Professori John Cochranella (johnhcochrane.blogspot.com) oli vastikään mielenkiintoinen kommentti siitä, miten taloustieteen perusoletuksia käytetään usein varsin vallattomasti perustelemaan asioita, jotka huutavassa ristiriidassa keskenään. Ehkä tyypillisintä tämä on työmarkkinoiden tapauksessa. On ehkä paikalla yrittää vääntää rautalangasta muutama tyyppiesimerkki tällaisesta epäjohdonmukaisuudesta.

Työmarkkinoita koskevassa keskustelussa suurin ristiriita näyttää vallitsevan sen oletuksen suhteen, mikä työvoiman kysynnän palkkajousto. Jonkinlainen heroistinen yksinkertaistus on, että politiikan vasemmalla laidalla (Hakaniemessä?) oletetaan, työvoiman kysynnän hintajousto olevan hyvin pieni. Jos näin on, työvoiman kysyntäkäyrä on lähes vertikaalinen. Jos haluaa mennä ”oppihistoriassa” kauas taaksepäin, voi lukea vaikka O. W. Kuusien kirjan ”Työmiehen talousoppia” vuodelta 1921. Kirjassa Kuusinen kertoo, että palkkojen nostaminen ei vaikuta työllisyyteen tai hintoihin, koska pääomapiirien voitot joustavat palkkojen nousua vastaavasti alaspäin

Jos palkkajousto on pieni (niin kuin kuviossa ylemmässä paneelissa), palkkojen w nousu (esimerkiksi minipalkkojen muodossa) ei vaikuta työllisyyteen juuri lainkaan. Palkkasumma kasvaa ja työläisillä menee hyvin. Huomattava on, jos edellä mainittu oletus pitää paikkansa, palkkasubventiot eivät nekään vaikuta työllisyyteen (rahat menevät pääomapiireille). Siksi on totaalisen ristiriitaista argumentoida, että palkkojen nostaminen ja palkkasubventiot ovat molemmat hyviä asioita.

Ongelmallinen piirre tässä tarinassa on se, että työvoiman tarjonnan kasvu (”S” – käyrän siirtyminen oikealle) johtaa rajuun palkkojen laskuun. Kuviossa työmarkkinoiden tasapaino, eli työvoiman tarjonta- ja kysyntäkäyrien leikkauspiste, siirtyy alaspäin, palkat laskevat ja palkkasumma supistuu. Jos tarjonnan kasvun taustalla on maahanmuutto, päädytään paradoksaaliseen tulokseen, jonka mukaan erityisesti työperäinen maahanmuutto johtaa palkkojen rajuun alentumiseen.

Mutta sitten toimii ”oikeistolainen” käsitys työvoiman kysynnän palkkajoustavuudesta. Sitä ehkä karakterisoi Juhana Vartiaisen arvio siitä, työvoiman kysynnän palkkajousto on äärettömän suuri. Työvoiman kysyntäkäyrä on silloin lähestulkoon horisontaalinen (kuvion alempi paneeli). Jos tämä käsitys vastaa todellisuutta, palkkojen nostaminen johtaa rajuun työllisyyden supistumiseen. Vastaavasti palkkasubventiot johtavat työllisyyden kasvuun. Mitä taas tulee työvoiman tarjonnan kasvuun, vaikkapa juuri maahanmuuton muodossa, sen kasvu ei vaikuta palkkoihin mitenkään. Palkkasumma kasvaa samassa suhteessa kuin työllisyys.

Mutta kumpi näistä versiota on oikea? Vastaus on aika helppo, ainakin jos tukeudutaan empiirisiin tutkimuksiin. Kumpikaan oletus (täysin joustamaton tai täysin joustava kysyntä) ei ole sopusoinnussa datan kanssa. Jonkinlaiselta kompromissilta kuulostava oletus siitä, että jousto suuruusluokka miinus puoli, on jo paljon järkevämpi nyrkkisääntö vaikutuksia arvioitaessa. Mutta tietenkin olennaisinta on yksinkertaisesti vain ottaa selvää, mikä on tarkasti ottaen todellinen tilanne: tehdä kunnon tutkimusta asiasta. Mutta edellä esitettyjen esimerkkien moraali on se, että jos esimerkiksi juuri työvoiman kysynnän osalta päädytään johonkin joustoarvoon, on sen implikaatiot otettava todesta kaikissa tilanteessa eikä vaan niissä, jotka miellyttävät politiikkasuositusten tekijöitä. Suomessa tällainen johdonmukaisuus on kuitenkin ainakin tähän asti ollut harvinaista herkkua.