Blogi: Timo Vihavainen, ti 20.02.2018 17:48

Muuan aikalaiskuvaus

Pöljien kavalkadi

 

Aikakausilla on muotinsa ja maniansa. Luin juuri Paavo Rintalan aikalaiskuvauksen Porvari punaisella torilla.

Rintalaa luin aikoinaan yleensä aina tuoreeltaan, sillä hänellä oli aitoa lahjomattoman vaan ei lahjattoman tarkkailijan taipumusta ja kykyä. Jossakin vaiheessa hän toki hurahti sentimentalismiinsa, mutta toipui pian.

Valehtelijan muistelmat on esimerkiksi hyvä tilitys aikakaudestaan ja onhan niitä muitakin. Hieman kiusallinen on kyllä Rintalan tapa kirjoittaa vierasperäisiä sanoja väärin. Jos se on tarkoitettu tehokeinoksi, se ei toimi.

Hupaisaa kyllä, Rintalan saarnaava totuudellisuuden vaatimus meni kuulijakunnalta enimmäkseen ohi ja osa vallan pillastui aivan typerästä syystä.

Kuten Pekka Tarkan väitöskirjassa Paavo Rintalan saarna ja seurakunta, osoitetaan, teologi Rintalan Sissiluutnantti, eksistentiaalista ahdistusta kuvaava teos ymmärrettiin aivan älyttömästi seikkailukirjaksi, jossa oli olennaista lottien kunnian häpäiseminen, miltei pornoakin siinä haistettiin, vaikka nyttemmin myös sen löytäminen sieltä tuntuu aivan mahdottomalta.

Joka tapauksessa kirjailijalla oli aina tapana käydä epärehellisyyden ja pinnallisuuden kimppuun. Ilmeinen kohde olivat ne tšitšikovit, jotka kansoittivat suuren rauhanforumin Moskovassa ja joita siellä hoideltiin egohieronnalla ja muilla perinteisillä menetelmillä.

Samaan sarjaan kuului se helsinkiläinen kerma, joka tungeksi juhlimaan Lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen vuosipäivää. Tapahtuman muodikkuuden näki väkimäärän lisääntymisestä. Teos kuvasi 1970-luvun loppua ja suosio oli silloin äärimmillään.

Ystävyys ja muut ylevät asiat olivat tietenkin hyvästä, eikä kirjailija niitä moittinut, päinvastoin. Asian kääntöpuoli oli ihmisten luopuminen aivojensa käytöstä. Kun oli löydetty asia, jota voitiin edistää, kysyttiin vain välineitä: kaikki, mikä edisti asiaa, kelpasi.

Muuan seikka, joka kirjailijaa harmitti, oli se, ettei Linnan Tuntematonta saatu julkaistua Neuvostoliitossa. Se  oli jo käännetty ja alku- ja jälkisanat oli jo kirjoittanut itse Konstatin Simonov, aikakauden ylivertainen sotakirjailija. Jopa Mihail Šolohov oli yrittänyt edistää julkaisemista, mutta turhaan.

Kunnian tästä otti itselleen, ansaitusti tai ansaitsematta, mutta siitä ainakin ylpeillen, muuan liehtaritulkki, joka selitti, ettei neuvostokansa voisi moista kirjaa hyväksyä, se loukkaisi heidän ”eettisyyttään ja oikeudentuntoaan”.

Kysymys oli siitä, että kirjassa kuvattiin tapahtumia, joita ei saanut eikä siis voinutkaan olla: Hietanen ammutaan punaisen ristin ambulanssin ovelle ja komsomolka Vera tanssii suomalaisille sotilaille.

No, saattoihan näin jopa tapahtuakin, mutta ei se nyt ollut mikään syy sallia sellaista kuvattavan kirjallisuudessa. Niin.

Tällainen taidekäsitys ei taida omana aikanamme ketään hätkäyttää. Jo ties kuinka kauan on tapana ollut kritisoida taidetta ja kirjallisuutta sen totuudellisuuden näkökulmasta , asia aivan tietyllä tavalla ymmärtäen.

Kyse ei tietenkään ole siitä, että vaadittaisiin kirjoittajalta suurta rehellisyyttä ja kykyä tunkeutua asioiden ytimiin muodikkaiden ideologioiden läpi. Ei nyt sentään, Herra paratkoon!

Kyse on siitä, että on sallimatonta esittää taiteessa ja kirjallisuudessa sellaisia asioita, jotka eivät ideologian näkökulmasta ole suotavia.

Mikäli kansalle tarjotaan väärin esitettyinä vanhentuneita asenteita ja vääriä esikuvia, tehdään suurelle Asialle vahinkoa ja sehän nyt on se ylivertaisen tärkeä näkökohta tässä maailmassa, eikä mikään totuuden kertominen sinänsä.

Tämä tarina näyttää jatkuvan ajasta aikaan ja onhan se tavallaan aika hupaisa. Linna ja Rintala aiheuttivat kumpikin aikanaan suuren kohun muka häpäisemällä suuria kansallisia arvoja. He esittivät asioita, joita nyt kyllä saattoi oikeasti esiintyä ja esiintyikin. Siitä huolimatta niitä ei ollut missään tapauksessa sopivaa kuvata.

Sittemmin Linnasta tuli ehdoton klassikko, jonka historiakuvaan koskeminen on jo arkaluontoista. Vääristelijän nimenhän siitä pian saa.

Nyt ei näytä varsinaisia kirjasotia taas olleenkaan lukuun ottamatta sellaisiin epäortodoksisiin kirjailijoihin kuin Timo Hännikäinen kohdistuvia ajojahteja.

Tämä saattaisi olla jo huolestuttavaa. Ovatko Ideologian vastavoimat niin vähissä, ettei kirjasotia edes synny?  Aivonsa narikkaan heittäneethän ovat onnellisia, ellei heitä häiritä. Joku neuvostoliittolainen toisinajattelija käytti joskus ilmausta ”säikkymättömien idioottien maa”. Se viittasi Siperiaan, joka oli kuukkelien eli säikkymättömien lintujen maa.

Vai voisiko asia johtua siitä, ettei kunnon realistisia valehtelijan muistelmia tai todenpuhujan päiväkirjaa anarkomarkofeministiglobalistien kokoontumisajoista ole vielä vain sattunut ilmaantumaan markkinoille? Eiköhän sellainen ennemmin tai myöhemmin tule.

Noita Kekkosen ajan kuvauksia lukiessa tulee yhä useammin mieleen, että sen ajan ilmapiiri oli sittenkin sangen vapaa. Rintala pilkkasi eliittiä olan takaa, mutta ei sen hänen uraansa haitannut.

 Tuohon aikaan erilaiset myötäjuoksijakuhnurit kyllä kansoittivat tiedotuksen ja taiteen maailman, mutta eipä kukaan noiden sisäpiirien ulkopuolella kehdannut julistaa, että väärin kirjoittavien tai pelkästään yksityiselämässään väärin tehneiden henkilöiden teokset olisi julistettava pannaan.

Nyt sen sijaan Helsingin Sanomien kulttuuriosasto uhraa koko aukeaman pölhökustaatasoiselle vuodatukselle ”Onko yksistään metoo murtanut perinteisen miestaiteilijan myytin?”

Artikkelissa pohditaan syvällisesti sitä, pitäisikö siihen ja siihen asiaan syyllistyneet taiteilijat sulkea pois alalta vai ei (miten oikein on mahdollista ettei sitä ole tapahtunut?). Suurta syvällisyyttä ilmeisesti tavoitellaan sillä, ettei tätä välttämättä vaadita, vaikka taiteilijoiden persoonat ja heidän työnsä uljaana uutena aikanamme ovatkin yhä enemmän sekoittuneet.

Puuttumatta enempää tuohon höperyyteen, totean, että ei tämä nyt ihan uutta tässä maailmassa ole. Rintalan kirjassa kerrotaan, paikkansapitävästi, ettei Mika Waltarin teoksia voinut julkaista Neuvostoliitossa siksi, että hänellä oli neuvostovastaista taustaa. Hänhän oli Valtion tiedotuslaitokselle kirjoittanut kirjan Neuvostovakoilun varjossa, siis sodan aikana.

Toki Waltari oli vain yksi monista, kovin monista. Totalitaarisen valtion tapa suhtautua kirjailijan ja taiteilijan kaikkein keskeisimpään tehtävään eli totuuden puhumiseen, ja tuijottaa sen sijaan kirjailijan persoonaan, tympäisi Rintalaa, kuten se tympäisee jokaista omilla aivoillaan ajattelevaa.

Meillä Suomessa moinen oli vielä Kekkosen aikaan tuntematon asia, mutta eipä ole enää. Kehitystä näyttää siis tapahtuneen. Toki ei sillä tavalla, että kulkisimme jatkuvasti yhä suurempaa vapautta ja totuudellisuutta kohti, ei ollenkaan.

Kaiken maailman tšitšikovejahan meillä riittää, luoja paratkoon, mutta ovatko he edes se tympäisevin laji, jonka totalitaaristen ideoiden markkinoijat saavat mukaansa? Paljon pahempia taitavat olla ne totiset toverit, joiden aivoista näyttää tykkänään puuttuvan se ikkuna, josta tuleva totuuden valo asettaa valheet ikuisten totuuksien perspektiiviin.

Sellaisille henkilöille Rintalan ja Linnan kaltaiset kirjailijat ovat kauhistus ja he ovat aina valmiita hyökkäämään heidän kimppuunsa.

Timo Vihavainen ti 20.02. 17:48

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Jonkin sortin sakkia

Klo 22:34.

Tiitisen satupuu?

ma 15.10. 23:23

Legioonien aika

la 13.10. 23:03

Naisten maailmanaika

pe 12.10. 20:46

Kuka kenet?

to 11.10. 22:57

Hurskaan miehen Siperia

ke 10.10. 23:08

Läylemmäksi lankeavi

ti 09.10. 22:17

Neron osa

ma 08.10. 23:49

Tieteen tanhuvilta

su 07.10. 09:43

Keskustajääkäri

la 06.10. 10:46

blogit

Vieraskynä

Julkisen palvelun median arvopohja: Tanska

la 13.10.2018 23:10

Juha Ahvio

Sananvapaus uhattuna Suomessa ja somessa

pe 12.10.2018 20:50

Professorin Ajatuksia

Hiilinieluun keskittyminen olisi vanhentunutta metsäpolitiikkaa

ti 16.10.2018 22:33

Jukka Hankamäki

"Uusi normaali" toteutumassa myös Suomessa

to 11.10.2018 23:01

Petteri Hiienkoski

Kuka pelkää natseja?

su 09.09.2018 06:07

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Säilyisikö hyvinvointi, jos suomalaiset vaihdettaisiin afrikkalaisiin?

to 11.10.2018 23:02

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Eduskunta ei ole yhtiökokous hyvä Juha!

ti 16.10.2018 22:35

Mika Niikko

Itsekkyyden naamiaiset

ma 02.07.2018 00:54

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Jani Toivola, vammaiset ja vihreä identiteettilässytys

to 20.09.2018 16:44

Heikki Porkka

Avoin raja Afganistanista Suomeen?

ke 10.10.2018 12:25

Olli Pusa

Aki Kangasharju ja asuntovirsi

pe 12.10.2018 23:29

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Yle asennekasvatuksen asialla

to 23.08.2018 14:57

Reijo Tossavainen

Punavihreä moraaliposeeraaja, faktantarkistaja ja JSN:n jäsen Johanna Vehkoo sai kunnianloukkaussyytteen

pe 12.10.2018 13:17

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Jonkin sortin sakkia

ti 16.10.2018 22:34

Matti Viren

Taas se Impivaara

ma 06.08.2018 22:40