Blogi: Timo Vihavainen, to 01.02.2018 13:52

Yliopistot muuttuivat

Yliopistotkin muuttuivat

 

Yliopistolaitoksen kansainvälistyminen on muuan aikamme merkittävä trendi. Tämä saattaa kuulostaa omituiselta sikäli, että yliopistot olivat hyvin kansainvälisiä jo keskiajalla. Kukapa ei muistaisi vaikkapa Olavi Maununpojan roolia Sorbonnessa tai uskonpuhdistajamme opintoja Wittenbergissä.

Keskiajan kansainvälisyydelle oli omat perusteensa, joista vähäisin ei ollut oppineiden yhteinen kieli, latina.

Nykyaikainen yliopistolaitos on toki jotakin muuta kuin keskiaikaiset tai edes 1800-luvulla kukoistukseen nousseet edeltäjänsä.

Kun aikoinaan koulutettiin oppinutta eliittiä, joka käsitti kansasta ehkä vain prosentin verran tai vähemmän, koulutetaan nykyisin korkeakouluissa jopa puolet ikäluokasta.

Tämä on asia, jota ei vielä puoli vuosisataa sitten pidetty mahdollisena. Kysymys massojen koulutettavuudesta nousi voimakkaasti esille 1960-luvulla ja meillä asia heijastui muun muassa ns. Itälän komitean mietinnössä vuodelta 1971.

Ajatus melkein jokaisen koulutettavuudesta korkeakoulutasolle oli uusi ja mullistava. Se löi myös pahasti korvalle sitä meritokraattisesti sävyttynyttä elitismiä, joka mielellään erottautui jo perinnöllisistäkin syistä osaansa tuomitusta rahvaasta.

Kyseessä oli muuan aikakautemme tärkeimpiä vapautusliikkeitä ja kuten ennen pitkää havaittiin, korkeakoulutusta todella voitiin laajentaa paljon kauemmas kuin aikoinaan oli, Gaussin käyrään vedoten, voitu uskoa.

Tuo mainittu käyrähän on tilastomatematiikkaa ja sen lahjomattomiin tuloksiin kuuluu, että puolet populaatiosta on aina lahjattomampaa kuin se toinen puoli. Olennainen kysymys kuitenkin oli, mitä tämä merkitsee käytännön kannalta. Koulutettavuus ei myöskään ole samaa kuin älykkyys tai kyvykkyys jollakin osa-alueella, suurikin.

Käytännössä koulutettavuutta laajennettiin pudottamalla pois pakollisuuden piiristä sellaisia asioita, jotka olivat suurelle osalle populaatiota liian hankalia. Lisäksi muutettiin hyväksyttävyyden kriteerejä. Gaussin käyrä sai pahan maineen ja siitä periaatteesta, että osa -melko suurikin osa- suorituksista oli aina hylättävä, luovuttiin.

Luulen, että muutos oli oikeansuuntainen ja sitä paitsi se näyttää tapahtuneen lähes koko maailmassa. Miksi tiettyä määrää lapsia ja nuorisoa olisi kohdeltava hylkiöinä? Epäilemättä ns. taso kärsi joissakin suhteissa, mutta koulutus laajeni ja se oli varmaankin tärkeintä.

Uusi yhteiskunta nimittäin tarvitsi yhä enemmän koulutettua väkeä. Kansakoulu, jonka tuottamalla lukutaidolla meillä ylpeiltiin vielä minun nuoruudessani, oli epäilemättä erinomainen yleissivistävä koulu, mutta siinä oli tietty sisäänrakennettu vinoutuma.

Se nimittäin lähti siitä, että tietty osa ihmisiä ei kykene abstraktiin ajatteluun ja sen voi ja se pitääkin sen takia jättää vaille vieraiden kielten ja matematiikan opetusta, aritmetiikkaa lukuun ottamatta.

Toki ns. pitkä linja säilyi ja oli mahdollista päästä yliopistoon myös kansakoulupohjalta, mutta tämä oli hyvin vaikea ja harvinainen tie. Jako kahteen eli kansakoulun käyneisiin ja oppikoulun käyneisiin tehtiin hyvin nuorena, mikä oli ihmisten itsensä kannalta kohtuutonta, maan kannalta kannattamatonta ja tasa-arvon kannalta väärin.

Nimittäin suhteettoman suuri osa lahjakkaista maalla asuvista lapsista ei päässyt oppikouluun, kun niitä ei ollut. Muitakin häviölle jääneitä ryhmiä oli, mutta maalaiset olivat suurin siinä Suomessa, joka meillä oli ennen peruskoulun tuloa. Asia on tutkittu.

No, tässä mentiin nyt yliopistoista kouluun asti, mutta kouluthan ne opiskelijoita yliopistoihin syöttävät. Ilman niitä meillä olisi ollut korkeakouluopiskelijoista suuri pula, kotiopettajia kun oli kovin harvalla enää sodan jälkeen.

Nyt opiskelijoista oli koko ajan ylitarjontaa. Itse asiassa sitä oli ollut jo maailmansotien välisenä aikana, jolloin vanha yliopistolaitos ei kyennyt takaamaan kaikille kalliilla velkarahalla koulutetuille opiskelijoille koulutuksen mukaisia töitä eikä pian enää tuota vanhaa akateemista vapauttakaan, joka tarkoitti oikeutta opiskella kaikkia tarjolla olevia aineita.

Syntyi uusi peikko, opiskelijamäärän rajoittaminen eli numerus clausus. Sukupolveni muistaa vielä tuon uuden, joskin vanhalta kalskahtavan termin. Yliopisto ja latina kuuluivat silloin vielä tiiviisti yhteen.

Toisen maailmansodan jälkeen ja erityisesti ns. suurten ikäluokkien aikana lukion päästötutkinnon suorittaneiden määrä kasvoi huimasti.

Kun samaan aikaan vähitellen syntyi ideologia milteipä kaikkien korkeakoulutettavuudesta, laajeni myös korkeakoululaitos kuin pullataikina.

Kuinka ollakaan katastrofia ei seurannut. Uusi yhteiskunta edellytti yhä korkeampaa koulutusta ja työtä löytyi kaikille.

Sen sijaan ei tutkintonsa suorittaneelle enää löytynyt aiemman kaltaista ”herran” asemaa, mutta sepä olikin historian hämärään painuvan yhteiskunnan instituutio, se.

1960-luvun teatraaliset demonstraatiot elitismiä ja muuta herraskaisuutta vastaan olivat kai välttämättömiä. Siinä oltiin vanhan ja uuden välissä ja suunnat aika sekaisin.

Korkeakoulutuksesta on nyt tullut uusi normaali. Se on tarkoittanut yhä enemmän myös yliopisto-opiskelun luonteen muuttumista.

Vapaa harhailu tieteen tarhoissa oli aikoinaan nuorelle merkittävä privilegio, jonka tosin aina joku maksoi. Vielä 1960-luvulla kyseessä olivat enimmäkseen vanhemmat tai sitten nuori itse opintolainan muodossa. Usein sijoitusta pidettiin hintansa arvoisena ja moni uskoi sen olevan jopa erittäin kannattavan. Kaikki eivät pettyneetkään.

Nyt opiskelun filosofia on toinen. Kun käytännössä koko ikäluokkaa on opetettava tavalla tai toisella vielä vuosia peruskoulun jälkeen, ei kyseessä enää ole mikään eliitin harrastus ja joskus sitten nostalgisissa muistoissa kultaantuva vapauden ja henkisen kasvun aika, vaan yhteiskunnan rahoittama opetustoimi. Sitä paitsi koulutus kuuluu valtion kalleimpiin tehtäviin ja ohittaa reippaasti sotalaitoksen.

Ero menneisiin vuosisatoihin on dramaattinen ja antaa ajattelemisen aihetta. Ehkäpä sivistys tosiaan on nyt liian kallista ylellisyyttä? Vai onko se myös kulttuurimme puolustajana jopa armeijaa tärkeämpi? Mannerheim teki asiasta pilaa, mutta hän nyt oli vain ammattisotilas, ei enempää eikä vähempää.

Joka tapauksessa, ajatus nimenomaan kansallisesta kulttuurista ja sen merkityksestä ihmiskunnan kulttuurikehityksen osana oli vielä sata vuotta sitten maamme hengenhistoriassa hyvin tärkeällä sijalla. 1800-luvulta lähtien yliopiston haluttiin palvelevan ennen muuta sitä.

Vuosisatojen vieriessä opetus on yhä enemmän ruvettu kokemaan resurssina, jolla on merkityksensä ensi sijassa taloudellisessa mielessä. Oman maan, isänmaan, etuahan siinäkin ajettiin vielä ainakin taannoin.

Kansallinen kulttuuri, joka oli koko korkeamman opetuksen keskiössä, alkoi kuitenkin lakata innostamasta nuorisoa jo pian toisen maailmansodan jälkeen. 1960-luvulla sen pilkkaaminen olikin jo lähes opiskelijan kunnia-asia.

2000-luvulla maailma sitten on, kuten sanotaan, globalisoitunut. Pallo on siis kai entisestään pyöristynyt, tarkoittaen sillä sitä, että jokainen sen päällä sijaitseva paikka alkaa uuden sukupolven kannalta tuntua yhtä hyvältä ja luontevalta kuin mikä tahansa toinenkin. Ainakin vallitseva ideologia niin haluaisi.

Tavallaan olemme tässä(kin) asiassa palaamassa keskiaikaan, jonka saavutukset varmaankin myös ylitämme. Kun keskiajalla maailman keskipisteenä oli yhä, ainakin noin periaatteessa Rooman valtakunnan perintö ja sen edustajina paavi ja keisari, ei uusi universaaliajattelu tunnusta mitään kulttuurisia rajoja.

Uusi yhteinen kieli on englanti, halusipa sitä tai ei. Asialla on myös hyvät puolensa, sillä vielä 1960-luvulla esimerkiksi akateemisen väitöskirjan tiivistelmä saattoi yhtä hyvin olla niin saksaksi, ranskaksi kuin englanniksi, mikä käytännössä merkitsi esimerkiksi sitä, että kaikki lopputututkinnon suorittaneet eivät kyenneet sitä lukemaan.

Kielestä vait’. Sen merkitys vaatii oman käsittelynsä. Nyt joka tapauksessa olemme saman globaalisen talouden osia vai pitäisikö sano stakeholdereita kaikki tyynni ja osaksemme on jäänyt sopeutua mahdollisimman hyvin kansainväliseen työnjakoon.

Ei ole tässä enää juutalaista ja kreikkalaista, orjaa eikä vapaata (paitsi epävirallisesti eräillä seuduilla). Kaikki me alamme olla saman tasavallan kansalaisia ja käyttää yhteisiä käsitteitä eli samaa munkkilatinaa. Erään tunnetun kirjan otsikon mukaisesti voidaan myös sanoa, että maa on tullut tasaiseksi (World is Flat) siinäkin mielessä, että internet on tehnyt ihmiselle mahdolliseksi toimia kaikkialla omalta tuoliltaan käsin.

Tämä kaikki on edistystä, jota olisi ollut vaikea kuvitella 1960-luvulla, niin suuresti kuin edistykseen silloin uskottiin. Tämä on myös sellaisen kulttuurisen itsetyytyväisyyden aikaa, että sille on vaikea löytää vertailukohtaa.

Voltaire kirjoitti aikoinaan pikku teoksensa Candiden, jossa muuan tohtori Pangloss julisti nyt elettävän parhaassa mahdollisessa maailmassa. Samanlainen itsetyytyväisyys vallitsi myös 1800-luvun Englannissa, jossa tutkijat osoittivat, että vapaan markkinatalouden jalkoihin jääneen kansanosan auttaminen olisi aivan väärää ja vahingollista politiikkaa.

Mutta ajat muuttuvat. Meillä on nyt kulttuurissamme uusi normaali, joka on monessa suhteessa mennyttä parempi ja toisissa suhteissa taas sitä huonompi. Itsetyytyväisyyteen on paljon syytä, ainakin sillä sukupolvella, joka oikeasti muistaa sen puutteen, joka joskus vallitsi ja vaikkapa myös sen ahdingon, johon paisuva korkeakoululaitos kerran joutui.

Juuri nyt todistamme sitä kummallista ilmiötä, että opiskelijat ovat kouluihinsa tyytyväisiä. Ottaen huomioon heidän lokoisat olonsa, asia on ymmärrettävä. Ne esille kaivetut tasa-arvo-ongelmat, joista on kerrottu, kuuluvat historiallisessa perspektiivissä lähinnä huumoriosastoon.

Yhteiskunnallinen murros, joka liittyy etenkin tekoälyn kehitykseen, uhkaa kuitenkin idylliä. Näyttää siltä, että korkeakoululaitos yrittää jopa ennakoida tulevaa ja juosta kehityksen edellä. Se taitaa sentään olla vaikeaa. Ehkäpä tälläkin alalla tulee vielä tapahtumaan paljon ja dramaattista?

Toki muistan tuon Venäjällä suositun sanonnan, jossa muutosten aikoina eläminen leimataan onnettomuudeksi. Heillähän oli 1990-lukunsa.

Toivotaan nyt, ettei tämä edessä oleva muutosten aika olisi sen pahempi kuin 1960-luku, joka ainakin pinnallisesti katsoen muistuttaa enemmän komediaa kuin tragediaa.

Timo Vihavainen to 01.02. 13:52

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Melkein suomalainen supersankari

ke 17.10. 21:54

Jonkin sortin sakkia

ti 16.10. 22:34

Tiitisen satupuu?

ma 15.10. 23:23

Legioonien aika

la 13.10. 23:03

Naisten maailmanaika

pe 12.10. 20:46

Kuka kenet?

to 11.10. 22:57

Hurskaan miehen Siperia

ke 10.10. 23:08

Läylemmäksi lankeavi

ti 09.10. 22:17

Neron osa

ma 08.10. 23:49

Tieteen tanhuvilta

su 07.10. 09:43

blogit

Vieraskynä

Julkisen palvelun median arvopohja: Tanska

la 13.10.2018 23:10

Juha Ahvio

Sananvapaus uhattuna Suomessa ja somessa

pe 12.10.2018 20:50

Professorin Ajatuksia

Vihreitä saksanmaalla ja täällä Pohjantähden alla

ke 17.10.2018 21:52

Jukka Hankamäki

"Uusi normaali" toteutumassa myös Suomessa

to 11.10.2018 23:01

Petteri Hiienkoski

Kuka pelkää natseja?

su 09.09.2018 06:07

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Jätetäänkö nuoriamme kuolemaan?

ke 17.10.2018 01:12

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Kölnin vaiettu terrori-isku

ke 17.10.2018 21:56

Mika Niikko

Itsekkyyden naamiaiset

ma 02.07.2018 00:54

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Jani Toivola, vammaiset ja vihreä identiteettilässytys

to 20.09.2018 16:44

Heikki Porkka

Avoin raja Afganistanista Suomeen?

ke 10.10.2018 12:25

Olli Pusa

Aki Kangasharju ja asuntovirsi

pe 12.10.2018 23:29

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Yle asennekasvatuksen asialla

to 23.08.2018 14:57

Reijo Tossavainen

Punavihreä moraaliposeeraaja, faktantarkistaja ja JSN:n jäsen Johanna Vehkoo sai kunnianloukkaussyytteen

pe 12.10.2018 13:17

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Melkein suomalainen supersankari

ke 17.10.2018 21:54

Matti Viren

Taas se Impivaara

ma 06.08.2018 22:40