Haluan kaikkein ensimmäiseksi kiittää kirjoitusteni lukijoita, jotka ovat sietäneet näkemyksiäni kaikki nämä vuodet. Haluan myös onnitella teitä, kun olette saaneet tekstejäni lukea. Tarkoitan vain, että kiitän myös Uuden Suomen puheenvuoropalvelun ylläpitoa suurenmoisesta kärsivällisyydestä ja palstan raottamisesta avoimeksi kirjoittaa ei-vihervasemmistolaisellekin.

Olen kirjoittanut Uuden Suomen blogialustalla yhtäjaksoisesti tasan 10 vuotta. Tämän tieteen, median ja politiikan tutkimusblogini aloitin jo vuonna 2006. Oikea Media on toistanut kirjoituksiani pienellä viiveellä, mutta uskollisesti.

Carl Gustav Jung on sanonut, että pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, on tulla ymmärretyksi väärin. Tämän edistämisessä ovat blogikirjoittaminen ja sosiaalinen media erinomaisia välineitä!

Kirjoitusteni perusteella saatatte ehkä pitää minua reippaana ja sosiaalisena henkilönä, mutta – aivan kuten monet aavistavatkin – olen tuon oletuksen täsmällinen vastakohta. Tekstieni kautta ette tunne minua, vaan sosiaalisen ulkokuoreni, kun olen liikkunut paljon politiikan rajapinnoilla. En edes väitä sanoneeni blogeissani mitään erityisen syvällistä.

Olen kylläkin vakuuttunut, että kansallismielisessä filosofiassa on totuuden jyviä. Enkä tarkoita vain poliittista filosofiaa, kuten Snellmania tai systeemaattisen syheröistä Hegeliä, vaan erityisesti Martin Heideggeria ja hänen hengenheimolaisiaan, jotka katsovat, että syvällinen ajatteleminen asuu juurevassa olemisessa, jossa kansa ja maa liittyvät yhteen. Suomen valtio voi olla nykymuodossaan olemassa vain, jos Suomen alueella asuu Suomen kansa.

Nykyisessä kansainvaelluksissa pahinta on hysteerinen ja kaikin tavoin levoton repiminen, joka on käynnissä eri puolilla maailmaa ja joka ulottuu myös pohjoisten kansakuntien asuinsijoille pakolaisuuden, turvapaikan hakemisen ja muiden syiden varjolla. Se uhkaa tietysti myös kansakuntien identiteettiä sekä niiden juurevaa ydintä: mietteliästä ajattelua, kulttuurista arvopohjaa, ajattelun työvälinettä, eli kieltä, ja oman kansakunnan tiettyä sanatonta yhteisymmärrystä.

Yhteiskuntatieteiden kielellä lausuttuna: väestölliset mullistukset ovat sulattamassa pois sosiaalisen pääoman, yhteiskunnallisen tehokkuuden ja kansalaisluottamuksen, jonka turvin ihmiset ennen aikaan ystävällisesti ja sopusoinnussa hoitivat asioita konsensuksen ilmapiirissä. Juuri tämä teki mahdolliseksi yhteisen ajattelemisen, jonka tuloksena kansakunnasta saattoi kasvaa jotakin omintakeista ja joka teki oman kulttuurin mahdolliseksi.

Sen sijaan monikulttuurisuuden ideologia ei ole mitään muuta kuin olemassa olevien kulttuurien saattamista konfliktiin ja kilpailuun, jolloin osa niistä on vaarassa tuhoutua, ja kaikista joudutaan hiomaan särmät pois. Tämä on luonnollisesti myös kulttuurisen moneuden oma tappio.

Keskeisessä asemassa on kieli. Saksalainen Heidegger sanoi, että ajatteleminen on mahdollista vain saksan kielessä. Näkemystä voidaan pitää omahyväisenä, jos sillä tavoin suljetaan muut kielet pois, mutta nähdäkseni siinä ei olekaan ajatuksen ydin. Heideggeria voidaan tulkita nykyaikaisesti niin, että ajatteleminen toteutuu parhaiten jokaisen ihmisen omassa kotikielessä.

Filosofialle ja ajattelemiselle ovat ominaisia hiljentyminen ja rauhallisuus. Kaiken tämän koettaa käynnissä oleva kilpailun, repimisen, raastamisen, kansainvälisyyden, ylirajaisuuden ja monikulttuurisuuden hysteerinen ilmapiiri rikkoa. En siis kovin paljon pidä siitä. Tämä ei ole rasismia.

Julkaisin taannoisen väitöskirjani vuonna 1997 eräästä mystikkona pidetystä henkilöstä, hänen eksentrisistä Platon-tulkinnoistaan ja yhteiskunta-ajattelustaan, jonka johdosta hän onnistui olemaan myös aktiivinen poliittinen toimija. Hänet tosin torjuttiin kaikkialla, ja tarinansa on kertomusta myös siitä, kuinka yhteiskunta voi kääntää ihmiselle selkänsä, tekeepä tämä mitä tahansa.

Kuin sattuman satona on oma elämäni leikkautunut jokseenkin hämmästyttävästi yhteen nuorena kirjoittamani väitöskirjan päähenkilön kanssa. Olen tosin saanut elää pitempään, mikä ei johdu vastoinkäymisten vähyydestä vaan ehkä ravinnossa saadusta eläinvalkuaisesta, noitarovioiden lopettamisesta Suomessakin jo 1600-luvulla sekä kuolemantuomion puuttumisesta Suomen nykyisestä sananvapauslainsäädännöstä.

Olen toki julkaissut monia muitakin kirjoja, joita on – ikävystyttävää kyllä – arvioitu väitöskirjatasoisiksi, esimerkiksi teokset Dialoginen filosofia (2003) ja Sosiaalipsykologian sydän (2015), joissa kaikissa käsittelen omalla tavallani samaa teemaa. Olen myös onnistunut vuosien saatossa tuomaan poliittiseen diskurssiin muutamia sanontoja, joita olen viljellyt tavan takaa ja joista osa on tarttunut laajempaankin käyttöön, kuten ”puliveivaus”, ”kompensoiva suvaitsevuus” ja ”ekokatastrofin intimiteetti”.

Voi olla, että joskus vielä julkaisen tutkimuksellisessa tarkoituksessa jotakin, lähinnä koskien valtamedian tapaa hukuttaa ajatuksen kirkkaus massakulttuurin, etukäräjöinnin ja monikulttuuri-ideologian meluun sekä mölyyn.

Kyse ei ollut tuossa antiikkisessa väitöskirjassanikaan mistään sokraattisesta animasta, joka esiintyi naisen suulla. Kyse oli enemmänkin siitä, että syvä ajatus asuu hiljaisuudessa, ja hiljaisuutta, rauhaa sekä yksityisyyttä rakastava ihminen voi olla myös poliittisesti aktiivinen. Itse asiassa kaiken politiikan perustan pitäisi olla filosofiassa.

Suurten kissaeläinten urokset ovat kuulemma vanhemmiten sellaisia, että ne meditoivat savannilla puun alla eikä kukaan tiedä, mitä niiden pääkopassa tai kuoren alla liikkuu, paitsi että lähelle ei kannata mennä ilman hyvää syytä.

Monet merkittävinä pidetyt poliitikot ovat virassa ja vallankahvassa roikkuessaan olleet kuoleman kielissä ja kadonneet ajan myötä jälkiä jättämättä. Itselläni on ikää yli 50 vuotta, mutta kuntoni on mitatusti itseäni 25 vuotta nuorempien hyväkuntoisten mieshenkilöiden tasolla, mistä olen tietenkin kiitollinen.

Elämä on joka tapauksessa sellainen häivähdys, että siitä ei ole tuhlattavaksi mihinkään turhanpäiväiseen eikä joutavaan, ei varallisuuden keruuseen, ei työelämän mielipidevankeudessa virumiseen eikä kiistelyyn järjettömien poliitikkojen eikä puoliksi oppineiden tieteenharjoittajien kanssa.

Elämänkaaren todennäköisen keskivaiheen selvästi ylityttyä on hyvä miettiä, miten tai minkä hyväksi mahdollisen jäljellä olevan elämänsä käyttää. Elämä ei pitene vaan lyhenee kirjoituskoneen riveillä. Aikansa kutakin. Onneksi on muitakin moduksia olemassaoloon.