HS uutisoi tänään professorin näkemyksistä SDP:n Sanna Marinin ilmoille heittämästä ajatuksesta työajan lyhentämiseen liittyen. Vähemmän yllättäen työhyvinvointiin erikoistuneen professorin näkemys oli, että työhyvinvointi lisääntyy, kun töitä tehdään vähemmän. Tätä tuskin kukaan kiistää.

Kaikki näytöt puhuvat sen puolesta, että sairauspoissaolot vähenevät, kun työaika lyhenee kuuteen tuntiin ja sitä kautta myös työteho kasvaa. Göteborgissa tehdyn tutkimuksen lopputulos oli kuitenkin se, ettei kokeilua kannata jatkaa, sillä se tulisi kaupungille liian kalliiksi. Työajan lyhentämisen seurauksena kaupunki joutui paikkaamaan työntekijävajetta 17 uudella työntekijällä, sillä lisääntynyt tuottavuus ei riittänyt kompensoimaan vähennettyä työaikaa. Tämä maksoi pelkästään vanhainkodin osalta noin 1,2 miljoonaa euroa.

Sosiaali- ja terveysala on moniin muihin aloihin nähden poikkeuksellinen, sillä käytännössä Suomessa ei ole täysin yksityistä yritystä alalla. Jos ajatellaan, että tämä työajan lyhentäminen koskisi esimerkiksi kyseistä alaa, lopputuloksena olisi muutenkin kalliin julkisen sektorin paisuttaminen entisestään. Alalla on myös vallinnut poikkeuksellisen paljon työvoimapulaa, jonka johdosta työntekijöitä jouduttaisiin hakemaan Suomen ulkopuolelta. 

Jos taas asiaa miettii yksityisen sektorin kannalta, vaihtoehdot ovat joko että yhteiskunta tukee palkkakuluissa tai että ei tue. Ensimmäinen vaihtoehto on keinotekoista työllisyyskikkailua eikä kovin pitkänäköistä ja vaatii yritysten tukemista. Yritystuet taasen vääristävät kilpailua ja sopivat huonosti markkinatalouteen eikä niiden lisääminen ole oikea suunta uudistuvalle liike-elämälle. Suorat yritystuet ovat perusteltuja lähinnä poikkeustapauksissa paikkaamaan laajempaa vääristymää markkinataloudessa.

Jos taas yksityisen sektorin pitäisi kollektiivisesti leikata työaikaa, mutta mahdollista tuotantovajetta ei kompensoitaisi, seuraus olisi tuotannon pienentyminen, joka taas johtaisi lomautuksiin ja irtisanomisiin. 

Tällaista aihetta ei pitäisi katsoa pelkästään työhyvinvoinnin näkökulmasta. Työajan lyhennys nykyisellä työmarkkinajärjestelmällä ja siihen liittyvällä lainsäädännöllä on kallis ja siinä täytyisikin tehdä laajempi uudistus koko työlainsäädäntöön. Lyhennyksen ongelmana voi myös pitää sitä, että siinä yritetään niputtaa täysin erilaisia töitä tekevät yhteen nippuun, vaikka työt, työajat ja tuottavuuden mittarit ovat hyvin erilaisia. Toimistotöissä on nykyään laajalti käytössä liukuva työaika ja työaikaa seuraataan harvoin kellokortein. Työt tehdään ja sitten lähdetään kotiin. Tuntiperusteisessa palkkauksessa taas työajan seuranta on hyvinkin oleellista ja sellaiseen työhön uudistus sopisi ehkä huonoiten ja tällä olisi kalleimmat seuraukset yrittäjälle - tai yhteiskunnalle. 

Joissain malleissa myös on väläytetty palkkojen leikkaamista uutta työaikaa vastaavaksi. Tämän mallin kannattajat uskovat työllisyyden kovaan nousuun, mutta onko työllisyyden nousulla silloin väliä, kun todellisuus olisi, että yhä useampi ei tulisi palkalla toimeen? Täystyöllisyys ei ole mikään itseisarvo, jos sen rahoittajana toimii yhteiskunta. Suomen verrattain korkea työttömyysturva myös tekisi herkästi työnteosta kannattamatonta. Lisäksi ostovoiman heikentyminen voisi kääntää työllisyyden lopulta laskuun.

Työhyvinvoinnin parantamisesta on helppo puhua, koska kukapa sitä vastustaisikaan. Mutta edistääkö uudistus oikeasti työhyvinvointia, jos lopulta joutuu pelkäämään ylipäätään työpaikan säilymisen puolesta tai palkalla ei tule enää toimeen? Työhyvinvointia voi parantaa myös monin muin keinoin: työyhteisöllisyys, kannustaminen liikuntaan erityisesti toimistotyöntekijöillä, hyvä johtajuus ja niin edelleen. Yhteiskunnan tehtäväksi jää säännellä mahdollisimman vähän tällaisia keinoja ja antaa yritysten luovuuden puhjeta kukkaan. Tällä hetkellä moni potentiaalinen keino lisätä työhyvinvointia verotetaan kuoliaaksi ja tehdään aivan liian byrokraattiseksi. Näihin panostaminen eri verohelpotuksin tulisi varmasti työajan lyhennystä halvemmaksi hyvinvointia edistäväksi toimeksi.