Historioitsija ja Venäjä-tutkimuksen uranuurtaja Timo Vihavainen on kirjoittajana erityisesti lyhyen muodon taitaja. Hänen Kanava-lehden kolumninsa ja tiheään ilmestyvät blogikirjoituksensa ovat valaisevia ja humoristisiakin katsauksia erilaisiin historian ja päivänpolitiikan ilmiöihin. Useimmat Vihavaisen 2000-luvulla ilmestyneistä kirjoista eivät ole samalla tavalla koherentteja, vaan vaikuttavat pikemminkin pienemmistä palasista kootuilta mosaiikeilta, joiden sisällöllinen aines aukeaa lukemattomiin suuntiin.

Samaa linjaa jatkaa myös tuorein teos, tänä keväänä ilmestynyt Barbarian paluu. Alkusanoissa tekijä kertoo kirjan koostuvan "esseistä, joita yhdistää kysymys aikakautemme luonteesta." Kirjan lukuja on kuitenkin vaikea mieltää itsenäisiksi esseiksi; yhtäältä ne kiinnittyvät erottamattomasti samaan temaattiseen kokonaisuuteen, toisaalta niiden sisälläkin siirrytään aiheesta toiseen niin nopeassa tahdissa, että teksti muistuttaa ajoittain tajunnanvirtaa. Joitakin ajatuskulkuja Vihavainen kehittelee pitkälle, jotkut toiset taas jäävät roikkumaan irrallisina langanpätkinä, joihin odottaa turhaan jatkoa. Itseäni olisi esimerkiksi kiinnostanut tietää enemmän siitä, miten jotkin "snobbailevat julkaisut" ovat tuominneet Aldous Huxleyn ja George Orwellin taantumuksellisiksi lahjattomuuksiksi. Myös Detroitin kaupungin rappio, johon Vihavainen viittaa moneen kertaan, olisi ansainnut laajemman analyysin.

Vihavaisen ajatuksenjuoksua seuraa joka tapauksessa mielellään. Kokonaisuudessa yhdistyvät vanhan yliopistomiehen mittava yleissivistys ja pakinoitsijan kansanomainen leppoisuus. Molemmat ovat eduksi käsiteltäessä niinkin laajaa ja vakavaa aihetta kuin eurooppalaisen elämänmuodon tulevaisuus.

Barbarian paluu jatkaa vuonna 2009 ilmestyneen Länsimaiden tuhon aihepiirissä, mutta tällä kertaa tarkastelun kohteina ovat erityisesti Eurooppa ja Suomi. Mukaan on myös tullut aiempaa kantaaottavampi sävy, joka tuo kirjaan ajoittain yhteiskunnallisen pamfletin piirteitä. Vihavainen sanoo sanottavansa muun muassa Suomen maahanmuuttopolitiikasta ja geopoliittisen ajattelun paluusta kansainvälisiin suhteisiin.

Eurooppalaisella kulttuurilla tarkoitetaan kirjassa suunnilleen sitä henkistä vaihetta, joka sai alkunsa valistuksesta. Sen peruspilareina toimivat käsitys ihmisyksilön ainutlaatuisuudesta, rationaalisen ajattelun korostaminen ja usko historialliseen edistykseen. Niiden nimissä aiemmat auktoriteetit kumottiin niin perinpohjaisesti, ettei uskonnonkaan valta enää ainakaan Länsi-Euroopassa ulotu kuin marginaaliseen ainekseen. Mutta valistuksen tien päässä usko varsinkin kahteen jälkimmäiseen pääperiaatteeseen on alkanut vakavasti horjua.

Yleisten demokratia- ja tasa-arvoprojektien toteuduttua läntisessä maailmassa edistystä on voitu mitata vain taloudellisella kasvulla, mutta se ei enää tarjoa kovin huikaisevia näkymiä. Tietyn pisteen jälkeen elintaso ja ihmisten tyytyväisyys lakkaavat korreloimasta, ja lisäksi vaurauden lisääntyminen loputtomiin ei enää näytä lännessä todennäköiseltä. Kasvun pysähtyminen ja muuttuminen negatiiviseksi alkaa olla uskottava pitkän aikavälin ennustus.

Jo varsinaiseen valistuksen aikakauteen eli 1700-lukuun sisältyi epäilys edistyksen siunauksellisuudesta. Rousseau ja Jonathan Swift pohtivat, olisiko kehitys sittenkin menossa väärään suuntaan ja johtaisiko se vain ihmisen turmeluksen lisääntymiseen. Vihavainen löytää näiden epäilijöiden nykyaikaisen vastineen tietyistä ekologisen liikkeen radikaaleista aineksista, jotka kiistävät aineellisen kasvun arvon ja vaativat paluuta yksinkertaisempiin oloihin. Jostakin syystä nämä teknologian ja vaurauden torjujat kuitenkin uskovat, että modernisaation muut ihanteet kuten tasa-arvo ja maksimaalinen yksilönvapaus olisivat toteutettavissa primitiivisemmissä oloissa.

Ekologiset ääriainekset ovat tietenkin yhteiskunnalliselta merkitykseltään vähäisiä, mutta valaisevat kiinnostavasti sitä rousseaulaista käännettä, joka on tapahtunut modernissa eurooppalaisessa kulttuurissa. Jalon villin asemassa ovat nykyään erilaiset marginaaliryhmät kuten transseksuaalit, vammaiset, mielisairaat ja syrjäytyneet. Heitä pidetään jonkinlaisena ihanteellisena antiteesinä ahdistavaksi kehittyneelle tieteellis-tekniselle kulttuurille ja heidän jokaisesta mielihalustaan voidaan tehdä ihmisoikeuskysymys.

Merkittävin jalojen villien ryhmä ovat kuitenkin toisten sivilisaatioiden piiristä saapuvat siirtolaiset. "Tervetuloa pakolaiset" -iskulauseessa kaikuu usko, että tulijat edustavat jotakin aineellisen yltäkylläisyyden turmelevalta vaikutukselta säästynyttä elinvoimaisuutta, joka antaa väsähtäneelle sivilisaatiollemme sen kipeästi kaipaaman piristysruiskeen. Tämä usko ylittää poliittiset rajat: vasemmalla pakolaiset ovat tasa-arvon airuita, oikealla he ovat uusi Nokia. Samalla sopivasti unohdetaan, että tulokkailla on usein omistamme jyrkästi poikkeavat käsitykset muun muassa naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Lisäksi he tuskin ovat kiinnostuneita kulutuksen rajoittamisesta ja muista ekologian opinkappaleista, vaan kaipaavat pikemminkin leveämpää elämää. Ainakaan he eivät ole kovin halukkaita omaksumaan pientä perhekokoa, joka on hiljalleen ajamassa kantaväestön demografisen itsemurhan partaalle.

Vihavainen toteaa Suomen ja useimpien muiden Euroopan maiden nykyisen maahanmuuttopolitiikan perustuvan hirvittävän naiiveille oletuksille, joita on totuttu pitämään itsestäänselvyyksinä. Vakiovastaus kriitikoille on "maahanmuuttoa tarvitaan", mutta koskaan ei sanota millaista maahanmuuttoa, mistä päin maailmaa ja kuinka paljon. Ongelma on sama kuin ajatuksessa loputtomasta talouskasvusta: myöskään bruttokansantuotteelle ei ole määritelty pistettä, jonka jälkeen ei olisi enää tarvetta vaurastua. Maahanmuutossa rajat ovat helposti nähtävissä: Baltian maiden tapaus osoittaa, että 20-30% vieraspopulaatio aiheuttaa pysyviä ongelmia ja lähentelee kulttuurista kansanmurhaa. Jos uusi aines eroaa kulttuurisesti paljon kantaväestöstä, kriittinen piste ylitetään jo huomattavasti aiemmin.

Barbarian paluu tarkastelee primitiivisyyden ja sekasorron aineksia, joita pitkälle kehittynyt sivilisaatio pitää sisällään. Sivistys ja barbaria eivät sulje toisiaan pois, vaan elävät väistämättä rinnakkain. Harmonian ja hyvinvoinnin lisääntymisen ohella on aina raakuuteen ja hajaannukseen johtavia kehityskulkuja, eikä ole koskaan ennalta selvää, kummat pääsevät voitolle. Varmaa on vain, että sadan vuoden kuluttua maailma on aivan erilainen kuin tänään. Historian tai suurten kertomusten loppu on illuusio, joka ei voi jäädä pysyväksi tilaksi.

Vihavainen tarkkailee tämän hetken kehityskulkuja historioitsijan silmin, mikä antaa hänelle tiettyjä etuja. Itse asiassa hän on terävimmillään kuljettaessaan historiallista ainesta tekstissä; monia nykyajan kulttuuri-ilmiöitä hän käsittelee turhankin ylimalkaisesti ja jutustelevalla tyylillä, joka sopii paremmin blogikirjoituksiin kuin kirjaan. Vihavaisen olennaisin oivallus kuitenkin on, etteivät historian suuntaa päätä yksilöt. Myös tämän hetken Euroopasta löytyy runsaasti lahjakkaita, oppineita ja luonteeltaan lujia yksilöitä, mutta heistä huolimatta kulttuurimme ei kokonaisuutena enää löydä itselleen erityistä tehtävää. Näin se on menettänyt otteensa tulevaisuudesta ja on vaarassa jäädä määrätietoisempien jalkoihin.

Timo Vihavainen: Barbarian paluu. Euroopan auringon laskiessa. 303 s. Otava, 2017.