Kaikki varmaan muistavat historian kirjoista anekaupan, jota roomalaiskatolinen kirkko harjoitti keskiajan lopulla. Ostamalla (maksamalla) aneen, sai yksinkertaisimmillaan synnit anteeksi ja vältti, tai ainakin lyhensi aikaa kiirastulessa. Kuten tunnettua, Martti Lutherin alkuunpaneman uskonpuhdistuksen yksi keskeinen teema oli juuri anekaupan vastustaminen.

Mutta sehän on historiaa. Mutta hetkinen, eikö anekauppa olekin tullut takaisin. Ainakin YLE kertoo, että maksamalla 15 c liharuoasta (jollekin vihreälle säätiölle) vapautuu siitä syyllisyydestä, että on aiheuttanut ilmastonmuutoksen. Kiirastulesta ei nyt puhuta, mutta sen vastinpari on ehkä maapallon ilmakehän kuumeneminen siihen pisteeseen, jossa syttyy ikuinen tuli.

Nykyisen ja vanhan anekaupan pontimena on ja oli syyllisyys (synti) ja ajatus siitä, että synnin voi sovittaa rahalla. Kun raha on maksettu, syyllisyys on poispyyhitty (eli niin kuin keskiajalla irvailtiin: ”kun raha kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa). Olennaista on maksaa ja uskoa siihen, että ”maksu menee perille”.

Tämä sama menttaliteetti leimaa tosin kaikkea muutakin ”avun antamista”. Pitää antaa joku määrä rahaa, ja se riittää. Ei tarvitse huolehtia siitä, minne rahat menevät. Ajatellaan kehitysapua (tai kaikkea muuta hyvän asian nimessä tapahtuvaa rahankeruuta). Olennaista on, että ”maksetaan”. Maksetaan tietty summa (tai vaan prosentti). Se mitä rahalle tapahtuu, on toisarvoista (”valkoisen rikkaan miehen synti on hyvitetty). Vain harvat tuskailevat sen kanssa, että apu näyttää menevät kehitysmaiden korruption ja väestökasvun kiihdyttämiseen. Mutta se on jo sikäläisten - avun vastaanottajien - synti.

Itse asiassa koko tulonsiirtojärjestelmää riivaa sama ajattelua. Olennaista on, paljonko annetaan, tai käytetään rahaa. Harvoin tulee esille se, saadaanko mitään aikaan. Eli hieman yksinkertaistaen annetaan köyhille rahaa, jotta he eivät olisi enää niin köyhiä kuin aikaisemmin. Mutta eikö pitäisi kysyä, miten rahaa pitäisi käyttää, jotta ”huomenna” meillä ei enää olisi köyhiä, eli miten köyhyys saataisiin poistettua pysyvästi. Liian vaikeaako? Ei pitäisi olla. Mutta tulosiirtojärjestelmiä pitäisi suunnitella paljon pitkäjänteisemmin, kuin mitä nyt tehdään. Nyt rahan käyttö etenee vaalilupausten tahdissa, vähän tyyliin ”päivä kerrallaan”. Mutta eivät lupaukset ole koskaan mitään ohjelmia, ne ovat vain osa imagokampanjaa. Niillä saa ”synnit anteeksi”, mutta samalla luvan tehdä uutta syntiä. Joskus mieleen tulee paranoidinen ajatus siitä, että ”köyhyyttä” ei edes haluta poistaa, vaan pikemmin ”hoitaa” sitä. Ehkä sekin sopii anekaupan ideologiaan.