Valtiotieteen tohtori ja eversti evp Pekka Visuri tekee mielestäni turhan pitkälle menevän päätelmän toteamalla, ettei ole mitään perusteita enää puhua erillissodista.

Käsityksensä arvostamani tutkijakollega UPI-ajalta esitti eilisessä MOT-ohjelmassa. Päätelmä perustuu Mikkelin päämajaan saksalaisten yhteysupseeriksi komennetun kenraali Waldemar Erfurthin päiväkirjamerkintöihin, joita Visuri on vuoden 1941 osalta suomentanut.  YLE intoutuu tämän perusteella julistamaan, että Kertomus erillissodasta pelkkä myytti.

Siinä ei sinänsä pitäisi olla mitään yllättävää, että saksalaiskenraalin muistiinpanoista ilmenee Suomen ja Saksan sotilaallinen yhteistyö strategisia ja operatiivisia ratkaisuja myöten. Se ei kuitenkaan kerro kaikkea Suomen ja Saksan suhteista, joka on huomattavasti laajempi kysymys. Se, että suomalaiset ja saksalaiset olivat aseveljiä ja kanssataistelijoita, jotka taistelivat puna-armeijaa vastaan, ei kumoa merkitystä joka erillissodalla on.

Käsitys erillissodasta ei ole ristiriidassa sen kanssa, että sotilaallinen yhteistyö oli tiivistä ja Suomi sidottiin Barbarossa-suunnitelmaan jo keväällä 1941. Erillissotaan kuului olennaisesti se, ettei Suomella ollut liittolaissopimusta Saksan kanssa. Sotilaallinen yhteistyö toteutettiin operatiivisella tasolla.

Erillissodan käsitteellä oli muutakin kuin vain retorista merkitystä. Se, ettei valtiosopimusta Saksan kanssa solmittu, oli paljon tärkeämpi asia kuin MOT-reportaasissa annetaan ymmärtää.

Suomessa erillisota-termiä käytettiin alusta alkaen, koska haluttiin pitää etäisyyttä natsi-Saksaan. Yksi syy on se, että marsalkka Mannerheimia tuskin saattoi pitää erityisenä Saksan ja vielä vähemmän kansallissosialismin ystävänä. Tämä todennäköisesti tiedettiin myös Saksassa, minkä takia yhteysupseeriksi komennettiin kokenut jalkaväkikenraali, joka ei ollut natsi. Ystävystyminen Mannerheimin kanssa palveli lopulta Suomen sodanjohdon päämääriä.

Jatkosota-nimityksellä korostettiin sitä, että Suomelle kysymys oli talvisodan jatkosta. Erillissota-käsitteen korostamisella oli sodan alusta asti erityiset poliittiset syynsä sekä Saksaa vastaan sotivien länsivaltojen että suomalaistenkin takia. Kansallinen yksimielisyys joutui koetteelle ilman virallista liittosopimustakin.

Erillissodan merkitys ilmeni kun liittoutuneiden johtajat sopivat joulukuun alussa 1943 Teheranissa sodan jälkitoimista: presidentti Franklin D. Roosevelt ja pääministeri Winston Churchill eivät hyväksyneet sitä, että vaatimus ehdottomasta antautumisesta koskisi myös Suomea.

Näin siitäkin huolimatta, että Britannia oli julistanut sodan Suomelle jo joulukuussa 1941. Toisin kuin akselivallat Suomi ei julistaneet Yhdysvalloille sotaa Pearl Harbouriin kohdistuneen yllätyshyökkäyksen jälkeen. Suomen ja Yhdysvaltain välillä säilyivät diplomaattisuhteet aina kesäkuuhun 1944 asti, mutta tuolloinkaan ei Yhdysvallat julistanut Suomelle sotaa.

Erillissotaansa Saksan rinnalla sotinut Suomi oli lopulta ainoa Saksan liittolaismaa, jota ei sodan missään vaiheessa miehittänyt sen enempää Saksa kuin Neuvostoliittokaan. Myös sotasyyllisyysoikeudenkäynti poikkesi muista vastaavista sekä järjestämistavaltaan että lievempien tuomioiden takia.

Erillissota tarkoitti myös sitä, että Suomi saattoi tehdä erillisrauhan. Rauhantunnusteluja tehtiin jo asemasotavaiheen aikana. Ne yritettiin pitää saksalaisilta salassa, vaikkakin huonolla menestyksellä. Saksa katkaisi niiden seurauksena asetoimitukset Suomeen. Selvää on sekin, ettei saksalaisen yhteysupseerin muistiinpanoista ilmene se, että tiiviistä aseveljeydestä huolimatta suomalaiset samanaikaisesti vakoilivat saksalaisten toimia.

Myös kesän 1944 tilanteessa, kun Suomen armeija tarvitsi kipeästi saksalaisten aseapua puna-armeijan pysäyttämiseksi, poliittinen johto torjui valtiosopimuksesta, jolla Suomi olisi sitoutunut taistelemaan Saksan rinnalla loppuun asti. Kuten tunnettua presidentti Risto Ryti antoi kuitenkin vastaavan sisältöisen sitoumuksen. Mutta hän teki sen henkilökohtaisesti omissa nimissään. Muun muassa tästä syystä hänet "palkittiin" sodan jälkeen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä langettamalla hänelle 10 vuoden kuritushuonetuomio.

MOT-reportaasissa tuodaan esille se tosiasia, ettei Suomen sodanjohto missään vaiheessa ollut saksalaisten komennossa. Tämä kävi selvästi ilmi kysymyksessä Leningradin piirityksestä. Saksalaiset vaativat Suomea kiristämään piiritysrengasta ja hyökkäämään kaupunkiin. Mutta marsalkka Mannerheim tähän sanoi päättäväisesti: "Nej!"

Myöskään vaatimuksiin Muurmannin radan katkaisemisesta sodanjohto ei suostunut. Se olisi estänyt länsiliittoutuneiden aseavun toimittamiselle Neuvostoliitolle.

Erillissodan luoteella ja sillä, ettei Suomi tehnyt virallista liittosopimusta Saksan kanssa, oli muitakin käytännön vaikutuksia. Yksi niistä liittyy Suomen juutalaisten pelastumiseen joutumasta natsien keskitysleireille. Toisin kävi Saksaan liittosuhteessa olleiden maiden juutalaisille.

SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler kävi loppukesästä 1942 Suomessa ja vaati juutalaisten luovuttamista. Kun marsalkka Mannerheim kuuli asiasta, hän saattoi kantansa hallituksen jäsenten tietoon:

– Minun armeijastani ei oteta yhtään ainoaa juutalaista luovutettavaksi Saksaan. Ainoastaan minun ruumiini ylitse voisi sellaista tapahtua. Kysymykseen ei myöskään voi tulla sotilaitteni omaisten tai sukulaisten luovuttaminen, sillä tällainen tapaus kotirintamalla heijastaisi raskaasti heti myöskin taistelevissa joukoissa. Koko asia on mahdollisimman vähin äänin haudattava.

Petteri Hiienkoski