Suomessa paljastunut laajamittainen lasten seksuaalinen hyväksikäyttö osoittaa puutteita sekä seksuaalikasvatuksessa että seksuaaliterveyden vaalimiseksi kehitetyissä toimintaohjelmissa. Vaikka nykyään vallitsevan niin sanotun ”kokonaisvaltaisen seksuaalikasvatuksen” toteuttajien tarkoitukset ovat hyviä, sen lähestymistapa ei näytä tarjoavan nuorille valmiuksia välttää seksuaalista hyväksikäyttöä. Ennemminkin vallitseva lähestymistapa seksuaalimoraalin suhteen on osa ongelmaa, koska se pitää kaikkia seksuaalisia elämäntapoja samanarvoisina eikä tuo esille naisen ja miehen elinikäisen ja puolisouskollisen avioliiton erityismerkitystä. Tällainen opetus ei kehitä nuorten kykyä erottaa aitoa rakkautta seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Seksuaalikasvatuksen tulisi auttaa nuoria ymmärtämään, että ainoastaan isä-äiti-lapsi-kolmoissidokseen perustuva perhe toteuttaa lapsen perustavan ihmisoikeuden isään ja äitiin. Seksuaalikasvatuksen painopisteen tulisi olla sellaisten hyveiden ja arvojen välittämisessä ja kehittämisessä, jotka mahdollistavat vakaan avioliiton perustamisen ja ylläpitämisen.

Seksuaaliopetuksen normittomuus

Seksuaalimoraalinen normittomuus kiteytyy maailman terveysjärjestön WHO:n Seksuaalikasvatuksen standardien ohjeessa, jonka mukaan 9−12-vuotiaat lapset on opetettava ”tekemään tietoinen päätös hankkia tai olla hankkimatta seksuaalisia kokemuksia”.

Tällainen opetus luo 9-12 vuotiaiden lasten ja nuorten mieleen odotuksen, että heillä tulee olemaan sarja satunnaisia seksuaalisuhteita. Tämän odotuksen pohjalta lapsen on vaikea tunnistaa hyväksikäyttäjiä ja hyväksikäyttöä. Nuoret tarvitsevat avioliiton ja perhe-elämän merkitystä korostavan seksuaalikasvatuksen tarjoamia kriteereitä, joiden avulla he voisivat tunnistaa seksuaalisen hyväksikäytön.

Nuoret altistuvat hyväksikäytölle, kun seksuaalikasvatus rohkaisee seksuaaliseen kokeiluun ja irrottaa seksuaalisuuden avioliitosta. Laajalti Suomen kouluissa käytetään yläasteikäisille eli 13-15-vuotiaille tarkoitettua terveystiedon oppikirjaa Voimaa Terveystieto 7-9, joka kuvaa luonnollisena ja turvallisena vaihtoehtona, että nuoret etenevät ehkäisyvälineiden suojaamiin seksisuhteisiin. ”Seksi on – – toimintaa, jolla tavoitellaan hyvän olon tunnetta, nautintoa ja seksuaalista kiihottumista.” (126)

Tätä viestiä vahvistetaan kertomalla koululaisille, ettei Suomen laki ”kiellä alle 16-vuotiailta seurustelua tai seksiä” (144) ja että ”Ensimmäisen yhdynnän kokemiseen ei ole olemassa oikeaa ikää. Jotkut kokevat sen jo nuorena - - ” (130).

Kirjassa rohkaistaan alaikäisiä seksuaalisuhteisiin: ”Jokaisella on lupa tuntea seksuaalista halua ja nautintoa yksin ja kumppanin kanssa.” (126) Nuorten ihmisoikeuksiin väitetään kuuluvan ”oikeus nauttia seksuaalisuudesta”: ”Nuori päättää itse milloin, kenen kanssa ja millaista seksiä hän haluaa.” (143)

Tällainen nuorten erottaminen vanhempiensa ohjauksesta altistaa groomaukselle, joka ei ala raiskauksesta vaan viettelystä. Nuoren tunteet herätetään antamalla hänelle huomiota, hemmottelemalla häntä ja synnyttämällä hänessä tunne, että hän on tärkeä. Tultuaan riippuvaiseksi huomionosoituksista, rakastuttuaan ja aloitettuaan seksuaalisuhteen groomaajan kanssa nuorta muokataan käytettäväksi seksikaupassa.

Ko. oppikirjassa ei kehitetä nuorten kriittistä arviointikykyä: ”Kaikenlaiset tunteet ja ajatukset ovat täysin turvallisia, sallittuja ja arvokkaita. Sen sijaan voimakkaan tunteen tai ajatuksen torjuminen voi aiheuttaa ahdistusta.” 122) Oppijalle annetaan vain kaksi vaihtoehtoa: joko kritiikittömästi hyväksyä kaikki tunteet ja ajatukset tai torjua ne. Huomiotta jätetään kolmas vaihtoehto: tunteiden kriittinen arviointi.

Moni nuori oppii katkeran kokemuksen kautta, ettei hän voi luottaa ihastumisen ja rakkauden tunteisiinsa, jotka taitava hyväksikäyttäjä hänessä herättää. Nuorta tulisi ohjata arvioimaan tunteitaan ja halujaan sen perusteella, minkälaiseen elämäntapaan ne johtavat. Erottaessaan seksuaalisuuden aviollisesta rakkaudesta ja ylikorostaessaan fyysisen nautinnon etsimistä, aikamme seksuaalikasvatus viettelee seksuaaliseen kokeiluun perustuvaan elämäntapaan, joka altistaa hyväksikäytölle.

Nykyisen seksuaalikasvatuksen antama kuva ehkäisyvälineillä suojatun seksin turvallisuudesta vähentää seksuaalisen aktiivisuuden hintaa ja tekee todennäköisemmäksi (ainakin joidenkin teinien kohdalla) että he alaikäisinä alkavat elää seksuaalisuhteissa ja näin altistuvat hyväksikäytölle.

Lasten seksuaalisen hyväksikäytön ongelma

Seksuaalikasvatuksen tarpeellisuuteen usein vedotaan keinona estää nuorten seksuaalista hyväksikäyttöä. Seksuaalikasvatuksen ajatellaan antavan nuorille tietoa, joka suojaa groomaukselta (nuorten systemaattiselta muokkaukselta seksuaalista hyväksikäyttöä varten). Ongelmana on kuitenkin se, että nykyinen seksuaalikasvatus tekee nuorista helppoja uhreja, kuten groomauksen uhri Sammy Woodhouse kritisoi.

Nottinghamin yliopiston professori David Patonin mukaan seksuaalikasvatuksen välittämät väärät asenteet ovat mahdollistaneet tuhansien hauraiden nuorten seksuaalisen hyväksikäytön Englannissa. Kulttuurissamme on alettu pitää alaikäisten seksuaalista aktiivisuutta normaalina osana nuorten kasvuprosessia ja suhteellisen harmittomana niin kauan kuin se perustuu yhteiseen suostumukseen. Kun nuorille lisäksi tarjotaan ehkäisyvälineitä ilman, että asiasta tiedotetaan vanhemmille, ”tulee selväksi, että vallitsevat pyrkimykset teini-ikäisten seksuaaliterveyden parantamiseksi ovat usein edistäneet ja pitäneet yllä haavoittuvien nuorten seksuaalista hyväksikäyttöä.”

Patonin tutkimukset osoittavat yhteyden ehkäisyvälineiden helpon saannin ja teinien lisääntyneiden seksuaalisuhteiden välillä. Ehkäisyvälineiden helppo saatavuus ”vähentää seksuaalisen aktiivisuuden hintaa ja tekee todennäköisemmäksi (ainakin joidenkin teinien kohdalla) että he alaikäisinä alkavat elää seksuaalisuhteissa”. Laajamittaisten hyväksikäyttötapausten tultua julki ei asiantuntijoilla Patonin mielestä ole mitään veruketta jatkaa entiseen tapaan ja kieltäytyä kriittisesti arvioimasta perustavia oletuksiaan.

Paria tuhatta lasta käytettiin seksuaalisesti hyväksi Rotherhamissa vuosina 1997-2013. Laajamittaista lasten seksuaalista hyväksikäyttöä tapahtui monissa muissakin Englannin kaupungeissa. Alexis Jayn itsenäinen tutkimus lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä Rotherhamissa vuosina 1997-2013 paljastaa, että nuoria, jopa 11-vuotiaita tyttöjä raiskattiin monien henkilöiden toimesta, kaupattiin muihin Pohjois-Englannin kaupunkeihin, siepattiin, lyötiin ja peloteltiin, uhattiin aseilla, pakotettiin todistamaan väkivaltaisia raiskauksia ja uhattiin, että he olisivat seuraavia, jos he kertoisivat jollekin.

Viranomaisten välinpitämätön suhtautuminen

Rotherhamin viranomaiset suhtautuivat välinpitämättömästi alaikäisten seksuaalisuhteisiin, koska he katsoivat niiden olevan ilmausta nuorten elämäntapavalinnasta. Tutkimuksen mukaan ”jopa 11-vuotiaiden arvioitiin osallistuvan molemminpuoliseen suostumukseen perustuvaan seksuaaliseen yhdyntään, kun todellisuudessa aikuiset raiskasivat ja käyttivät heitä hyväkseen”.

Viranomaiset torjuivat vanhempien huolenilmaisut. Kahdessa tapauksessa isät löysivät tyttärensä ja yrittivät poistaa heitä asunnoista, joissa heitä hyväksikäytettiin. Ainoana seurauksena oli se, että isät vangittiin, kun poliisi kutsuttiin paikalle. Sosiaaliviranomaiset ajattelivat huolestuneiden vanhempien olevan kykenemättömiä hyväksymään lastensa kypsymistä. Norman Wellsin mukaan ”tämän kulttuurin sisällä seksuaalisen hyväksikäytön on annettu jatkua huomaamatta ja haavoittuvat nuoret on jätetty vaille suojaa”.

Lapsia hyväksikäyttävät rikollisryhmät olivat luoneet suhteita sekä kaupungin hallintoon että poliisiin, minkä seurauksena heidän toimintansa sai jatkua, vaikka asiaa koskevat tosiasiat olivat viranomaisten tiedossa. Kun hyväksikäytön uhrit päättivät kertoa kokemuksistaan, viranomaiset uhkailivat heitä vakavilla seurauksilla. Vasta joidenkin peräänantamattomien journalistien toiminta yhdessä uhrien todistusten kanssa antoi suurelle yleisölle aavistuksen hyväksikäytön laajuudesta. Viranomaiset eivät halunneet asiaa koskevan tiedon leviämistä, koska se paljasti heidän laiminlyöntinsä ja väärinkäytöksensä.

Tapio Puolimatka

Kirjoittaja on Tapio Puolimatka, suomalainen kasvatustieteen professori. Hän toimii kasvatuksen teorian ja tradition professorina Jyväskylän yliopistossa