Blogi: Timo Vihavainen, su 18.02.2018 06:04

Suutarikin, suuri viisas

Nec sutor ultra crepidam

 

Länsimaisen tieteeilisen ajattelun kulmakiviä on niin sanottu Humen giljotiini, joka lyhyessä ja ytimekkäässä muodossaan kuuluu ”There is no ought from is”.

Tämä tarkoittaa, että siitä, miten asiat ovat, ei voida johtaa sitä, miten niiden pitäisi olla.

Tämän yksinkertaisen periaatteen seuraamukset ovat valtavat. Neuvostoliitossa ja muissakin totalitaarisissa utopioissa tämä periaate hylättiin ja katsottiin nimenomaan asioiden olemuksesta seuraavan sen imperatiivin, jota valtaapitävät rajoituksitta noudattivat.

Jopa utilitaristit erehtyivät joskus hylkäämään tämän selkeän erottelun ja tekivät alkeellisen virhepäätelmän: haluttavaa on se, mitä halutaan ja koska ihminen kerran haluaa mielihyvää, seuraa siitä, että sen maksimaalinen hankkiminen hänelle on hänen velvollisuutensa. Q.E.D.

Jopa Olof Palme, joka tuskin oli aivan kylmä utilitarismin houkutuksille, kiteytti politiikan olemuksen sanoihin ”Politiikka on tahdon asia”, ei siis tiedon.

Tällä tietenkin saatettiin korostaa myös sitä, että politiikassa voidaan saada jotakin aikaan vain määrätietoisella työllä sen sijaan, että olisi jätetty asiat ihmisten mieltymysten mukaisesti kehkeytymään pikkuhiljaa.

Joka tapauksessa länsimainen filosofia lähtee siitä, ettei politiikka kuulu tietämisen, vaan tahtomisen alaan, se siis lähenee etiikkaa. Politiikassa on tärkeää huomioida ihmisten halut ja aivan erityisesti heidän tahtonsa ja pyrkiä sovittamaan yhteen ristiriitaisia intressejä siten, että selvitään mahdollisimman vähillä vahingoilla.

Tietäminen on toki myös tässä yhteydessä mitä tärkeintä. Vanha Auguste Comten periaate tietämisen ihanteesta koskee mitä suurimmassa määrin politiikkaa, josta Comte olikin kovin kiinnostunut: savoir pour prévoir, prévoir pour pouvoir prévenir! On tiedettävä voidakseen nähdä ennakolta ja on koetettava nähdä ennakolta, jotta voitaisiin sen mukaisesti toimia.

Ennakkotieto on siis mitä tarpeellisinta politiikan teossa, mutta ikävä kyllä, se on ihmisistä puheenollen aina jonkin verran puutteellista. Yksilöiden käyttäytymisen ennustaminen on itse asiassa mahdollista vain erittäin karkeissa rajoissa, joskus ja joidenkin kohdalla se toki onnistuu.

Ennakkoluulot poikkeavat ennakkotiedosta, mikä on selviö, jota ei sivistyneelle ihmiselle tarvitse todistella. Tai sanokaamme, että oli aika, jolloin tätä ei tarvinnut tehdä.

Ennakkotietoa tietyissä rajoissa on suhteellisen helppoa hankkia erilaisista ryhmistä ja niiden käyttäytymismalleista. Mitäpä muuta koko sosiologia on, kuin tähän pyrkimistä?

Itse asiassa tässä on syytä käyttää imperfektiä. Se sosiologia, jota 1960-luvulla tutkittiin ja opiskeltiin, pyrki löytämään todennäköisyyksiä tilastojen avulla ja luomaan erilaisia, enemmän tai vähemmän ennustettavia malleja ja ideaalityyppejä siitä moninaisuuden massasta, joka tilastoja tuntemattomalle maallikolle vaikutti loputtoman sekavalta puurolta.

Onnistuihan tämä jossakin määrin ja onnistuu yhä. Pyrkimys ryhmien luomiseen ja niiden käyttäytymisen ennustamiseen on tietenkin aivan legitiimi tieteen tehtävä. Valitettavasti vain tähänkin toimintaan hiipi jossakin vaiheessa poliittinen sensuuri, joka suorastaan halusi kieltää monien asioiden tutkimisen. Viittaan nyt vain Tatu Vanhasen osakseen saamaan vastaanottoon.

Itseään kunnioittava tutkija ei tietenkään anna periksi tieteen ulkopuoliselle painostukselle, vaikka asia epäilemättä saattaa tietyillä tiedonaloilla vaikeuttaa hänen toimintaansa.

Useissa länsimaissa, alkaen Yhdysvalloista, on kehittynyt uusi poliittinen kulttuuri, jolla on vahvoja totalitarismin piirteitä ja joka pyrkii kieltämään jopa tiettyjen asioiden tutkimisen, tutkimustulosten soveltamisesta puhumatta.

On toki myös tiedonaloja, jotka ovat kehittyneet erityisesti 1960-luvun kulttuurivallankumouksesta lähtien. Ne komeilevat suomenkielessä tieteen tittelillä ja ovat usein jopa lähtökohtaisesti poliittisia.

Niillä on kaikkialla myös kriitikkonsa ja naurajansa, mutta kuten aikoinaan marxismi-leninismi, niin myös nämä ovat kehittäneet itselleen omat kriteerinsä ja periaatteensa, joiden puitteissa ne ovat kaiken ulkopuolisen arvostelun ulottumattomissa. Feminismi metodisena lähtökohtana on hyvä esimerkki.

Murheellinen maine on ollut myös kulttuuriantropologialla, jonka suurena edustajana aikoinaan ylistetty Margaret Mead paljastui šarlataaniksi.

Koska antropologia oli vanhastaan keskittynyt niihin, joita oli tapana nimittään jaloiksi villeiksi, on ymmärrettävää, että tieteenharjoitukseen sekoittui usein normatiivisia aineksia ja kohteesta oltiin löytävinään todisteita, jotka paljastivat oman kulttuurimme vajavaisuuksia ja mädännäisyyksiä.

Sille, joka uskoi ihmisluonnon olevan loputtomasti muokattavissa, kulttuuriantropologia on aina tarjonnut enemmän tai vähemmän vakuuttavaa hengenravintoa, vaikka eihän se mitään todistanut sanan ankarassa mielessä.

Kaikesta huolimatta kulttuuriantropologia epäilemättä tarjoaa monia kiinnostavia näkökohtia kulttuurien moninaisuuteen eli sillä on heuristista arvoa, mikäli sitä oikein käytetään.

Idiotismia lähenee sen sijaan ajatus, jonka mukaan voitaisiin johtaa kulttuuri- tai sosiaaliantropologiasta normeja politiikalle. Tämä loukkaisi heti jo Humen giljotiinia ja asettaisi esittäjänsä länsimaisen tieteellisen tradition ulkopuolelle.

Tuntuu kuitenkin siltä, ettei asia ole oikein valjennut edes kaikille ns. laatulehtiemme lukijoille, toimittajille tai kirjoittajille ja olen jostakin lukenut sellaistakin, että ”tutkijapiirit” yleensä hyväksyisivät multikulturalismin.

Mikäli näin olisi ja epäilemättä tämä saattaisi päteä tiettyyn, rajoitettuun, tutkijan nimikettä käyttävään populaatioon, ei asialla kuitenkaan olisi sen kummempaa poliittista merkitystä, kuin kyseisen ryhmän vaaleissa antama äänimäärä.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Cambridgen yliopistossa työskentelevän sosiaaliantropologian professorin mielipidekirjoitus ”Uusi rasismi vaihtoi rodun kulttuuriin”. Artikkelin hullunkurisuus huipentuu lopussa, jossa kirjoittaja unelmoi siitä, että kulttuurin käsite joskus poistuisi käytöstä, jolloin ehkä päästäisiin ”puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä”

Tulkitsen tämän vuodatuksen poliittiseksi kannanotoksi, joka vastustaa ryhmien kulttuuristen erojen huomioimista esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa eli siis vaatii ummistamaan silmät siltä ennakkotiedolta, jonka sosiologinen tutkimus voi antaa tällaisen politiikan tuloksista.

Tämä on tietenkin tieteellisen ajattelun vastustamista poliittisin perustein. Sellaista on tapana kutsua populismiksi.  Vaikka ei ole ihan selvää, pyrkiikö kirjoittaja perustelemaan poliittista kannanottoaan tieteenalansa tuloksilla, tulkitsen asian siten, että juuri tästä on kysymys ja siis viime kädessä myös Humen giljotiinin hylkäämisestä.

Tämä ei kyllä oikein jaksa enää naurattaa. Mieleen tulee joka tapauksessa se vanha tapaus, kun meidän ns. ”edistyksellisissä” piireissämme keksittiin uudissana ”neukku”, jolla ei ollut mitään pejoratiivisia rasitteita. Ennen pitkää havaittiin kuitenkin, että siihen liittyi assosiaatioita vanhanaikaisuudesta, hölmöstä byrokratiasta ja vastaavasta.

Niinpä muuan vieraileva venäläinen kolumnisti vaati otsa rypyssä moisen haukkumasanan korvaamista jollakin toisella sanalla…

Pelkäänpä, että rodun ja kulttuurin tarinassa on kyse aivan vastaavasta asiasta aivan riippumatta siitä, suhtautuvatko tutkijat käsitteisiin varauksellisesti vai eivät.

Vanhan anekdootin mukaan suutarin pitää keskittyä omaan pätevyysalueeseensa. Lestin arvostelijana hän on auktoriteetti. Kun sen sijaan mennään siihen vaatetukseen, joka on jossakin polven yläpuolella, hänen mielipiteellään on aivan sama arvo kuin kenen tahansa muunkin maallikon.

Itse asiassa se ei ole edes yhtä arvokas: mikä sellainen suutari luulee olevansa, joka yrittää vaatia, että asiakas pukeutuisi yhdellä tai toisella tavalla? Siinä asiassa on päätösvallan oltava henkilöllä itsellään.

Timo Vihavainen su 18.02. 06:04

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Usko vastaan skepsis

to 19.04. 15:42

Viipuri meni ja saatiin

ke 18.04. 16:28

Käännekohdassa vai koskessa kolisten?

ti 17.04. 17:34

Suomen vaikutusvaltaisin mies

ma 16.04. 13:28

Aikansa sankari

ke 11.04. 10:19

Peilit on peilejä

ti 10.04. 10:53

Darkies are gay

su 08.04. 11:40

Eläköön anarkia. Muuttuva lukutapa

pe 06.04. 15:29

Preussin hovista

to 05.04. 13:27

Maailman ihmeitä

ke 04.04. 11:44

blogit

Vieraskynä

Ooppera too

la 14.04.2018 14:49

Juha Ahvio

Lapsikato on todellinen suomalainen ongelma

to 19.04.2018 19:12

Professorin Ajatuksia

Ranskan afgaanilinja säästää Suomessa selvää rahaa

to 19.04.2018 15:34

Jukka Hankamäki

Islamkirja loppui kaupasta kuin hehkulamput sosialismista

su 15.04.2018 14:12

Petteri Hiienkoski

Kristinusko ja islam X: Allah on Raamatun Jumalan irvikuva

ke 06.12.2017 08:52

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Uusi Facebook-ryhmä: kantisten syntyvyys nousuun!

pe 13.04.2018 14:00

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

"Syrjäytyneet miehet romuttavat syntyvyyden" -narratiivi

ke 18.04.2018 06:51

Arto Luukkanen

Venäläistä rähähtelyä ja Suomen päättömät päättäjät

ke 18.04.2018 16:29

Mika Niikko

Yksi äiti, kaksi äitiä, kolme äitiä

ke 21.02.2018 20:30

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Pelle Neroth - Ruotsin punavihreän eliitin kauhu nro 1

su 08.04.2018 11:50

Heikki Porkka

Ähläm Sähläm - Yle käyttää, mutta salliiko facebook?

to 19.04.2018 11:04

Olli Pusa

Euroopan suuri huijaus

ti 17.04.2018 09:59

Alan Salehzadeh

Näkökulma: Turkin hyökkäys Pohjois-Syyriaan ruokkii konfliktia ja synnyttää pakolaisia

la 27.01.2018 19:25

Janne Suuronen

Punikkitoimittajat taas vauhdissa

pe 06.04.2018 21:32

Reijo Tossavainen

Media ahkeroi Venäjän apuna valehtelussa

pe 13.04.2018 16:33

Jessica Vahtera

Tehkää enemmän töitä, siskot!

ke 01.11.2017 09:55

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Usko vastaan skepsis

to 19.04.2018 15:42

Matti Viren

Vehviläinen

ke 11.04.2018 00:52