Kulissien takaa: Tältä media näyttää politiikan tekijän näkökulmasta

Media tarvitsee poliitikkoja, mutta poliitikot tarvitsevat yhä vähemmän mediaa

Blogit ke 15.02.2017 12:49

Tapahtui Suomessa:

Kohu ministerin toimista käynnistetään mediassa hänen ulkomaanmatkansa aikana. Tarkoituksena on, ettei hän itse pääse osallistumaan omaan työhönsä liittyvään keskusteluun. Ministerin tullessa takaisin kohu on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että ministeri joutuu eroamaan tehtävästään.

Ihmiselle varataan mahdollisuus kommentoida itsestään tehtyä juttua aamuyöstä, jolloin hän luonnollisesti nukkuu. Juttu julkaistaan varhain aamulla ilman, että jutun päähenkilöä on tavoitettu.

Reuhakas otsikko kalastelee klikkejä. Otsikon perusteella poliitikko saa välitöntä ja henkilökohtaista vihapostia, hänen lapsilleen toivotaan kuolemaa ja perhettä uhataan. Joka jaksoi jutun loppuun asti, huomasi, että otsikko oli aivan harhaanjohtava, mutta vahinko on jo tapahtunut ja mielikuva jää elämään, vihapostitus jatkuu.

Nuori naispoliitikko valittelee, että nykyään on niin hankalaa, kun haastattelu saattaa päätyä pätkittynä vaikka minne. Alkuperäisestä asiayhteydestään irrotettuja osia käytetään surutta ja lupaa kysymättä. Medioiden fuusioituminen on vielä vauhdittanut askartelujournalismia.

Vanhempi ja monissa tehtävissä kiireinen kansanedustaja sanoo, ettei enää edes korjaile tarkistusvaiheessa haastattelujen virheitä. Niitä on niin paljon ja suuri osa työajasta kuluisi siihen.

Toimittaja sanoo kaupunginvaltuutetulle, ettei tule koskaan kirjoittamaan hänestä mitään, jos hän vaatii saada tarkistaa omat vastauksensa ennen jutun julkaisua.

Kaupungin virkamiehen toimista tehdään maakuntalehteen juttu, joka maalailee, syyttää, käy henkilöön ja vääristelee tehtyjen päätösten motiiveja. Virkamies saa ’nähtäväkseen haastattelun omien kommenttiensa osalta’ etukäteen. Ne luetaan hänelle puhelimessa. Lehti ei kuitenkaan muuta mitään eikä ota korjausehdotuksia huomioon. Jutun ilmestyttyä virkamies pyytää saada lehteen vastineen, jossa on hänen kantansa ja oikaisunsa jutun virheisiin. Lehti kieltäytyy julkaisemasta vastinetta sillä perusteella, että virkamies sai omat kommenttinsa tiedokseen ja etukäteen.

Hyvää journalistista tapaa rikotaan koko ajan

Journalistin ohjeet sanovat kaikista ylläolevista tapauksista jotakin. ”Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.” Välillä toivoo, että totuus saisi suuremman painoarvon. Kuka haluaa toimittajan ’mielipiteitä’, varsinkin jos ne perustuvat tietämättömyyteen, ennakkoluuloihin tai ilkeyteen.

”Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti. Haastateltavalla on oikeus saada ennakolta tietää, millaisessa asiayhteydessä hänen lausumaansa käytetään. Hänelle on myös kerrottava, jos haastattelua voidaan käyttää useissa eri välineissä. Haastateltavalle pitää aina kertoa, onko keskustelu tarkoitettu julkaistavaksi vai ainoastaan tausta-aineistoksi.”

”Haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on syytä suostua, jos julkaisuaikataulu sen mahdollistaa. Tarkastamisoikeus koskee vain haastateltavan omia lausumia, eikä sillä saa luovuttaa journalistista päätösvaltaa toimituksen ulkopuolelle.”

”Olennainen asiavirhe on korjattava viipymättä ja niin, että se tavoittaa mahdollisimman kattavasti virheellistä tietoa saaneen yleisön. Korjaus on julkaistava sekä tiedotusvälineen toimituksellisilla verkkosivuilla että julkaisussa tai kanavassa, jossa virhe on alun perin ollut.”

Kaiken tämän ja paljon muuta saa lukea journalistin eettisistä ohjeista.

Nykymedia olisi lytännyt Mannerheimin luuserina

’Media ja poliitikot tarvitsevat toisiaan’ on suosittu hokema. Ei kannattaisi luottaa loputtomiin siihenkään. Kukaan ei tarvitse uutisia, jotka vääntävät lihaksi toimittajan omaa tai jonkun muun agendaa totuudesta huolimatta tai siihen mitenkään viittaamatta. Miksi poliitikko edes haluaisi antaa haastattelua, jonka lopputulos on se, että asia vääristellään, kirjoitettu voi näennäisesti pitää paikkaansa, mutta kuva joka jutusta syntyy, on viallinen?

Valemedia ja totuuden jälkeinen aika näyttäytyvät myös siinä, että poliitikon postilaatikko täyttyy vihapostista, jossa raivostuneet kansalaiset menevät henkilökohtaisuuksiin, uhkailevat tai purkavat henkilökohtaisia asioitaan ja kaunojaan. Yhä useampi ihminen vallan käytävillä kyselee itseltään ja muilta, onko jollekin tietylle lehdelle tai medialle pakko antaa haastatteluja, koska lopputulos tiedetään jo ennalta. Median valikointi rusinat pullasta -periaatteella on vielä harvinaista ja aika yleisesti paheksuttua.

Miksei ihminen saisi itse valita sitä foorumia, jolla hän esiintyy? Miksei ihminen saisi valita sitä toimittajaa, jonka kanssa hän haluaa tehdä yhteistyötä? Nämä ovat olleet ajankohtaisia kysymyksiä.

Äänestäjällä, kansalaisella ja veronmaksajalla on oikeus tietää, mitä tässä maassa tapahtuu. Jo pelkästään siksi, että hänen lompakostaan kustannetaan koko systeemi − valta, sen kulissit, näyttämöt, ihmiset ja media.

Kehitys on huono juuri demokratian ja parlamentarismin kannalta. Äänestysprosentti on useissa länsimaissa laskenut viime vuosikymmeninä. Ihmisiä ei kiinnosta politiikka, se koetaan etäiseksi, likaiseksi ja erilaisten kuppikuntien oman edun tavoitteluksi.

Miksi kukaan haluasi äänestää poliitikkoa, joka pyrkyrinä on valmis tekemään mitä hyvänsä tullakseen valituksi, joka kääntää takkinsa, joka valehtelee ja kahmii kaiken hyödyn omiin taskuihinsa.

Nämä veijarit ovat pesineet uutisten mukaan kaikkiin puolueisiin eikä muunlaisia ole, paitsi ajoittain. Näytöksen uusi tulokas saa kuherruskuukautensa, jonka jälkeen tilanne muuttuu ja tunkioiden kaivelu alkaa. Niitähän löytyy ja niitä on löydyttävä.

Kontrastina näyttäytyy kuva vanhoista valtiomiehistä, esimerkkeinä Kallio ja Kekkonen, jotka voimiaan säästelemättä lopulta tuupertuvat kansan rakastamina palvelijoina. Toinen sydänkohtaukseen rautatieasemalle, kun talvisota kävi presidentille niin raskaaksi kantaa. Toinen sairasvuoteelleen adjutanttien tuijottaessa kyynelsilmin vieressä urhoollisen taistelijan viimeisiä henkäyksiä.

Eikä nykymedia olisi antanut Mannerheimille mitään mahdollisuutta, hänet olisi huudettu alkukarsinnoissa ulos ’Surkein luuseri’-kisassa. Hän kun hassasi uhkapeleihin vaimonsa koko omaisuuden, minkä jälkeen vaimo vaati avioeroa ja sai sen. Kun puhumme Mannerheimista, puhumme suuresta Johtajasta ja strategista, emme huonotapaisesta aatelispojasta, jonka elämästä ei käänteitä ja vikoja puuttunut.

Media elää kriiseistä

Monissa viestinnän oppaissa arvostellaan poliitikkojen viestintätaitoa. Niitä ei ole, tai ne ovat surkeat ja erityisesti kriisiviestintä ontuu. Varmaan näin on, mutta kolikon toisella puolella ovat jälleen median omat veivaukset.

Lukijalta voi hämärtyä se tosiasia, että media elää kriiseistä, se vuolee niillä kultaa ja mielellään on rakentamassa niitä itse. Media ei ole oikeus, jossa jokainen on syytön, kunnes toisin todistetaan. Mediassa esiin nostettu on syyllistynyt johonkin ja valokeilat seuraavat häntä. Hän on syyllinen, hänen täytyy olla, eihän juttua muuten olisi tehty.

Julkisuus jakaa helposti rooleja ja yleisön on myös helppo hahmottaa, mihin rooliin ketäkin ollaan istuttamassa. Jollekin tarjotaan sankarin viittaa, jonkun tehtävänä on olla pilkan kohteena ylipainoa ja kävelytyyliä myöten. Tähän peliin pitää kaikkien suostua. Ja joka vastaan purnaa, ei ymmärrä journalismin merkitystä, uhriutuu, nillittää ja antaa aiheen entistä isommille otsikoille.

Ylen viimeaikaiset seikkailut omassa ihmemaailmassaan osoittavat, etteivät viestinnän ammattilaisetkaan ole kriisiviestinnän käytännön osaajia. Yle, joka elää muiden kriiseistä, konttaa nyt porukalla ja tekee klassisia virheitä suoraan viestinnän ’Älä tee näin’-oppaasta.

Poliitikkojen keskuudessa elää vielä niitä ihmisiä, joiden mielestä kunnanvaltuutetun tai kansanedustajan työ on ankaraa puurtamista julkisuudelta piilossa tärkeiden ja yhteisten asioiden äärellä.

Harva hahmottaa, saati uskoo, että minkä hyvänsä edustajan tärkein työ näyttäisi nykyään olevan julkisuudessa. Aivan missä hyvänsä julkisuudessa. Pitää osallistua tanssikisoihin ja tikanheittoon, olla koko ajan esittelemässä koiriaan, vaatekaappiaan tai mökkipuutarhaansa. Tämäkin rapauttaa demokratiaa.

Toisaalta moni jättää lähtemättä ehdokkaaksi, koska sehän on ’pelkkää pelleilyä nykyään’. Ja äänestäjän on hankala erottaa muut julkkikset politiikan julkkiksista, hehän touhuavat julkisuudessa aivan samojen asioiden parissa. Ministerin tai kansanedustajan voi tosin tunnistaa ajoittain vakavasta ilmeestä ja vaikeasti ymmärrettävistä puheista.

Lehdistönvapauden puolesta

Lehdistönvapaus on yksi tärkeistä läntisistä parlamentarismin ja demokratian kivijaloista. Se ei ole itsestäänselvyys ja se voi vaurioitua. Sen perään pitää katsoa kuin taaperoikäisen. Eihän se lopultakaan ole kovin vanha edes. lehdistönvapaus ei tarkoita sitä, että lehdistö saa kirjoittaa aivan mitä haluaa. Kuten sananvapauskaan ei tarkoita sitä, että saa sanoa mitä sylki suuhun tuo.

Journalistin eettisten ohjeiden tavoitteena on ”tukea sananvapauden vastuullista käyttämistä joukkoviestimissä ja edistää ammattieettistä keskustelua.” Menoa politiikan ja median välissä seuranneena voi sanoa, että kaukana ollaan maalista eivätkä kisatkaan ole kaikille osallistujille välttämättä samat.


Kulissien takaa -palstalla kirjoittavat nimettömästi näköalapaikoilla toimivat henkilöt

Kulissien takaa ke 15.02. 12:49

Pääuutiset

blogit

Olli Pusa

Venäjän idea 2

Klo 16:33.

Tapio Puolimatka

Asiantuntijalausunto liittyen hallituksen esitykseen laiksi sukupuolen vahvistamisesta (HE 189/2022 vp)

pe 02.12. 22:26

Heikki Porkka

Epäluottamuksen tunne sisäministeriä, Yleä ja Poliisihallitusta kohtaan on terve ilmiö

su 27.11. 11:17

Henna Kajava

Espoon virkamiehet kieltävät jengiytymisilmiön

su 27.11. 03:41

Juha Ahvio

Yhteiskunnan perustus on perhe

pe 25.11. 19:47

videot