Keskustelu avioliittolaista osoitti, kuinka syvällisesti vasemmistolaiset ajattelutavat, käsitteet ja tulkinnat ovat läpäisseet suomalaisen puoluekentän. Aikamme poliittiset kiistakysymykset ovat yhä useammin kamppailua erilaisten käsitteiden määritelmistä, ja tässä määritelmien sodassa vasemmisto on hallinnut taistelukenttää suvereenisti.

Olisi ihanteellista, jos pyrkisimme keskustelemaan esimerkiksi maahanmuuttopolitiikan ja kansallisen itsemääräämisoikeuden kaltaisista asioista mahdollisimman yksikäsitteisellä terminologialla, jossa kaikki keskustelun osapuolet olisivat samalla kartalla siitä mistä puhutaan, vaikkakin eri mieltä itse asiasta. Keskusteluista ei synny mitään kovin rakentavaa, kun vasemmisto voi tarkoittaa nationalismilla laajentumishaluista monikansallista imperiumia, samalla kun oikeistolle nationalismi on juuri näiden imperiumin alistamien pienten kansakuntien itsemääräämisoikeuksien puolustamista.

Räikeä esimerkki tästä on pyrkimys suomalaisuuden uudelleenmäärittelyyn niin, että käytännössä kuka tahansa voi olla suomalainen vain ilmoitusasiana, eikä mikään kulttuurinen piirre jäisi näin laveasti määritellyn suomalaisuuden ulkopuolelle. Tällaisella orwellilaisella menetelmällä tehdään mahdottomaksi käydä järkevää keskustelua siitä, millainen politiikka ylläpitää suomalaista kansallista kulttuuria, ja mikä ei. Ei ole mahdollista kritisoida politiikkaa siitä, että se on haitallista suomalaisen kansallisen kulttuurin ylläpitämiselle, jos käytännössä kaikki mahdollinen on suomalaisuutta.

Suomen Sisu vastasi haasteeseen suomalaisuuden uudelleenmäärittelemiseksi esittämällä oman määritelmänsä siitä, mitä suomalaisuus on ja mitä se ei ole.

Tahdon2013-kampanja oli Wikipedian mukaan “kansalaisaloitekampanja samaa sukupuolta olevien avioliiton puolesta. Valtakunnallinen ja kaksikielinen kampanja käynnistyi tasa-arvon päivänä 19. maaliskuuta 2013”. Omalla sivustollaan kampanja kutsuu itseään aloitteeksi “tasa-arvoisen avioliittolain puolesta”.

Tasa-arvo ja vapaus ovat liberaalin demokratian perusarvoja, joita kannattavat jossakin muodossa lähes kaikki poliittiset suuntaukset. Tahdon2013-kampanja käytti näitä ihanteita hyväkseen valtavirtaistaakseen alkujaan radikaalin ajatuksen homoavioliitosta ensin sellaiseksi, jota voi kannattaa näyttämättä radikaalilta tai äärimmäiseltä, sitten sellaiseksi kulttuuriseksi itsestäänselvyydeksi, jonka kannattamiseen ei vaadita erityisiä perusteluja. Homoavioliitosta tuli ensin sukupuolineutraali avioliitto ja lopulta “tasa-arvoinen avioliitto”, jonka vastustaminen alkoi näyttää radikaalilta ja suoranaiselta vihapuheelta.

Wikipedian mukaan ProCom – Viestinnän ammattilaiset ry on palkinnut Tahdon2013-kampanjan vuoden viestintätekona. Sen on palkinnut myös maailman viestintäalan järjestöjen katto-organisaatio The Global Alliance for Public Relations and Communication Management Comm Prix Awards -kilpailun Public Affairs -sarjan voittajana.

Viestintäteko onnistui, koska se sai kampanjan vastustajan näyttämään tasa-arvon vastustajalta. Tätä leimaa eivät perinteisen avioliiton kannattajat saaneet irrotettua itsestään millään, vaikka he moneen kertaan argumentoivat, että perinteinenkin avioliitto on tasa-arvoinen ja vaikka jopa perustuslakivaliokunnan lausunto totesi, ettei sen enempää perustuslain kuin Euroopan ihmisoikeussopimuksenkaan yhdenvertaisuusperiaate edellytä, että avioliittolaki olisi sukupuolineutraali.

Rautalangasta väännettynä: yhdenvertaisuus koskee yksilöitä, ei ihmissuhteita. Lainsäätäjä voi suosia heteronormatiivista avioliittoa yhteiskuntaa ylläpitävänä instituutiona ja pitää sitä esimerkiksi moniavioisuutta, promiskuiteettia tai homosuhteita parempana vaihtoehtona. Lain tulee kuitenkin kohdella jokaista yksilöä samalla tavalla, kuten se tekeekin.

Perustuslakivaliokunnan lausunnossa kummitteli kuitenkin myös termi “todellinen tasa-arvo”, joka merkitsee hieman eri asiaa kuin hyvin yksikäsitteinen yhdenvertaisuus lain edessä.

Juuri tämä hyvin tulkinnanvarainen tasa-arvon käsite on ollut jo yli sata vuotta vasemmistoaatteiden tunnusmerkki. Milloin tasa-arvo on tarkoittanut samaa palkkaa samasta työstä, milloin samaa palkkaa eri työstä, ja käytännössä olemme jo siirtyneet tukiyhteiskuntaan, jossa pienipalkkaisesta työstä jää tasa-arvoisesti käteen saman verran kuin työttömyydestä.

Tasa-arvo tarkoittaa nykyään palkasta puhuttaessa lähes aina miesten ja naisten välistä tasa-arvoa, jota mitataan ryhmien keskiarvon mukaan. Siinä missä oikeistolainen puhuu yhdenvertaisuudesta ja kritisoi yksilöiden syrjintää, vasemmistolainen tarkastelee ryhmiä.

Ryhmien oikeuksista on kyse myös, kun puhutaan maahanmuuttajista, erilaisista etnisistä vähemmistöistä tai seksivähemmistöistä, joita on nykyään paljon enemmän kuin vielä hetki sitten. Turun Sanomien uutispäällikkö Hannu Miettusen mukaan seksivähemmistöjä kuvaava aakkosto on tällä hetkellä LGBTQQIAAP. Huomenna niitä voi olla enemmän.

Perinteisesti on ajateltu, että yhdenvertaisuus ja yksilönvapaudet ovat oikeiston ja vastaavasti tasa-arvo ja ryhmien oikeudet (identiteettipolitiikka) vasemmiston arvoja.

Oikeistolla ja vasemmistolla on ollut myös eri määritelmä vapaudelle. Oikeistolle vapaus merkitsee vapautta valtiovallasta. Vasemmistolle vapaus on epämääräisempi käsite, joka usein tarkoittaa myös vapauttaa sosiaalisista normeista. Konservatiivinen oikeisto taas on pitänyt tärkeänä, että kirkko ja muut ei-valtiolliset instituutiot ylläpitävät sosiaalisia normeja.

Oikeistolainen vapauskäsite tarkoittaa esimerkiksi sukupuolimoraaliin kysymyksissä sitä, että rikoslaki sallii varsin laajan seksuaalisen vapauden, mutta ihmiset voivat silti kuulua yhteisöihin, kuten seurakuntiin, joissa seksuaalista elostelua pidetään paheksuttavana.

Nyt vasemmisto on onnistunut sekoittamaan yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja vapauden käsitteet ja esiintyy niiden toteuttajana. Kaikki muut he leimaavat tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja vapauden vastustajiksi.

Yli puolet keskustalaisista äänesti sukupuolineutraalin avioliitton puolesta. Kokoomuslaisista vain Susanna Koski äänesti sukupuolineutraalia avioliittoa vastaan. Keskustan ja kokoomuksen kannattajia ja poliitikkoja seuraava on saanut huomata monta kertaa, kuinka kauniisti he puhuvat tasa-arvon puolesta ilman ainuttakaan muuta argumenttia avioliittolain sukupuolineutralisoimiseksi.

Oikeistoa ei Suomessa enää käytännöllisesti katsottuna ole olemassa. Vasemmistolainen identiteettipolitiikka on valtavirtaistunut ja hallitsee suurelta osin myös keskustalaista ja varsinkin kokoomuslaista ajattelua. “Tasa-arvolla” ratsastava identiteettipolitiikka määrittää avioliittolain ohella monia muita tärkeitä kysmyksiä, kuten maahanmuuttopolitiikkaa. Perussuomalaiset taas on monessa talouskysymyksessä sijoittunut keskustasta vasemmalle.

Yksilönvapauksia ja yhdenvertaisuutta, markkinataloutta ja kansallismielisyyttä kannattavaa oikeistopuoluetta meillä ei enää ole.