Minä-sukupolvi ja sen edeltäjät
Peppi Pitkätossu ei koskaan päässyt lomalle, koska ei ollut koulussakaan. Tämä katkeroitti häntä tai ainakin se tuntui katkeralta, kerrotaan. Eläkeläisenä ymmärrän häntä. Olen tuntenut samaa ahdistusta siitä, etten pääse enää kesälomille. Mutta onhan tuon kestänyt.
Yhtä kaikki, pääsen yhä lukemaan kesäasuntojen vinttien aarteita, sellaisia kuin Valvojan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun vuosikerrat. Myös Suomen Kuvalehtiä on käytettävissä. Molemmat sadan vuoden takaiset ja vanhemmat lehdet ovat kiinnostavampia kuin nykyiset seuraajansa, ainakin sikäli, että niillä on sopivasti välimatkaa nykyisyyteen.
Valvojan vuoden 1907 vuosikerrasta huomaan tunnetun sosiaali- ja kulttuurihistorioitsijan, Gunnar Suolahden monien kiinnostavien esseiden joukosta sellaisen, jonka teema liittyy nykyäänkin kovin ajankohtaiseen individualismin syndroomaan, jos saan luvan esittää oman, teknisen termini.
Kirjoitus on nimeltään Kansallisuus ja ihmisyys. Siinä asetetaan vastakkain tietty yhteiskunnallinen ryhmä, joka oli asennoitunut kosmopoliittisesti ja toisaalta tuon joukon takapajuisina pitämät, kansallisesti ajattelevat ainekset.
Tätä elitististä ryhmää kirjoittaja kutsui nimellä sivistysihmiset. He vannoivat yleisveljeyden eli yleisinhimillisyyden nimiin ja viis veisasivat erityisestä eli ihan konkreettisesta veljeydestä ainakin sikäli kuin asia koski oman kansakunnan kehnommaksi ajateltua ainesta, joista erottautuminen oli juuri tärkeää.
Kirjoittaja havaitsi, että sivistysihmiset olivat kovin penseitä niille raataville kansanjoukoille, joiden työstä he saivat elantonsa. Niiden henkiset ja aineelliset tarpeet he olivat unohtaneet.
He olivat katkaisseet kaikki juurensa kansaan ja sen kohtaloihin ja olivat siis enää ainoastaan irrallisia yksilöitä. Oma elämä oli heille kaikki kaikessa ja se taas oli vain ajanvietettä ja nauttimista varten.
Juuri tämä, ikään kuin korkeamman elämän piiriin kohonnut aines kaiken inhimillisen ihanuudesta hurmaantuneena julisti koko ihmiskunnan yhteistä veljeyttä. Mutta mitä tämä itse asiassa tarkoittikaan?
Oman jaloutensa ihanuudesta hurmaantuneina –näin tulkitsen- nämä maailmanhalaajat projisioivat oman kuvansa koko ulkoisen maailman malliksi ja selittäjäksi.
Itse asiassa koko yleisinhimillisyyden aate merkitsi vain ylivoimaiseksi ajatellun sivistysmuodon yritystä vaikuttaa niin laajalle ympäristöönsä kuin mahdollista, muiden syrjäyttämiseksi.
Kirjoittaja katsoi, että tuo joukko (muutama vuosikymmen aikaisemmin?) oli ensin julistanut kaikki ihmiset veljikseen mutta kun kaikki eivät yhtyneetkään sen näkemyksiin, kehitettiin rotuoppi tai siis rotuopit tunnettuine hierarkioineen. Niilläkin voitiin perustella erottautuminen rahvaasta ja sehän taisi olla pääasia. Nyt ne olivat muotia.
Kansakunnan tasolla asia oli vaarallinen. Se uhkasi hajottaa sen kahtia. Kun sen varsinaiset suuret massat eivät enää löytäneet omaa kuvaansa sivistyksestään, oli eliitti pettänyt kansan, tulkitsen Suolahtea.
Kun puhuttiin vain yleisveljeydestä, ei kansa enää saanut tilaisuutta tuntea olevansa enemmän kuin vain joukko yksilöitä. Silloin se jäi raakalaisuuden asteelle, kuten viime kädessä itse sivistyneistökin. Kansalle se merkitsi katkeraa olemassaolon taistelua vailla ymmärrystä mistään korkeammasta yhteydestä ja päämäärästä.
Eliitin sivistyspyrinnöissä voitiin havaita kiinnostavia seikkoja. Sivistysihmiset keskittyivät omaan kokemukseensa ja kaiken tavallisen koettuaan he kokevat vielä luonnottoman, teennäisen ja ennen kuulumattoman.
He ovat kohonneet ikään kuin korkeamman elämän piiriin ja sieltä katsoen tuntuu koko yhteiskunnan arkinen elämä tarpeineen vain ikävältä ja turhalta. Se ei kuulu heille.
Yksilöllisyyden filosofiaa noudattavat henkilöt alkavat kuitenkin ennen pitkää sairaalloisesti ikävöidä alkuperäistä luontoa, yksinkertaista elintapaa ja kehittymättömiä oloja, oli kirjoittaja myös havainnut.
Tämä on tainnut aina kuulua kansasta irtaantuneen eliitin normaaliin kehitykseen: primitiivisyyttä aletaan idealisoida, niin pian kuin se on muuttunut kyllin oudoksi ja käsittämättömäksi. Tämähän alkoi jo 1700-luvulla, ennen Ranskan vallankumousta. Kyseessä on tyypillinen oire rappiosta. Katsokaa vaikka ympärillenne.
On merkillepantavaa, että tämän primitiivisyyden ihannoinnin omaksuu jossakin vaiheessa juuri se taho, joka edustaa ainakin mielestään inhimillisen kehityksen kaikkein korkeinta astetta.
No, entäs sitten? Silloin ennen oli olemassa vain suppea, todella olemassa olevasta kansasta piittaamaton ja yleisinhimillisyyden ihannekuvaa palvova pieni ryhmä, joka eli individualismin ja hedonismin huumassa, mutta nyt samat arvot on omaksunut jo kokonainen sukupolvi, itse asiassa kai jo toinen tai kolmas järjestyksessä. Mitä yhteistä niillä voisi olla edeltäjiensä kanssa?
Yhtä hyvin kai voisi kysyä, mitä eroa koko asiassa on, niin samanlaisena tuo elitistinen minäkeskeisyys ilmenee, erityisesti suhteessa ns. rahvaaseen, josta erottaudutaan ja noihin villeihin, joita palvotaan.
Ei siinä taida olennaista eroa löytyä. Tosin globaali näkökulma on aiheuttanut eräitä kukaties merkittäviä muutoksia.
Kun ennen eliitti kai sentään, tiedostamattaan, tunsi huonoa omaatuntoa omasta hyvinvoinnistaan, joka ymmärrettiin ansaitsemattomaksi, ja rahvaan kustannuksella toteutetuksi, tuntee se nykyään sitä rahvaan liiallisen hyvinvoinnin takia.
Nyt se tuntuu arvelevan omalta osaltaan pääsevänsä syyllisyydestä kumartamalla ns. kolmannen maailman kurjille ja osattomille ja aivan erityisesti pelastamalla näitä mahdollisimman paljon asumaan tänne ansaitsemattoman yltäkylläisyyden maailmaan. Itse asiassa koko täkäläisen rahvaan vaihtaminen uuteen ei tämän logiikan mukaan olisi lainkaan hullumpi idea.
Jokin siis kai on sentään muuttunut. Sata vuotta sitten ajatus eliitin edustamasta korkeammasta rodusta saattoi tuntua monesta riittävältä ja oikealta. Sillä voitiin oikeuttaa oma itsekäs elämäntyyli ja rahvaan halveksunta.
Juuri nyt tämä idea ei ole täällä läntisen kulttuurin piirissä muodikas. Muodit voivat kuitenkin aina muuttua. Sitä paitsi maailmassa taitaa olla yllin kyllin kansoja, joille rotuajattelu on aivan luontevaa. Odotellaanpa vain.
Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.
Teemu Keskisarja: Miksi ajan Halla-ahoa presidentiksi?
ke 20.12.2023 22:32Onko historialla merkitystä?
su 18.02.2024 17:41Yle teki diasarjan, mutta miksi niin moni seikka unohtui?
to 13.05.2021 20:23Ydinvoimaa, talouskasvua ja teollisia työpaikkoja
ti 28.03.2023 20:22Sähköistävä klikinvastainen uutinen
su 07.01.2024 18:08Puhkeaako globalismin kupla Ukrainaan?
pe 15.03.2024 23:04Mistä on pienet getot tehty?
ma 27.08.2018 23:18Jolla on korvat, se kuulkoon
ke 23.08.2023 20:50Vallankaappaus
ke 14.06.2017 09:13Valtuustoaloitteeni mamujen 43 äidinkielen opetuksen lopettamiseksi verovaroilla Espoossa
su 15.01.2023 14:49Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa
ke 17.01.2018 08:44Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan
ke 29.05.2019 09:00Punavihreä hallitus komentaa! Maakuoppaan mars!
la 25.02.2023 13:58Suvaitsevaisuuden kirjavat käsitteet
su 13.09.2020 23:07Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä
pe 08.02.2019 13:23USA:sta johdettu sensuuriteollinen kompleksi ulotettiin Suomeen vuonna 2015 - Tucker Carlson haastatteli USA:n ulkoministeriön entistä kyberjohtajaa Mike Benziä
la 24.02.2024 12:33Putinin puolueet eduskunnassa
ma 18.03.2024 12:06Lasten vai aikuisten oikeudet
ma 21.08.2023 19:21YLEN häveliästä
pe 02.02.2024 14:01Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin
ti 12.06.2018 11:53Rikkaat rikastuvat ja köyhät kituuttavat
ti 18.08.2020 10:15Auta avun tarpeessa
to 19.03.2020 07:33Olisinko yrittäjä, enkä palkansaaja
su 25.10.2020 22:57Häpeänsä kullakin
ke 19.07.2023 21:26Odotellaan vuotta 2023
la 14.08.2021 23:44