista väestöräjähdykseen perustuvan väestöjenvaihdon edessä ja suhtautuu ongelmaan, kuin kyseessä olisi ihastusta herättävä luonnonilmiö.

Kyseessä on Mykkäsen omin sanoin ”nöyräksi vetävä mahdollisuus päästä sukupolven yhden suurimman ilmiön äärelle”.

Uuden Suomen jutun mukaan Mykkänen ilmoittaa kantavansa huolta siitä, että ”Suomen vastaanottokeskuksissa on 10 000 kielteisen päätöksen saanutta turvapaikanhakijaa”. Tosiasiassa hänen kannattaisi olla huolissaan siitä, että puoluetoverinsa Orpo & Risikko päästivät heidät Suomeen, vaikka rajakontrolli olisi voitu ottaa käyttöön, paperittomat käännyttää ensimmäiseen turvalliseen maahan ja laittomasti maassa olevat palauttaa.

Nyt, kun ongelma laukeaa Mykkäsen käsiin, tärkein mitä hän osaa sanoa, on kaksinaamaisuudellaan mykistävä pohdiskelu, ”miten kohtaamme heidät inhimillisesti ihmisinä ja samalla varmistamme, että Suomessa ei tapahdu jakoa laillisesti ja laittomasti maassa oleviin”.

He loivat ongelman itse, enkä myöskään minä keksi tätä. Jakautuminen on nyt yhteiskunnan väestörakenteessa vallitseva tosiasia, jota ei olisi pitänyt päästää tapahtumaan ja jota ei pitäisi myöskään jatkaa luukuttamalla Suomeen jatkuvasti väkeä kuin pipoa samalla, kun Tanska, Ruotsi ja monet muut maat ovat ottaneet rajatarkastukset käyttöön tai torpanneet tulijamäärän kouralliseen kiintiöpakolaisia.

Mykkäsen keinoksi ei ole jäänyt muuta kuin hurskas toivomus, että ”Suomen on tärkeä saada kaikki Suomessa laillisesti asuvat aidosti kotoutumaan”. Toive ei tietenkään muutu tosiasiaksi taikomalla, kun resurssit vieraiden ruokkimiseen ovat lopussa. Mutta kun väitteeseensä lisää sanan ”aidosti”, se aidosti saa kylkeensä sellaista magiaa, jonka turvin ongelman voi liudentaa ”aitoon monikulttuurisuuteen”.

Kokoomuslainen ministeri onkin aidosti monikulttuurinen, kun joku suomalainen menettää työpaikkansa tai kotinsa hänen suosimansa työvoiman maahantuonnin ja saatavuusharkinnasta luopumisen vuoksi.

On poliittisesti kokemattoman märkäkorvaministerin typeryyttä väittää, että ”kyse on Suomen henkisestä ilmapiiristä ja siitä, koetaanko Suomi kansainväliseksi vai käpertyneeksi maaksi”.

Tanskan sosiaalidemokraatitkin ovat Suomen löperöliberaaleja kokoomuslaisia isänmaallisempia otettuaan käyttöön tiukan maahanmuuttopoliittisen ohjelman, joka muistuttaa jäljennöstä Suomen Perussuomalaisten ohjelmasta. Tanskalaisten ryhdistäytymisestä kertoi silmät lautasten kokoisina ja moraalipaniikissa monikin suomalainen media. Rohkaisevinta oli demarien puheenjohtajan Mette Fredriksenin ehdotus lähettää turvapaikanhakijat Pohjois-Afrikkaan turvapaikkakäsittelyn ajaksi ja esimerkillisintä kiintiöpakolaisten vastaanottamisen lopettaminen kokonaan.

Laittoman maahantulon ja sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton lopettaminen ei tee Suomesta ”sisäänpäin käpertynyttä” eikä elätettävien onkiminen maailman turuilta ja toreilta ”kansainvälistä”. Kielteisen päätöksen saaneiden palauttaminen kertoisi hyvästä kansallisesta itsetunnosta, tulevia sukupolvia kohtaan tuntemastamme vastuusta ja kyvystä katkaista matalamielinen pakolaisbisnes, turvapaikkashoppailu ja ihmisoikeuksilla surffailu.

Mykkäsen toiveet, että Suomeen ei saisi syntyä ”laittoman työvoiman markkinoita”, ja että silti tulijatulvaa pitäisi ”kotouttaa”, ovat samanlaisia kuin yhtäaikainen halu laihtua ja ahmia lisää täytekakkua. Ministerin pyöristelyt ja konditorialiikkeen ikkunasomistukset, joiden mukaan vastaanotettavia voitaisiin ehkä tulevaisuudessa lisätä, jos taloudella menisi paremmin, ovat pelkkää vieraskoreutta, jolla uskotellaan, että maahanmuuton lisääminen on poliittinen tavoite, jota pitää edistää heti kun voidaan.

Tosiasiassa Suomen valtio ei ole olemassa harjoittaakseen vastaanottotoimintaa vaan estääkseen laitonta maahanmuuttoa. Suomeen muuttaminen ei ole myöskään ihmisoikeus. Ihmisarvo puolestaan on funktionalistisista syistä etiikan teorioihin edellytetty postulaatti, jonka tehtävä on varmistaa, että etiikan nimeä voitaisiin niistä käyttää. Sisältä se on kuitenkin ontto, kunnes joku sen määrittelee, ja silloin sille tulee hinta. Sama kantilainen filosofia, joka otti käyttöön ihmisarvon itseisarvona nojaa myös velvollisuusetiikkaan, siihen, että ihmisillä on velvollisuuksia ensisijaisesti itseään kohtaan, ja jokaisen päävelvollisuus on pitää itsensä ja kansakuntansa omatoimisesti hengissä. Samasta syystä lentoemäntä neuvoo matkaan lähtijöitä: pue ensin happinaamari itsellesi, sillä ilman sitä et voi auttaa itseäsi etkä muita.

Ministerien viisasteluista poiketen homman pitäisi mennä näin: Suomi voi harkita suurten pakolais- ja turvapaikanhakijalaumojen vastaanottamista vasta, mikäli jokaisella suomalaisella on työpaikka ja katto pään päällä. Ja silloinkaan turvapaikka-agenda ei sijoitu kärkeen, vaan listalla on kymmeniä kiireellisempiä asioita, sen jälkeen pitkä matka tyhjää, ja vasta noin sijalla 555 on luettelossa kehitysapu ja pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottotoiminta.

Ei ihme, että vihervasemmistolainen Helsingin Sanomat kuvaili Mykkästä ”edustavaksi ja sovittelevaksi herrasmieheksi” hallitusvaltaa myötäilevässä ja glorifioivassa henkilöjutussaan, sillä Mykkänen toteuttaa vihervasemmiston, EU-eliitin ja pakolaispaarian pienimmätkin toiveet. Ristiriitainen ja patusteleva amatööripolitikointi on kuitenkin aivan eri asia kuin ongelmien sovittaminen niin, että ne ratkeavat eikä niitä tule lisää.

Valtaapitävät näyttävät löytävän pakolaisasioista vastaavaksi ministeriksi aina jonkun huvitteluliberaalin harrastelijan, joka ei ymmärrä yhteiskunnan sosio- ja psykodynamiikasta eikä väestöjen joukkokäyttäytymisen invariansseista ja kausaalisuhteista mitään. Ilmeisesti se on myös ehto käytettävissä olemiseen, koska kukaan viisaampi ei ota kontolleen seurauksia muiden tekemistä virheistä.

Kai Mykkänen kuvailee itseään Twitter-profiilissaan ”sinivihreäksi uudistusmieliseksi ekonomistiksi ja yhteiskuntatuskailijaksi Tontunmäestä”. Tieto ja ymmärrys voisivat vähentää Mykkäsen tuskanpisaroita. Enää en ihmettele, miksi Perussuomalaisten Pirkko Ruohonen-Lerner määritteli puolueensa päävastustajaksi kokoomuksen. Jussi Halla-aho puolestaan on täysin oikeassa arvioidessaan, että äänestettäessä järkevintäkin kokoomuslaista ääni menee joka tapauksessa Stubbin–Orpon vetämälle vihervasemmistolaiselle maahanmuuttopolitiikalle.

Omassa kaksinaismoralismissaan ja kansallisen edun mädättämisessään Kansallinen Kokoomus on kansallinen sekoomus, eräänlainen vihreiden kaupallinen osasto. Puolue on keskustan tavoin vinksahtanut Suomen edusta mitään piittaamattomien internationalistien haaveilijakerhoksi Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin puheenjohtajakaudelta alkaen.

Mykkäsen huolenhuokaukset ovat opportunistista moraaliposeerausta, jonka tehtävänä tuottaa hänelle itselleen sosiaalista pääomaa ja omanarvontunoa ”muita parempana ihmisenä” ja kurjien pakolaisparkojen auttajana. Kulut maksatetaan suomalaisten veronmaksajien aarrearkusta.

Eettisenä mannekiinina toimimisen tarkoitus on ostaa pois kokoomuslaisten huonoa omaatuntoa, joka johtuu hyvinvointiporvariston ylensyönnistä, happovaivoista ja makoilusta rinta kaarella voivuoren päällä.

Tässä näkyy kokoomuslaisten usko rahan puhdistavaan voimaan, siihen, että henkilökohtaista etäisyyttä pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin voidaan ylläpitää rahalla, toisin sanoen laittamalla kolikoita emalimukiin, niin ongelmat pysyvät poissa kotilähiöistä.

Lasku asiasta kirjoitetaan kuitenkin suomalaisille ihmisille ja verojen nettomaksajille, eli kokoomuksen äänestäjille, joiden asuinlähiöissä väestölliset voimasuhteet lähestyvät kriittistä pistettä.