Perustimme Oikea Media -verkkojulkaisun yhdessä sen nykyisen päätoimittajan Jukka Rahkosen kanssa runsaat kaksi vuotta sitten. Valtamedian ensimmäisten tulkintojen mukaan olimme tietysti äärioikeistolaisia - tosin valtamedia ei koskaan pysty selittämään, mistä tämä “äärioikeistolaisuus” on peräisin. Tuskin sellainen tyhjästä syntyy.

Jokainen lukija voi itse arvioida, mitä aatetta tai maailmankatsomusta olemme pyrkineet edistämään. Uskoakseni vilpittömästi totuuteen pyrkivä tarkkailija tunnistaa, että tämän julkaisun arvot ovat pitkälti samat kuin yhden usein käytetyn lähteemme, Gatestone Instituten julkilausutut päämäärät:

Gatestone – instituutti: sitoutumaton, voittoa tuottamaton kansainvälisen politiikan neuvottelukunta ja ajatushautomo on omistautunut selvittämään ihmisille sen, minkä uutisoinnissa valtamedia epäonnistuu:

Demokraattiset instituutiot ja lainmukainen järjestys;

Ihmisoikeudet

Vapaa ja vahva talous

Asevoimien kyky turvata rauhaa kotimaassa ja vapaassa maailmassa

Omavaraisuus energian suhteen

Varmistaa että ihmiset ovat tietoisia yksilönvapautta uhkaavista asioista, suvereniteetistä ja ilmaisunvapaudesta.

Luonnehdinta juutalais-kristillinen arvoperusta ei myöskään ole kaukana Oikean Median taustalla olevasta perusfilosofiasta, eikä klassinen liberalismikaan pahasti mene ohi.

Mutta ehkä parhaiten Oikean Median identiteetti avautuu niistä pohdinnoista ja poliittisen tilannekuvan hahmotusyrityksistä, joita Rahkosen kanssa kävimme lanseerausta edeltävän vuoden aikana huhtikuusta 2016 alkaen.

Oma käsitykseni Sipilän hallituksesta sen syntyhetkellä kesäkuun alussa 2015 oli näin jälkikäteen arvioituna suorastaan lapsellisen optimistinen. Jos vain yhtäältä perussuomalaiset suostuisivat oikeistolaiseen talouspolitiikkaan ja toisaalta keskusta ja kokoomus perussuomalaiseen maahanmuuttopolitiikkaan, olisi kestävyysvaje kurottu umpeen.

Ei edes tarvitse olla erityisen “oikeistolainen” kannattaakseen sitä, että julkinen talous on pitkällä aikavälillä tasapainossa. Ellei se ole, ei voi ylläpitää hyvinvointipolitiikkaakaan. Ja 2015-2019 olisi pitänyt tehdä paljon uudistuksia kaikilla niillä sektoreilla, joiden takia julkinen talous on kriisissä.

Jo muutaman kuukauden jälkeen oli ilmeistä, että hallitus ei tee Ruotsista vyöryvälle turvapaikanhakijoiden hyökyaallolle mitään. Päinvastoin pääministeri Sipilä kutsui heidät kotiinsa. Kokoomus ja keskusta eivät ainoastaan olleet kyvyttömiä ottamaan kovia keinoja käyttöön yllättäen ilmaantuneen kriisin ratkaisemiseksi, vaan ne lisäksi aktiivisesti mitätöivät koko hallitusohjelman maahanmuuttopoliittisen kirjaukset.

Talouspolitiikassa Sipilän hallitus ei saanut aikaan sellaisia uudistuksia, joilla olisi olennaisesti helpotettu työllistämistä. Tästä ei kuitenkaan voi syyttää perussuomalaisia. Hallitus teki uudistuksia, jotka iskivät juuri perussuomalaisten kannattajakuntaan. Silti perussuomalaiset pysyi lojaalina hallitukselle ja sen ohjelmalle loppuun asti.

Liberaaleista uudistuksista jäi jäljelle se, että kaupat saavat olla auki myös yöllä ja myydä hieman aiempaa vahvempaa olutta, kunhan nyt eivät yöllä kuitenkaan. Työmarkkinoiden jäykkyyksille ei pystytty tekemään mitään, tulonsiirroissa ei keksitty mitään sen innovatiivisempaa kuin työttömien kiusaaminen aktiivimallilla.

Kun kokoomus ja keskusta olivat löytäneet keinon päästä perussuomalaisista eroon säilyttäen kuitenkin parlamentaarisen enemmistön, hallituspolitiikka keskittyi vääntöön sosiaali- ja terveyspalveluista. Keskustan maakuntamalli olisi merkinnyt lisää hallintovirkoja keskustan hallitsemiin maakuntiin ja kokoomuksen valinnanvapausmalli olisi merkinnyt ennen kaikkea keverikapitalismia - ei sitä valinnanvapautta, jota markkinatalous tarkoittaa.

Sotesirkuksen luonnetta kuvaa hyvin se, että ensimmäisenä kokoomuksessa riveistä lipesivät kaikkein johdonmukaisimmin oikeistolaiset kansanedustajat, kuten espoolainen klassinen liberaali Elina Lepomäki ja helsinkiläinen konservatiivi Wille Rydman.

Kun perustimme Oikean Median, tavoitteemme oli tukea ja nostaa esille järkeviä ihmisiä niin kokoomuksessa, keskustassa kuin perussuomalaisissakin.

Miten meni noin niin kuin omasta mielestä? Perussuomalaisten osalta täydellisesti: SMP-henkiset vasemmistopopulistit hävisivät puheenjohtajavaalit 2017, ja lopulta puhdistivat itse itsensä. Kannatuskehityksen valossa siniset eivät vieneet perussuomalaisilta oikeastaan mitään.

Sen sijaan yritys vaikuttaa kokoomukseen ja keskustaan osoittautui hankalammaksi rastiksi.

Etsimme ennen OM:n lanseerausta epätoivoisesti keskustalaisia kansanedustajia, joita voisimme tukea. Ketään kriteerit täyttävää emme löytäneet. Keskustalaisista halusimme nostaa eteläpohjalaista Piia Kattelusta. Kattelus pärjäsikin hyvin kunnallisvaaleissa, mutta keskustan muuttajaksi hänestä ei ollut. Kansalaispuolueessa ehdolla oleva Kattelus toivottavasti vie ääniä keskustalta, mutta konservatiivista muutosvoimaa keskustan sisällä ei näytä tulevan mistään.

Kokoomuksessa tuettavia muutosvoimia oli eduskuntaryhmässäkin, mutta vasta kun OM oli aloittanut, ymmärsimme että muutoksen tukahduttaminen oli jo hyvässä käynnissä. Wille Rydman ja Susanna Koski edustivat konservatiivista ja Elina Lepomäki oikeistoliberaalia muutosta, mutta heidät oli käytännössä ohjattu sivuraiteille.

Lepomäen melko tuntemattomana saama 15 prosentin kannatus vahvisti uskoani siihen, että muutosvoimat kokoomuksessa vain odottavat tilaisuuttaan. Todellisuudessa puoluejohto oli onnistunut tukahduttamaan nuorisojärjestössä kyteneen radikalismin, eikä Lepomäen tukijoiden joukostakaan syntynyt mitään uutta, vaikka aina silloin tällöin kuuli huhuja uudesta haastamisesta. Lopulta kokoomus ei tähän päivään mennessä ole oireillut kuin Liike Nytin muodossa.

Olen edelleen sitä mieltä, että Suomen muutos oikeaan suuntaan edellyttää perinteisten porvaripuolueiden paluuta kansallismieliseen suuntaukseen - yksi perussuomalaiset eivät saa mitään aikaan ilman 50,1 proentin kannatusta. Mutta nyt näyttää siltä, että ainoa keino uudistaa kokoomusta ja keskustaa on näiden puolueiden vaalitappio.

Jos jostain syystä haluat äänestää kaikesta huolimatta kokoomusta, toki Helsingissä Wille Rydman ja Atte Kaleva ja Uudellamaalla Tere Sammallahti ja Elina Lepomäki ovat parempi vaihtoehto kuin muut. Mutta käytännössä kaikki äänet kokoomukselle tukevat Orpon linjaa, koska vain vaalitappio voi viedä voi viedä kokoomuksen uudestaan järkevälle linjalle.

Keskustassa ei oikein edelleenkään ole ketään, jonka läpimenoa voisi pitää parempana kuin jotain toista. Keskustan rökäletappio toivottavasti kuitenkin nopeuttaa jonkinlaista itsetutkiskelua.

Aiemmin maahanmuuttokriittiset pohtivat, kannattaako muutosta hakea perussuomalaisten vai joidenkin muiden muutospuolueiden, kuten Muutos-nimisen puolueen kautta. Tässä ajattelussa Muutos oli Soinin Perussuomalaisiin nähden samanlaisessa sparrajan asemassa kuin Perussuomalaiset nyt Kokoomukseen nähden.

Nyt Perussuomalaiset on kuitenkin eheästi maahanmuuttokriittinen puolue, eikä sellaisille puolueille kuin Suomen Kansa Ensin ole oikein mitään sosiaalista tilausta. Jos olet maahanmuuttokriittinen, saat eniten vipuvartta muutokselle, kun äänestät perussuomalaisia. Muiden maahanmuuttokriittisten äänestäminen merkitsee tällä kertaa äänen hukkaamista.

Sitten on vielä kristilliskonservatiivisia äänestäjiä, joille yksi luonteva vaihtoehto on kristillisdemokraatit. Toki on totta, että kristillisdemokraatit ovat johdonmukaisesti kristillisten arvojan ja politiikan kannalla esimerkiksi aborttiin ja sateenkaariagendaan liittyvissä kysymyksissä, kun perussuomalaisilla on tässä suhteessa myös huomattavan liberaaleja ehdokkaita.

Kristillisdemokraatit on kuitenkin merkityksettömän pieni puolue. Perussuomalaisille annettu ääni vaikuttaa suuremalla vipuvarrella paitsi maahanmuuttoon, myös kristillisille tärkeisiin kysymyksiin. Perussuomalaisten liberaalit eivät haasta Mika Niikon kaltaisia kristittyjä konservatiiveja, vaan antavat heille liikkumatilaa. Suuremman puolueen kautta vaikutusvalta on suurempi.

Lisäksi perussuomalaisilla on erinomaisella vaalituloksella mahdollisuus päästä vaikuttamaan hallituksen muodostukseen, ja jos PS pääsee hallitukseen, sellaisen kokoonpanon on todennäköisesti otettava myös KD mukaan parlamentaarisen enemmistön saavuttamiseksi.

Vielä yksi ryhmä perussuomalaisten potentiaalisia kannattajia on Nato-myönteiset äänestäjät. Moni kokoomuksen ja perussuomalaisten välillä arpova ajattelee, että Nato-kysymys ratkaisee koko äänestyspäätöksen kokoomuksen hyväksi. Heille suositteleen tätä Ari Pesosen analyysiä. PS ei ole Suomen Nato-jäsenyyden este, se on tasavallan presidentti.

http://aripesonen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/273594-perussuomalaiset-ja-suomen-nato-jasenyys

Olen kirjoittanut vuosikausia tiedetoimittajana ilmastonmuutoksesta enkä ole koskaan lähtenyt niin sanottujen ilmastoskeptikkojen kelkkaan. Moni minut tunteva voi siis ihmetellä sitä, miten voin tukea puoluetta, joka vaikuttaa välinpitämättömältä ilmastonmuutoksen suhteen.

Olen kuitenkin yhtä johdonmukaisesti vuosien varrella Helsingin Sanomien ja Tiede-lehden toimittajana ja Suomen Kuvalehden avustajana kritisoinut huonoa ilmastopolitiikkaa: epä-älyllistä ydinvoimaa, bipolaarista ilmastopolitiikkaa, jossa ensin intoillaan jostakin, kuten vetytaloudesta, tuulivoimasta tai autojen bioetanolista, kunnes todetaan että siinä päästöt vain lisääntyvät - hiilivuotoa Kiinaan, ja niin edelleen.

Olit sitten ilmastoskeptikko tai kaltaiseni ilmastoalarmisti - jos haluat että niukkoja resursseja ei tuhlata vaikutuksettomaan tai päästöjä lisäävään ilmastopolitiikkaan, valintasi on Perussuomalaiset.