Blogi: Timo Vihavainen, to 23.11.2017 12:35

Itsenäisyys tuli kerran ja oli kerran

Itsenäisyys silloin kerran ja sen jälkeen

 

Suomen itsenäisyysjulistuksessa todettiin, että asia oli vallitsevissa oloissa oikeutettu ja välttämätönkin sekä tarpeellinen sen kannalta, että maa voisi täyttää kansallisen ja kansainvälisen tehtävänsä. Sitä paitsi vapaudenkaipuu, jota tämäkin asia ilmensi, oli jo vuosisatainen unelma.

Siinäpä oli harvinaisen karu ja asiallinen julistus, suomalaisempaa ei voisi keksiäkään. Sen rinnalla Mannerheimin päiväkäskyt ovat korkealentoista venäläistä juhlaproosaa. Vain eduskunnan julkilausuma, jonka hyväksymistä on sitten ruvettu juhlimaan itsenäisyyden symbolisena merkkipäivänä, oli vielä karumpi, aivan pelkkä rutiinimaininta.

Kyseessä olikin ennen muuta vallitsevan asiaintilan toteaminen. Se todella velvoitti Suomen senaatin ja eduskunnan ottamaan ohjakset omiin käsiinsä, kuten senaatti totesi. Ei siinä kyllä enää mitään muuta voinut, vaikka olisi halunnutkin.

Vai miltä kuulostaisi ajatus, että ignoroidun bolševikkihallituksen kanssa olisikin ruvettu neuvottelemaan eli tunnustettu sillä sittenkin olevan oikeudet Suomen korkeimman vallan haltijana?

Sitähän sosialidemokraatit ehdottivat, mutta jäivät äänestyksessä tappiolle, ei tosin kovin reilusti: 100-88. Moisella äänten enemmistöllä ei koskaan ole tapana ratkaista tärkeitä asioita, mutta asiahan oli jo ratkaistu käytännössä.

Voidaan joka tapauksessa sanoa, että suomen itsenäisyysjulistus hyväksyttiin kyllä äänten enemmistöllä, mutta ei saanut yli puolta kansanedustajien äänistä. Vain täsmälleen puolet.

On ymmärrettävää, että 1920-luvulla vaadittiin itsenäisyyspäiväksi Helsingissä pidetyn Vapaussodan voitonparaatin päivää, 16.5. eikä yhden riitaisan äänestyksen muistopäivää. Ståhlberg kuitenkin näki asiat laajemmin ja piti pintansa.

Tokihan Suomen senaatti sitten tunnusti bolševikkivallan ja se puolestaan Suomen hallituksen, mutta silloin oltiin jo eri tilanteessa. Saksalla ja bolševikeilla oli molemmilla omat tarpeensa, jota tämä sirkus palveli ja Suomen oli tehtävä, kuin sanottiin.

Ei meilläkään ollut asiasta sitten suurempaa valittamista ja myös sosialidemokraatit olivat lähettäneet oman kirjeensä kansankomissaarien neuvostolle, jossa pyysivät porvarillisen hallituksen tunnustamista.

Sen jälkeen olisi sitten paremmat asemat lyödä lahtarit yhdessä. Nationalistit menettäisivät yhden valttikortin.

Mutta tämä kuului itsenäisyyttä julistettaessa vielä tulevaisuuteen. Nyt oli olennaista, ettei kukaan kyennyt Suomen itsenäisyyttä estämäänkään. Se nyt oli vain hyväksyttävä tai sitten taisteltava sitä vastaan.

Bolševikkien kannalta tämä ei ollut realistista, sillä ei heillä ollut millä taistella. Amerikkalainen Allan Wildman on kaksisosaisessa vankassa teoksessaan The End of the Russian Imperial Army tutkinut yksityiskohtaisesti Venäjän armeijan hajoamista. Hänen johtopäätöksensä on: lokakuun kaappaus oli Pietarissa epäilemättä Putsch, mutta rintamalla se oli vallankumous.

Kysymys oli siitä, että bolševikkien koko politiikka oli suuntautunut vanhan valtiokoneiston –armeijan, poliisin ja virkamiehistön-  hajottamiseen. Väliaikaisen hallituksen asema pyrittiin tekemään mahdottomaksi myös rohkaisemalla kaikkia kansallisia vähemmistöjä eroamaan Venäjästä. Oikeuden kaikille poikkeuksetta lupasi kuuluisa kansankomissaarien neuvoston dekreetti numero 1 (Rauhasta http://www.krugosvet.ru/enc/istoriya/OKTYABRSKAYA_REVOLYUTSIYA_1917.html.)

Olihan maassa vielä paljonkin miehiä, joilla oli armeijan asepuku ja asekin, mutta tämän aineksen nimittäminen armeijaksi olisi ollut mustaa huumoria. Tosin pari latvialaisrykmenttiä säilytti yhä taistelukelpoisuutensa, mutta muuten entisiä sotilaita oli kenenkään turha mennä komentelemaan ja Venäjä oli laaja.

Jääkärimarssissa sanotaan: Kun painui päät muun kansan, maan, me jääkärit uskoimme yhä.

Tämä ei ollut pelkkää korusanailua. Monet 1910-luvun dokumentit ja muistelmat todistavat, että Suomen aate oli kriisissä. Kansallisvaltiota, sen autonomiaa oli yritetty pelastaa monin keinoin, myöntyvyydestä passiiviseen vastarintaan ja jopa terroriin..

Vanhasuomalaisen senaatin eroaminen vuonna 1909 oli jo merkki siitä, että se tie oli loppuun kuljettu. Samaa voitiin sanoa myös passiivisesta vastarinnasta eikä aktivismikaan enää herättänyt toiveita.

Venäläiset Suomi-syöjät nauttivat ylivoimastaan ja pilkkasivat tšuhnia. Oli parasta ottaa lusikka kauniiseen käteen, Venäjä saattaisi joskus heikentyäkin, kuten Japanin-sodan aikaan, mutta se olisi aina kyllin vahva Suomelle. Itsenäisyydestä ei kannattanut vakavasti haaveillakaan.

Se oli järkipuhetta ja Ståhlbergin kaltaiset järki-ihmiset uskoivat. Kun Stolypinin aloittama sortokausi sitten siirtyi Helmikuun vallankumouksen tuloksena historiaan, pyrittiin saamaan aikaan uusi liittosopimus Suomen ja Venäjän välillä ja saatiinkin.

Se ei merkinnyt itsenäisyyttä, mutta kuka sitä oikeastaan tarvitsikaan? Oliko Suomi muka ollut sorrettu 1800-luvulla? Oliko meillä silloin ollut tai tarvittu vastarintaliikettä tai itsenäisyysliikettä. Tosiasia on, ettei sellaisia ollut.

Kuitenkin oli myös joukko, jolla oli toiset tuumat. Vuonna 1914 näytti avautuvan mahdollinen ikkuna Suomen vapautumiselle. Helmikuun vallankumouksesta ei silloin tietenkään osattu uneksia, mutta muutamat hurjapäät lähtivät siitä, että Jumalan ja Hindenburgin avulla voitaisiin vapaus saavuttaa.

Vähintäänkin voitaisiin vaihtaa venäläissorto saksalaisten herruuteen, joka ei mitenkään voisi muodostaa samanlaista kansallista vaaraa.

Sitten tuli yllätys. Helmikuun vallankumous oli Suomessa juhlittu suurtapahtuma ja Kerenski hyvän venäläisen esivallan ruumiillistuma.

Kun Suomen radikaalistunut osa ei kuitenkaan enää tyytynyt oikeuksien palauttamiseen, syntyi uusi konflikti. Siitä selvittiin lopulta sovittelemalla, kun uusi hallitus oli astunut remmiin Suomessa.

Eiköhän sentään pärjättäisi ilman itsenäisyyttä? Olihan sitä pärjätty sata vuotta mahtavan Venäjän ja sen jalojen hallitsijoiden suojeluksessa oikein mainiosti. Lojalismi oli meidän traditiomme.

Siinä sitten kävi kuten kävi. Itsenäistyminen oli Suomelle kohtalo eikä siinä muu enää auttanut kuin julistaa, miten asiat ovat.

Bolševikeille eroaminen imperiumista oli, kuten tunnettua, vain väline uuden yhdistymisen hyväksi. Se tapahtuisi proletaarisen internationalismin pohjalta ja kansallisvaltioiden kirjava joukko yhdistyisi lopulta maailmanlaajuiseksi, proletariaatin johtamaksi yhteisöksi. Ei siellä mitään porvarillisia pikkuvaltioita tarvittaisi.

Sotahan siitä ennen pitkää tuli, kansalaissota, jollaista Lenin oli hartaasti halunnut koko maailmaan, mutta lopputulokseksi jäi jotakin aivan muuta kuin bolševikkien visiossa loistanut kansainvälinen kommuunien liitto.

Itsenäinen Suomi rehvasteli alkuvaiheessa jonkin verran sillä suurella voitolla, jonka se oli saavuttanut suurvalta Venäjän armeijasta. Tämä asenne oli aika ontto, sillä eihän mitään sellaista armeijaa tuossa vaiheessa ollut, vain pyssymieslaumoja, jotka yleensä saivat pian taistelusta tarpeekseen.

Itsenäistymiseen projisioitiin joka tapauksessa se verenvuodatus, joka oli aikakaudenkin oloissa hirmuista. Koska Blut ist ein ganz besonderer Saft, kuten Goethen Mefistofeles aikoinaan totesi, synnyttivät veriorgiat paljon vihaa. Paradoksaalisesti myös verenvuodattajien psyyke ilmeisesti vaati vihan viljelyä asian oikeuttamiseksi.

Ryssävihan suuren nousun voimmekin sijoittaa vuosiin 1917-1918, koko teurastus oli hyvää ja hyödyllistä panna venäläisten tilille. Ei se suinkaan ihan katteeton näkemys ollut, mutta kovin yksipuolinen.

Niinpä uuden, itsenäistyneen valtion itsenäisyystaistelu sai kalpojen kärjestä arvoisensa verisen merkin sen uudessa historiassa. Oli varsin ymmärrettävää, että itsenäisyyspäiväksi ei haluttu yhden riitaisen äänestyksen muistopäivää, vaan komean voitonparaatin päivä.

Mutta edes muinaisessa Roomassa ei pidetty hyväksyttävänä triumfin viettämistä kansalaissodassa saavutettujen voittojen ansiosta. Onneksi ei sitä sitten laajasti hyväksytty meilläkään. Asiat täytyi vielä kerran purkaa ja rötökset tunnustaa.

Muuan seikka on kiinnittänyt huomiotani 1920-luvun teksteissä, joissa keisarivallan loppuaikoja muistellaan. Muistelijat Elmo Kailasta Kyösti Vilkunaan korostavat sitä lamaannusta, joka vallitsi ennen maailmansodan syttymistä.

Mikäli tilanne olisi jatkunut vielä muutamia vuosia, ei Suomen venäläistymistä olisi estänyt mikään. Niin hyvin olivat virkamiehet taas alkaneet viihtyä suuren esivallan palveluksessa ja niin vähän kiinnostivat ketään enää marttyyrin laakerit passiivisen vastarinnan toteuttajana. Joku Svinhufvud oli poikkeusihminen.

Sitä paitsi, totesi Elmo E. Kaila, eihän meillä ollut syntynyt mitään todellista ryssänvihaa. Kaikenlaista hajanaista jurnuttamista toki oli, mutta moni kuitenkin muisteli Aleksanteri-keisarien kultaisia aikoja, ihaili venäläistä kirjallisuutta ja oli kiinnostunut hyvistä kultaruplista.

Eihän tästä tällä menolla mitään tullut. Oli kehitettävä suuri kansallinen ryssäviha, joka toimisi puskurina itään päin. Ennen pitkää se naapuri yrittäisi Suomelta itsenäisyyden viedä, ja silloin vain viha antaisi voimaa, joka voisi maan pelastaa. Nuo hyvät keisarit olivat itsenäisen Suomen kannalta todella vaarallisia.

No tarina on useimmille tuttu, siinähän se oli se AKS:n ohjelman ydin kaikessa lyhykäisyydessään. Itä-Karjalan liittäminen ja kansan eheyttäminen olisivat sitten ideologisena täydennyksenä.

Totta onkin, että itsenäisyyden menettäminen oli vaakalaudalla sitten sotien aikaan. Oliko tuolla irrationaalisella ohjelmalla todella jotakin historiallista merkitystä, on vaikea sanoa. Ehkäpä olikin.

 Joka tapauksessa on ilmeistä, että itsenäisyydestä vuosikymmenten myötä kehittyi myyttinen asia, jolla oli vahvasti sotilaallinen luonne.

Eipä ihme, verta vuodatettiin asian johdosta sammioittain, niin omaa kuin vierasta ja silloinhan asia saa elämää suuremman eli pyhän luonteen. Itsenäisyyden ”lunastamisesta” puhuttiin aika lailla talvisodan aikoihin (Vrt. palkintoromaani Lunastettu maa) ja myös Tuntemattoman sotilaan eepos liittyy saumattomasti ajatukseen itsenäisyystaistelusta.

Oikeinhan se on. Mutta kyllä itsenäisyyttä uhkaavat vaarat muualtakin kuin idästä. Miltä tuntuisi ajatus bryssävihasta ja taistelusta EU-hegemoniaa vastaan?

Onko siinä oikeastaan mitään naurettavaa? Sellaista taitaa jo olla liikkeellä ja ehkäpä silläkin voisi olla historiallinen tehtävänsä.

Olemme saaneet sieltä lännestä ja etelästä (kuten aikoinaan Venäjältä) niin paljon kaikkea hyvää. Sen vuoksi uhkaakin jo vaara nieleksiä riemumielin kaikki, mitä sieltä meille suvaitaan tuputtaa??? Itsenäisyydestä olemme menettäneet jo hyvän siivun. Menköön loputkin?

Timo Vihavainen to 23.11. 12:35

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Sheriffit tulevat!

Klo 10:05.

Joulukertomus, osa II

to 14.12. 08:38

Joulukertomus, osa I

ke 13.12. 12:59

Pietarin joulukuu

ti 12.12. 14:38

Kulttuurin perässä naapurissa

ma 11.12. 08:16

Mitä on sota Suomelle?

ke 06.12. 08:50

Mies suomalainen

ma 04.12. 13:46

Nyt vain toimeen!

su 03.12. 13:15

Kun hovista kartano tuli

la 02.12. 12:29

Imperialistin nuoruus

pe 01.12. 13:21

blogit

Vieraskynä

Presidentti Donald Trump tunnusti tosiasiat: Jerusalem on Israelin pääkaupunki

to 14.12.2017 17:28

Juha Ahvio

USA:n presidentti Donald Trump tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi

pe 08.12.2017 13:21

Professorin Ajatuksia

Katainen ei tunnusta tosiasioita

pe 15.12.2017 10:04

Jukka Hankamäki

Rotudenialismin lyhyet jäljet

to 14.12.2017 08:39

Petteri Hiienkoski

Kristinusko ja islam X: Allah on Raamatun Jumalan irvikuva

ke 06.12.2017 08:52

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Kutsutaan romanit Suomeen ja testataan Helsingin päätös

la 02.12.2017 20:53

Piia Kattelus

Sotilaat poliisin avuksi

ti 10.10.2017 12:58

Henry Laasanen

Heikko ja naisellinen mies ei kelpaa

pe 15.12.2017 06:59

Arto Luukkanen

Niinistö - Iso Vilunki!

to 14.12.2017 17:25

Mika Niikko

Valtion rahoittamaa Jumalan pilkkaa

pe 24.11.2017 12:47

Musta Orkidea

Älkää erehtykö luulemaan, että koko maailma ajattelee länsimaalaisittain

to 20.04.2017 20:11

Mikko Paunio

Iltalehti, missä todisteet Pekka Haaviston "syyttömyydestä"?

su 19.11.2017 09:30

Heikki Porkka

Muusikko Tero Vaara, kirjailija Ari Paulow ja europarlamentaarikko Jussi Halla-aho

pe 15.12.2017 11:58

Olli Pusa

Helsingin Sanomat valemediana

su 03.12.2017 14:21

Alan Salehzadeh

Iran lähettää afgaanipakolaiset sotimaan Syyriaan

ke 08.11.2017 12:23

Janne Suuronen

Teoston Suomi 100 vuotta onnittelut

to 30.11.2017 11:23

Reijo Tossavainen

Helsingin Sanomat rakentaa ikioman punavihreän kuplan

to 14.12.2017 10:11

Jessica Vahtera

Tehkää enemmän töitä, siskot!

ke 01.11.2017 09:55

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Sheriffit tulevat!

pe 15.12.2017 10:05

Matti Viren

Paha saa palkkansa, vai saako?

ma 20.11.2017 12:49