Vihervasemmisto ja punaporvaristo ovat olleet alkuviikon paniikissa pelätessään, että Perussuomalaiset lopettavat sylikoiran roolinsa ja ryhtyvät todelliseksi kansallista etua edistäväksi ja haittamaahanmuuttoa vastustavaksi puolueeksi. Sen merkiksi Vasemmistoliitto, vihreät ja Rkp julistivat jo viime viikolla, etteivät tee yhteistyötä Perussuomalaisten kanssa, mikäli puheenjohtajaksi valitaan Jussi Halla-aho.

Cordon sanitaireen eli käytännölliseen toimintasaartoon asettaminen on tietenkin tavattoman lapsellista. Se vastaa pikkulasten tapaa paeta hiekkalaatikolta, vetää lelukuormurinsa perässään ja sanoa: ”mä en leiki teidän kaa”. Henkilökohtainen ajojahti on myös naurettavaa sikäli, että Halla-ahohan on maltillinen,  ja olemukseltaan hän on lauhkea kuin lammas (minkä susilauma näyttää nyt huomanneen).

Käytännössä Vasemmistoliitto, vihreät ja Rkp sulkevat itsensä pois politiikanteon piiristä. Asia on tietenkin sinänsä merkityksetön, sillä kyseiset populistipuolueet eivät olisi kärjessä myöskään Perussuomalaisten valitessa yhteistyökumppaneita omalle listalleen. Mutta itseään diskvalifioimalla vasemmistopuolueet osoittavat, että yhteistyökyvyttömyys ja -haluttomuus ovat sangen huonoa politiikkaa.

Hieman säälittävää on kilpailevien puolueiden yritys painostaa Perussuomalaisia ja vaikuttaa ulkopuolelta puheenjohtajavalintaan, joka tietysti saa myös lisävirtaa tästä noitavainon virittelystä.

Palavilla seipäillä on alkanut sohia myös oikeisto. Täällä viikolla kokoomuksen Tiddelidom ja Tiddelidyy, Petteri Orpo ja Jan Vapaavuori, liittyivätvasemmiston kuoroon ja antoivat tukensa oppositiolle. Vapaavuori julisti Twitterissä expressis verbis, ettei kokoomus voi olla hallituksessa Jussi Halla-ahon johtaman PS:n kanssa.

Tähän asti Perussuomaiset ovatkin olleet hallituksessa lähinnä vihervasemmiston iloksi: ostettuina pois aiheuttamasta häiriöitä monikulttuuriseen yhteiskuntaan ja EU-liittovaltioon tähtäävälle mädätystyölle. Perussuomalaiset ovat keränneet kriittisten äänet ja katalysoineet ne osaksi poliittista konsensusta, jolloin Perussuomalaisista on tullut kompromissipuolueeksi kesytetty valeoppositio.

Ei siis ihme, että sekä vasemmalla että oikealla ollaan hädissään nyt, kun Jussi Halla-ahon mahdollisen puheenjohtajaksi valitsemisen myötä äänestäjillä olisi taas jokin todellinen vaihtoehto. Orpon ja Vapaavuoren hihat tärisevät ennen muuta siksi, että he eivät ole kovin päteviä. He pelkäävät, että Halla-ahon myötä kuvaan ilmestyisi taas jokin todellinen poliittinen johtaja, jolla on asennetta, linja ja kyky sanoa ”ei” myös Brysselin suuntaan. Sitä paitsi Halla-aho on sentään tohtori, mitä kokoomuksen pojat eivät ole.

Media on katsellut läpi sormien pormestariksi pyrkivän Vapaavuoren kolmea tuomiota, joista ensimmäinen langetettiin väkivaltarikoksesta ja viimeisin rattijuopumuksesta 2001. Aikojen aamuna tehdyt nuoruudensynnit voidaan ehkä mitätöidä niin kauan, kun rikosrekisterillä ei ole pituutta kuin elokuvan lopputeksteillä. Mutta siihen nähden kieroa on, että media läimäyttelee Halla-ahoa hänelle poliittisissa oikeudenkäynneissä lätkäistyistä sananvapaustuomioista, joiden takana oli vain kirjoittajan tietoinen halu selvittää, vallitseeko Suomessa kaksoisstandardi sen suhteen, miten eri kansanryhmistä saa puhua.

Itse tervehdin iloiten tällaisia kokeiluja, sillä ne osoittavat älyllisyyttä, jota poliitikoilta sen enempää kuin juristeiltakaan on yleensä turha toivoa. Annan Jussi Halla-aholle myös tukeni hänen tavoitellessaan Perussuomalaisen puolueen puheenjohtajuutta. Toivon, että puolueen linja kääntyy piirun pari enemmän kansallista etua ajavaan suuntaan varsinkin Eurooppa-politiikkaa koskevissa asioissa ja pakolais- sekä turvapaikkakysymyksissä.

En löydä mitään perusteita Petteri Orpon kannanotolle, jonka mukaan ”on vaikea nähdä, että maahanmuuttopolitiikkaa kiristettäisiin”. Pidän myöskin hänen näkemystään, että kansallismielisyyttä korostavasta liikehdinnästä ja protektionismista ”ei ole koskaan seurannut mitään hyvää”, täysin virheellisenä ja historiallisesti valheellisena.

Lähes kaikki myönteinen, mikä Suomeen on onnistuttu tuottamaan, on seurausta kansallisen konsensuksen ja taloutemme sekä teollisuutemme suojeluun tähtäävän utilitarismin myötä saavutetusta hyvästä. Erinomaisen oppitunnin Petteri Orpolle antoi kansanedustaja Olli Immonen, jonka blogissaan esittämät analyysit kansallismielisen filosofian historiasta voin varmistaa paikkaansa pitäviksi.