Timo Hännikäinen

Irlantilais-brittiläisen politiikantutkija Benedict Andersonin (1936-2015) pääteos Kuvitellut yhteisöt, jonka suomennoksesta otettiin vastikään pokkaripainos, on yksi aikamme väärinymmärretyimmistä kirjoista. Kun jonkun kuulee kutsuvan jotakin kansakuntaa "kuvitelluksi yhteisöksi", kyseessä on useimmiten yritys korostaa kansakunnan keinotekoisuutta käsitteenä ja nationalismin kelvottomuutta poliittisena aatteena. Andersonin kirjasta tällainen tendenssi kuitenkin puuttuu. Siinä missä esimerkiksi Eric Hobsbawmin Nationalismi (1990) on yksioikoinen nationalismin vastainen pamfletti, Anderson näkee tutkimuskohteensa sävykkäämmin. Kuvitellut yhteisöt soveltuu huonosti lyömäaseeksi, pikemminkin tämänhetkisessä ilmapiirissä olisi tyypillisempää sanoa, että se antaa nationalismista liian myönteisen kuvan.

Määritellessään kansakunnat kuvitelluiksi yhteisöiksi Anderson ei tarkoittanut nimitystä vastakohdaksi "aidoille" yhteisöille, jollaisia ei hänen mielestään ole olemassakaan. Kuviteltuja ovat Andersonille kaikki sellaiset yhteisöt, jotka ovat niin laajoja, etteivät niiden kaikki jäsenet voi tuntea toisiaan henkilökohtaisesti. Niiden jäsenillä on kuitenkin vahva mielikuva jaetusta yhteydestä, ja sitä vahvistavat muun muassa yhteiset, samanaikaisesti suoritettavat rituaalit. Esimerkkinä tällaisista rituaaleista toimii vaikkapa kansallislaulut, joita kansakuntien jäsenet laulavat kansallisina juhlapäivinä pidetyissä tilaisuuksissa eri puolilla maata, vailla suoraa kontaktia toisiinsa. Andersonin mukaan tällainen yhteisöllisyys on leimallista moderneille, kirjakielille ja tehokkaalle tiedonvälitykselle perustuville yhteiskunnille.

Toisaalta esimodernit kollektiivit, kuten heimo-, klaani- ja sukuyhteisöt, ovat yhtä lailla kuviteltuja. Niiden väliset yhteydet kuviteltiin kauas menneisyyden hämäriin venyviksi sukulaisuussuhteiden verkostoiksi, eikä yhteyden kokemus riippunut siitä, oliko heimojen toteemeilla ja tabuilla todellista taikavoimaa. Olennainen yhteisöjen erotteluperuste ei olekaan aitous tai keinotekoisuus, vaan kuvittelun tapa. Kansallinen tietoisuus on syntynyt painetun sanan avulla, osin ohjatusti ja osin spontaanisti. Mahdollisuus tällaiseen sai alkunsa kirjapainotekniikan keksimisen myötä; kansankielisiä teoksia levittäneet kirjapainot kytkivät tiettyä kieltä ymmärtävät lukijat toisiinsa, ja uuden kuvitellun yhteisön alkeismuoto oli syntynyt. Suomessa tämä tapahtui Mikael Agricolan aikana 1540-luvulla.

Andersonin mukaan kansakunta on kuviteltuna yhteisönä sekä avoin että suljettu. Siihen voidaan ottaa uusia jäseniä, mutta rajat eivät jousta loputtomiin: yksikään kansakunta ei kuvittele voivansa laajentua koko ihmiskunnan kokoiseksi. Tässä nationalismi eroaa esimerkiksi lähetysuskonnoista ja kommunismista, joiden perimmäinen haave on koko planeetan kattava yhteisö. Olennaista Andersonin nationalismikäsityksessä on kuitenkin subjektiivisuus: ihmiset eivät ole kansakuntiensa jäseniä elleivät miellä olevansa sellaisia. Tässä asiassa hän on modernisti ja eroaa tärkeimmistä kilpailijoistaan eli etnosymbolisteista, joiden mielestä moderneilla kansakunnilla on juuret esimoderneissa yhteisöissä ja jotka tavoittelevat ulkoisiin, etnisiin kriteereihin perustuvaa kansakunnan määritelmää.

Nationalismeja tarkastellessaan Anderson korostaa yhteisen kielen roolia niiden synnyssä ja jatkuvuudessa. Kansankielisen kirjallisuuden leviäminen muutti hiljalleen vanhan, keskitetyn maailmanjärjestyksen. Tässä järjestyksessä yhden henkisen keskuksen olivat muodostaneet pyhät kirjakielet kuten latina ja arabia, joilla oli etuoikeutettu asema väylänä ontologiseen totuuteen. Nämä kielet olivat olleet sidosaineita kristikunnassa, islamilaisessa ummassa ja vastaavissa suurissa, mannertenvälisissä yhteisöissä. Toisena keskipisteenä olivat hallitsijasuvut, joiden katsottiin saaneen valtansa suoraan jumalalta ja jotka puhuivat usein eri kieltä kuin alamaiset. Kirjapainotaito pudotti pyhät kirjakielet samalle tasolle kilpailevien kansankielien kanssa, ja kun yksikään kieli ei enää kuulunut jumalalle, kielistä tuli syntyperäisten puhujiensa omaisuutta.

Lingvistisesti alkunsa saanut nationalismi johti lopulta siihen, että vanhojen dynastisten imperiumien oli omaksuttava siltä aineksia vahvistaakseen valtaansa. Nationalismin toisena aaltona Anderson pitää niin sanottua virallista nationalismia, jossa vanhat hallitsijasuvut päätyivät hallinnollisista syistä käyttämään jotakin tiettyä kansankieltä valtiollisena kielenä ja yhtenäistämään monista kansallisuuksista koostuvaa valtakuntaansa sen avulla. Tämä oli kuitenkin vain yritys peitellä kansakunnan ja dynastisen valtakunnan perimmäistä yhteensopimattomuutta. Suomalaiset piti venäläistää, slovakit unkarilaistaa ja intialaiset englantilaistaa, mutta näille kansoille ei kuitenkaan annettu tasavertaista asemaa valtakunnan hallinnossa.

Vanhojen imperiumien hajoamisesta ensimmäisen maailmansodan myötä sai alkunsa nationalismin kolmas aaalto, joka huipentui siirtomaiden itsenäistymiseen 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kuviteltujen yhteisöjen yhtenä ansiona on pidetty sitä, ettei kirja käsittele nationalismia pelkästään eurooppalaisena ilmiönä, vaan ulottaa sen tarkastelun Aasiaan, Lähi-Itään, Etelä-Amerikkaan ja Afrikkaan. Nationalismin nousua siirtomaissa vauhditti imperiumien virallinen nationalismi luodessaan koulutuspolitiikallaan kaksikielisiä älymystöjä, jotka kykenivät omaksumaan eurooppalaisten ja amerikkalaisten nationalistiliikkeiden malleja.

Kuvitellut yhteisöt ilmestyi ensimmäistä kertaa vuonna 1983, ja täydennettyjä laitoksia on ilmestynyt vuosina 1991 ja 2006. Kirjoittamisajankohdan jälkeen maailma on muuttunut ja nationalismi sen mukana. Andersonin käsittelyn ulkopuolelle jäävät ne nationalistiset liikkeet, jotka ovat syntyneet Euroopassa vastareaktiona EU-integraatioon ja massamaahanmuuttoon. Myös siirtolaisyhteisöissä esiintyy "kaukonationalismia", jossa erottaudutaan uusien kotimaiden valtaväestöistä ja sitoudutaan omiin alkuperäisiin kansakuntiin. Monet Ranskan algerialaiset ja Saksan turkkilaiset kannattavat omia kansallisia jalkapallojoukkueitaan, katsovat uutisensa alkuperämaidensa televisiokanavilta ja niin edelleen. Lojaalisuuden puute uutta kotimaata kohtaan on johtanut konfliktiin kantaväestön kanssa ja nostattanut kantaväestön keskuudessa uutta nationalistista liikehdintää.

Saattaa myös olla, että tämän nationalismin "neljännen aallon" myötä Andersonin kielikeskeisyys on osoittautumassa vanhentuneeksi. Niin kanta- kuin siirtolaisväestön uusi nationalismi ei välttämättä perustu ensi sijassa yhteiselle kielelle vaan etniselle alkuperälle. Ja siinä missä nationalistiset aatteet ennen levisivät lehdistön ja kirjallisuuden avulla, nyt niiden keskeinen vahvistaja on internet. Andersonin kiistakumppaneilla etnosymbolisteilla voikin olla enemmän eväitä nykytilanteen käsittelyyn.

Joka tapauksessa Andersonin pääteesit ovat ajankohtaisia yhä. Mille nationalistiset liikkeet ikinä perustuvatkin, menestyäkseen ne tarvitsevat sisäistä yhteisyyden kokemusta, joka puolestaan edellyttää aktiivista kuvittelua. Rakentuakseen kansakunta tarvitsee historiallisen perinnön, säilyäkseen se taas tarvitsee halun ja suostumuksen tämän perinnön vaalimiseen.

Benedict Anderson: Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Vastapaino, 2017. 345 s.