Timo Hännikäinen

Vuosi sitten Alfred Kordelinin säätiö myönsi minulle 6000 euron apurahan kahden proosateoksen kirjoittamiseen. Apurahapäätös synnytti yhden suomalaisen kirjallisuushistorian oudoimmista julkisista skandaaleista. Sosiaalisessa mediassa syntyi pienimuotoinen protestiliike apurahaani vastaan, ja aggressiivisesta palautteesta säikähtänyt säätiön hallitus kokoontui harkitsemaan päätöstä uudelleen. Apuraha pidettiin kuitenkin voimassa, ja tapaus poiki jonkin verran lehtikirjoittelua, joka oli pääosin minua puolustavaa.

Olen kirjoittanut tapauksesta blogikirjoituksessani "Kordelin ja lynkkaussakki", ja palasin siihen myös viime keväänä ilmestyneessä muistelmateoksessani "Lihamylly", jonka kirjoitin loppuun Kordelinilta saamani apurahan turvin. Kirjassa esitin johtopäätökseni kohusta:

(...) on syytä pitää kaukana päättävistä asemista jokainen ryhmä, joka haluaa käydä kirjallisuuden läpi teoreettisella täikammalla ja eliminoida kaikki itselleen kelpaamattomat ajatukset, tunteet ja asenteet. On syytä panna merkille, että kulttuurielämän haluaa tällä hetkellä ottaa haltuunsa taistolaisiakin uskonkiihkoisempi ja ahdasmielisempi joukko, joka näkee vihollisen jokaisessa valkoisessa miehessä joka ei kannata itsensä ja kaltaistensa hävittämistä maan päältä. Enkä liioittele paljoa.

 

Tasan vuosi oman apurahani myöntämisen jälkeen kuvaamani joukko kokosi jälleen rivinsä. Tällä kertaa kohteena en ollut minä, vaan kirjailija Maria Asunta (julkaissut myös nimellä Maria Syvälä), kriitikko Kari Salminen ja muusikko Erkki Seppänen, jotka saivat työryhmänä Kordelinin säätiöltä apurahan hankkeeseen nimeltä "Turvapaikka uutisissa - katsaus suomalaisen median turvapaikkauutisointiin". Kyseessä ei ollut tutkimushanke, vaan projektin tavoitteena on tekijöiden mukaan jonkinlainen populaari tietokirja, jossa tehdään katsaus siihen, millä tavalla turvapaikkateemasta on Suomessa uutisoitu.

Vuorokauden kuluttua apurahan myöntämisestä äärivasemmistolainen verkkokirjoittaja Veikka Lahtinen kirjoitti blogitekstin otsikolla "Kordelinin säätiö jälleen äärioikeiston asialla." Kirjoituksessa Lahtinen pyrki hajanaisilla sosiaalisesta ja perinteisestä mediasta poimituilla tekstinpätkillä leimaamaan työryhmän jäsenet maahanmuuttovastaisiksi ja äärioikeistolaisiksi. Hänen mukaansa Kordelinin säätiö tuki tällaisilla apurahapäätöksillä äärioikeistolaisen ajattelun levittämistä Suomessa.

Tällä kertaa apurahakiista ei leimahtanut yhtä nopeasti ja rajusti kuin edellisenä vuonna. Aluksi Lahtisen kirjoitusta levittivät tavanomaiset sosiaalisen median huuhaahahmot kuten Sakari Timonen, Vesa Linja-aho ja Jori Eskolin. Apurahan arvostelijoiden joukkoon kuitenkin liittyi kulttuuri- ja tiedemaailmasta tuttuja nimiä, kuten Helsingin kansainvälisen elokuvafestivaalin koordinaattori Eija Niskanen, Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian dosentti Panu Raatikainen, Suomen Akatemian tutkijatohtori Oula Silvennoinen ja Lapin yliopiston tutkija Saara Koikkalainen, joka oli itsekin saanut Kordelinin säätiöltä apurahan. Taidekriitikko Otso Kantokorpi jakoi julkisessa Facebook-päivityksessään Lahtisen kirjoituksen ja heitti ilmaan ajatuksen Kordelinin säätiön boikotoimisesta.

Ensimmäinen tapaukseen tarttunut perinteinen media oli SDP:n pää-äänenkannattaja Demokraatti. Se julkaisi torstaina 16.11. verkkosivuillaan Rane Aunimon kirjoittaman laajan artikkelin, jossa haastateltiin työryhmän jäseniä, Kordelinin säätiön edustajaa ja Veikka Lahtista. Demokraatin artikkeli noudatti parhaita journalistisia periaatteita sikäli, että se päästi asianosaiset kunnolla ääneen. Asunta, Salminen ja Seppänen sanoivat sanottavansa hyvin, eikä heidän varmastikaan enää tarvitse asiaan palata.

Toisaalta itse artikkelin ilmestyminen toimii indikaattorina nykyhetken tulehtuneisuudesta. Radikaalivasemmisto on näemmä ottanut pysyvästi silmätikukseen kulttuuria ja tiedettä rahoittavat säätiöt, jotka ovat aiemmin saaneet toimia rauhassa poliittisilta vastakkainasetteluilta. Apurahapäätöksiä aletaan puida tiedotusvälineissä heti, kun joku sosiaalisen median huutosakki nostaa niistä riittävän suuren metelin. Kehitys on siis kulkenut suuntaan, josta olen varoitellut. Lainaan toisen katkelman kirjastani "Lihamylly":

Sosiaalisen median ydinongelma ei ole vielä se, että mistään mitään ymmärtämättömät tollot pääsevät kirjoittamaan "yhdenvertaisina" samoille areenoille itseään älykkäämpien kanssa. Pahinta on, että heidän metelöintinsä ottavat vakavasti ne joiden agendaan se sopii. Kuoroihin yhtyy myös poliitikkoja, toimittajia ja kulttuurivaikuttajia, kuten minun tapauksessani on käynyt useammin kuin kerran. Niinpä mikä tahansa riittävän äänekäs joukkio kykenee halutessaan esiintymään kansan äänenä ja moraalisena enemmistönä ja pelottelemaan vakiintuneita instituutioita huonolla julkisuudella.

 

Äärivasemmiston strategia on helposti havaittavissa. Se yrittää pöyristymisen teatterilla saattaa apurahoista päättävät tahot kiusalliseen tilanteeseen, jotta ne vastaisuudessa syynäisivät hakijat tarkkaan ja karsisivat joukosta kaikki ideologisesti epäilyttävät kohujen välttämiseksi. Varsinaisena päämääränä on sulkea "väärät" näkemykset ja tosiasiat kaiken vakavasti otettavan keskustelun ulkopuolelle. Tiettyjä mielipiteitä edustavien ei pidä saada rahoitusta mihinkään eikä tiettyjä asioita saa käsitellä ellei niistä ole jo valmiiksi tiettyä mieltä.

Menetelmä on pirullinen, sillä apurahoista kilpailevien toimeentulo on jo valmiiksi niukka ja rahoituskanavien tukkiminen tarkoittaa käytännössä vaientamista. Maria Asunta toteaa Demokraatin haastattelussa, että Lahtisen kirjoituksella saattaa olla vaikutusta hänen elantoonsa kirjoittajana. Vaikka työryhmän jäsenten joissakin kirjoituksissaan esittämät kriittiset näkemykset maahanmuutosta, vasemmistosta ja suomalaisesta mediasta ovat kaikkein maltillisinta sorttia, "äärioikeistolaisuuden" kaltaista tyhjää käsitettä voidaan nykyään käyttää kenen tahansa leimaamiseen. Syytteen kohteeksi joutuneen pitää itse todistaa se vääräksi, ja sitä yrittämällä uppoaa vain syvemmälle suohon.

Hyvä puoli asiassa on, että internetaktivistien keinot voivat kääntyä itseään vastaan. Kun apurahapäätösten riitauttamisyrityksistä tulee arkipäivää, säätiöt kenties oppivat ohittamaan ne olankohautuksella. Ainakaan Kordelin ei ole osoittanut nöyristelyn merkkejä. Demokraatin jutussa haastateltu säätiön edustaja Erik Båsk toteaa, että apurahat myönnetään ansioluettelon ja hakemuksen perusteella. "Kordelinin säätiö ei ole myöntänyt apurahaa äärioikeistolaiseen toimintaan, kuten Veikka Lahtinen väittää."

Båsk tiivistää koko asian ytimen. Minua ei sinänsä häiritsisi, vaikka joku säätiö myöntäisikin apurahaa "äärioikeistolaiseen toimintaan", mutta en ole koskaan hakenut apurahaa sellaiseen eikä ole kyseinen työryhmäkään. Kauno- ja tietokirjallisuutta kirjoittavat Suomessa taustoiltaan ja maailmankuvaltaan kaikenlaiset ihmiset, ja tähän saakka sitä on pidetty sekä itsestäänselvänä että myönteisenä asiana. Joka asiassa kirjavuus ei tietenkään toteudu. Voidaan esimerkiksi kysyä, miksi niin sanottua oikeistopopulismia tutkivat vain sellaiset tutkijat, joiden agendana on vastustaa populismia. Mutta itse monimuotoisuuden ihannetta vastaan ei ole sitten taistolaisaikojen hyökätty näin avoimesti.

Miten tällaiseen totalitaariseen hyökkäykseen sitten tulisi reagoida? Parasta olisi tietenkin olla reagoimatta lainkaan ja jättää sosiaalisen median soturit sotimaan yksin. Heidän kiukkunsa on hyvä merkki, sillä se osoittaa tilanteen olevan vielä siedettävällä tolalla. Mutta pelkkä huomiotta jättäminen ei näytä enää toimivan, sillä metelöivä äärivasemmisto saa kampanjoihinsa elintärkeää vetoapua sekä medialta että myötämielisiltä kulttuuri- ja tiedemaailman edustajilta. Loanheittokampanjoiden synnyttämästä uhasta on syytä olla tietoinen, sillä kansainvälisiä varoittavia esimerkkejä löytyy runsaasti. Yhdysvaltain yliopistokampuksilla opiskelija-aktivistit sabotoivat parhaansa mukaan opetusta julkisilla protesteilla ja junttaavat läpi yhä mielettömämpiä näennäistieteellisyyksiä.

Niiden kulttuurin ja tieteen edustajien, jotka eivät politisoivia ja sensuuriin pyrkiviä kampanjoita hyväksy, pitäisi avata suunsa useammin. Samoin pitäisi avoimesti puolustaa niitä, jotka tällaisten kampanjoiden kohteiksi joutuvat, maailmankuvallisista eroista ja henkilökohtaisista väleistä riippumatta. Yksi hyvä ratkaisu voisi olla julkisen vetoomuksen laatiminen kulttuurin ja tieteen vapauden puolesta. Tärkeää olisi myös tuoda julki kaikkien tämänhetkistä sairasta ilmapiiriä edistävien nimet ja asemat. Niiden, jotka yrittävät vaikuttaa säätiöiden päätöksiin poliittisella painostuksella pitäisi joutua selittämään tekojaan, ei niiden jotka apurahoja saavat.

Vääräoppisista apurahapäätöksistä suuttuvien kulttuurin ja tieteen toimijoiden toivoisin kernaasti toteuttavan ideoimansa boikottikampanjat moraalittomasti toimivia säätiöitä kohtaan. Jos totalitarismin kannattajat jättävät vastaisuudessa hakemuksensa tekemättä, muille jää enemmän jaettavaa. Lisäksi niiden itse Kordelinin apurahaa saaneiden, jotka nyt ovat suivaantuneet Asunnan, Salmisen ja Seppäsen saamasta tuesta, pitäisi osoittaa selkärankaa palauttamalla omat apurahansa säätiölle. Luulenpa kuitenkin, etteivät he sitä aio tehdä.

Kirjoittaja on Timo Hännikäinen, kirjailija ja kustantaja, Kiuas Kustannus