Olipa kerran kylä, jossa päätettiin säästää asumismenoissa. Piti rakennutettaman Sote-niminen unelmatalo.  

Kyläläiset asuivat kyllä kansainvälisesti katsoen ihan mukavassa ”Kunnallisessa Talossa”. Siinä oli tietysti omia pikku ongelmia: sen palveluja ei voinut käyttää tarpeeksi nopeasti ja se oli kallis kuten kiinteistöt usein ovat.

Myös kylän byrokraatit ja ”haluan verottaa sinut kuoliaaksi” nimisen uskonnollisen kultin jäsenet halusivat kasvattaa sen menoja.

Muuten se kyllä toimi sutjakkaasti.

Tämä ei ollut kuitenkaan hyvä juttu, sillä kylän ulkopuoliset tahot halusivat paljon rahaa. He iskivät silmänsä tähän syrjäiseen kylää sillä heille oli kerrottu, että kyläläiset olisivat sen verran pöhköjä, että he saisivat koijattua itselleen sieltä jotakin.

Piti vain kokeilla miten höynäytettäviä kylän asukkaat olivat.

Wouhotus alkaa

Ja tapahtuipa sitten niin, että kylän ulkopuoliset käynnistivät hurjan vouhotuksen. He lupasivat kyläläisille kaiken.

Kylän kujilla käveli ulkomaalaisia ja kauniisti puettuja hepsankeikkoja, jotka kuiskuttelivat ihmisille paratiisillista tulevaisuutta.

Useimmiten he laulelivat ihmisille tarttuvaa rallatusta:

”entinen ei ole mittään, pitää päästä ytimiin”

Ulkopuolisten rallatukset ja laulut olivat vetoavia.

Mikäli Sote-talo rakennettaisiin niin taivas aukenisi. Heidän mukaansa oli mahdollista hillitä kustannuksia yli 3 miljardilla eurolla, kaikki pääsisivät nopeasti sinne asumaan, talon palvelut olisivat asiakaslähtöisiä ja kaikki saisivat yhdenvertaisen kohtelun riippumatta siitä missä päin kylää he asuisivat.

Mummot saisivat suklaata ja jokainen saisi itsellensä skootterin.

MUTTA! Mikäli kyläläiset olisivat impivaaralaisia ja eivät tekisi tätä, niin kylä päätyisi konkurssiin. Kylä ei pääsisi ytimiin ja lopulta saisi haljun lopun.

Oli miltei varma, että kylän naapurissa asuva Iso Iivana keittäisi kylän asukkaat omassa padassaan eikä kukaan tulisi apuun.  

Jussin hanke

Hanke sai vauhtia kun kylän päälliköksi tuli Jussi niminen mies. Hän sopi kaverinsa Otterin kanssa siitä, että Sote rakennetaan mikäli Jussi saisi päällysmiehensä kylän joka kolkkaan.

Näiden päällysmiesten tarkoitus oli toimia ns. kyläkorpraaleina, joiden johdolla asukkaat tanssisivat kansantanhuja. Ihmisistä tulisi tällä tavalla Jussin renkejä. Hän tarvitsi sellaisia omiin pisneksiinsä.

Diili oli loistava: Otteri saisi rahat ja Jussi saisi omat rengit. Kolmantena kaverina tässä sopimuksessa oli Iso-Timppa niminen puolijauhoinen mies. Hän oli onnellinen siitä, että hän sai kavereita. Hän oli ollut yksin 20 vuotta eräässä vajan nurkassa ja kaipasi rakkautta.

Entinen talo pitää polttaa?

Ongelmaksi alkoi kuitenkin tulla se, että kylän ulkopuoliset vaativat kyläläisiä polttamaan entisen rakennuksensa ennen kuin he tulisivat tekemään ”ilmaiseksi” Sote rakennuksen.

Kyläläisiä odotti sen jälkeen suuri ja ihmeellinen tulevaisuus ja siksi se vanha rakennus piti tuhota.

Jussi ja Otteri ihastuivat tästä lupauksesta ja antoivat vapaat kädet ulkopuolisille toimia. Ulkopuoliset unohtivat kuitenkin kertoa, että he eivät aio laittaa killinkiäkään kylän yhteiseen pataan vaan vievät kyläläisten penningit omiin ”Onnen Päivät” nimisiin saariin.

Raha-asia unohtui lopulta sillä yhteisessä kiimassa kylän rikkaimmille luvattiin yhteisistä puurorahoista ilmainen asuminen – asumissetelin avulla. He olivat onnellisia – kerrankin joku tekee jotain heille! Ei ole häpeä olla rikas!

Järjestely oli loistava. Sen pienenä haittapuolena oli eräs pieni ongelma. Köyhät jäisivät sen ulkopuolelle ja saisivat asua havumajoissa.

Mutinoita hiljennettiin toteamalla että kansan pitää olla hiljaa.

Kylän auguurit, kohu-toimittajat, mediavelhot ja mystagogit perustelivat tätä järjestelyä kertomalla että kylässä on ”kestävyysvaje” ja että jos emme polta vanhaa rakennusta niin kyläläisiä uhkaisi rutto, näivetystauti, ödeema ja kihti.

Kyläläiset pelästyivät…no siinä tapauksessa.

Tuhopolton jälkeen alkoi onnen aika

Vanha ”Kunnallinen” rakennus poltettiin yhteisessä riemuriehassa keväällä 2019. Se lämmitti hetken.

Sote-rakennuksen rakentaminen kuitenkin kesti ja vei kaikki rahat kylän yhteisestä puurokassasta. Pata oli lopulta tyhjä. Siksi Jussi ja Otteri lupasivat ulkopuolisille tahoille, että he saavat anastaa ilmaiseksi kyläläisiä omiin hankkeisiinsa. Iso-Timppakin hymyili. Hän katseli hevosia.

Kylän asukkaat eivät kuitenkaan enää pitäneet Jussista ja Otterista tai edes Iso-Timpasta. He suuttuivat.

Asialle ei voinut kuitenkaan enää mitään sillä Jussi ja Otteri olivat luovuttaneet kylän määräysvallan ulkopuolisille tahoille. Asiasta oli tehty sitova paperi joskus 20 vuotta sitten eikä kenelläkään ollut mitään mahdollisuutta protestoida.

Alkoi uusi aika. Kylässä oli sen jälkeen kahdenlaisia ihmisiä. Toiset asuivat kivassa ”Sote-talossa” ja toiset havumajassa.

Kukaan ei kuitenkaan valittanut sillä köyhät elivät sen jälkeen lyhyen ja sairauksia täynnä olevan elämän, jota lohdutettiin halvalla oluella, iltapäivälehdillä ja Pumtsipumilla.

Sen pituinen se.

Arto Luukkanen