”…Santarmit ja urkkijat vangittiin ja lähetettiin etelään, heidän paikallisiksi apureiksi epäiltyjä tutkittiin. Santarmien vangitsemat saivat takaisin vapautensa ja paenneet palasivat kotikaupunkiinsa Ruotsista, jonne olivat kerenneet hiihtää. Jännitys laukesi taas siihen otteeseen, sillä ryssä lupasi maallemme itsenäisyyden ja sai puolelleen osan kansasta, mutta myöhemmin huomattiin, ettei näilläkään kauniilla lupauksilla ollut arvoa enemmän kuin oli ollut tähänkään asti…”

Tämän kirjoittaja ei ole natsi, eikä äärioikeistolainen vihapuhuja.

Tämän lainauksen kirjoitti Kajaanin lehteen vuonna 1918 Urho Kaleva Kekkonen -niminen vapaussoturi. Otsikkona oli ”Hajamuistoja menneiltä päiviltä I. aika ennen vallankumousta” (Kajaanin Lehti 110/20.9.1918)

Muistuma kertoo tiiviisti sen mitä silloin väestö ajatteli suomalaisista urkkijoista. Heistä ei pidetty.  

Suomalaisen urkkijan muotokuva vuodelta 1917

Minkälainen suomalainen urkkija ja kyttääjä oli 100 vuotta sitten?

Suomen Kuvalehti (http://itsenaisyys100.fi/santarmiarkiston-tietoja-julki-lehdissa-1917/) julkaisi artikkelin, jossa kuvailtaiin näitä ihmisiä.

Kyse oli ihmisistä, jotka kertoivat suuren imperiumin edustajille suomalaisten puheista.  Syy tähän toimintaan oli ilmeinen: routavuosina Venäjä menetti luottamuksensa suomalaisiin alamaisiinsa ja perusti tänne tiedottajaverkoston vahtimaan meitä.

Rehellisiksi uskotut suomalaiset lankesivat yllättävän helposti tähän kiusaukseen; ”vasikaksi” pääsi helposti. Urkkijoiden motiivit olivat sekalaiset.  Vakoiluun kannusti raha, halu päästä suosioon, halu kostaa toisille suomalaisille, uskollisuus Venäjälle tai sitten halu kiipiä ja päteä vallan silmissä. Urkkijoiden oli myös oman uransa takia keksittävä ja nostatettava rähinöitä ja mellakoita ns. provokaatioilla. Samoin ns. provokaattorit pyrkivät soluttautumaan Venäjän politiikkaa vastustaviin järjestöihin ja näin hankkimaan arkaluontoista materiaalia. Erityisesti jääkäriliike oli I maailmansodan aikana näiden uteliaisuuden kohteena.  

Poliisit, opettajat, virkamiehet, ja työläiset kunnostautuivat tässä työssä. Toiminta ei ollut laitonta, joten kun näiden nimet sitten vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen paljastuivat, ei heitä voinut syyttää mistään. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäikin ns. häpeärangaistus ts. näiden salakyttääjien nimet julkaistiin lehdissä. Ongelmana oli vain se, että usein julkaistavat nimet eivät olleet kohdallaan vaan leimatuksi tuli myös vääriäkin ihmisiä.  

Muutoksen tuulien kääntäessä valtiolliset olot ”vasikoiden” elämä kuitenkin mullistui kertaheitolla. He pyrkivät muuttamaan nimensä, muuttamaan paikkakuntaa tai muuten lymyämään suomalaisen yhteiskunnan varjoissa. Urkkiminen ei ollut kunniakasta itsenäisessä Suomessa ja siihen leimattu ihminen sai Kainin merkin ikuisiksi ajoiksi. (Kt. Harry Halénin vuonna 2013. julkaisema: ”Santarmisto Suomessa. Suomenmaalainen santarmikunta 1817 – 1917. Unholan Aitta 41.”).

Nykyajan urkkijat – Sipilän hallituksen luomus?

Entä nykyään? Onko meillä vasikoita, urkkijoita ja kyttääjiä?

On. Syy tähän on hyvin yksinkertainen.

Turun syyskesäinen puukotusisku pelästytti vallanpitäjät.

Vihaiset ihmiset vaativat päättäjiltä turvallisuuden palauttamista ja lähettivät suoria viestejä niille, joiden mukaan ”pelolle ei pitänyt antaa valtaa”.

Hallitus ahdistui ja menetti luottamuksensa hallintoalamaisiinsa – meihin.

Ennen kaikkea se pelkäsi sitä, että sitä syytettäisiin tapahtuneista rikoksista ja sitä, että sitä pidettäisiin vastuussa siihen, että Suomeen oli tullut ihmisiä, joita pidettiin turvallisuusuhkana.

Hallitus pelkäsi omia kansalaisiaan ja alkoi toimia heitä vastaan.

Aivan ensimmäinen hallituksen reaktio oli hiljentää ihmiset. Ihmisiä varoitettiin some-aktiviteeteista. Kidat piti pitää kiinni.

Sen jälkeen se päätti käydä päättäväisesti ns. ”vihapuhetta” vastaan. Tätä varten sisäministeri Risikko antoi poliisille lisää voimavaroja.  

”…vihapuheen torjuntaan perustetaan oma ryhmä, jossa yhdistetään näkyvä poliisitoiminta sosiaalisessa mediassa muuhun poliisitoimintaan. Ryhmä on käytettävissä kansalaisten, viranomaisten ja muiden toimijoiden valistamiseen vihapuheisiin ja -rikoksiin liittyen sekä toimii poliisin asiantuntijana näissä asioissa tarjoten helpon ja matalan kynnyksen yhteydenottoon”. (http://www.poliisi.fi/uutiskaruselli/1/0/poliisi_tehostaa_vihapuheisiin_ja_viharikoksiin_puuttumista_53789). ”Yhteydenotto” tarkoittaa ilmeisesti sitä, että kansalaisten halutaan toimivan ”lisäurkkijoina” ja antavan enemmän tietoa ihmisten ajattelusta ja puheista. Palkattavat sadat poliisit eivät pysty haravoimaan kaikkia epäiltyjä. Ennen yleistä ja jakamatonta luottamusta nauttinut suomalainen poliisi tarvitsee nyt kansalaisia, jotka urkkisivat toisiaan.

Toinen Risikon tekemä muutos oli se, että viharikokset saivat uudessa tilanteessa ns. prioriteettikohtelun. Vanhat kunnon pyöränvarkaudet, pahoinpitelyt tai murrot eivät kiinnosta enää vallanpitäjiä. Nyt jahdataan niitä, jotka puhuvat pahaa hallituksesta (https://www.suomenuutiset.fi/ylikomisario-taponen-twitterissa-viharikosten-tutkinta-karkisijoilla/).

Mitä tälle ristiretkelle oikein tapahtuu?

Vihapuheen vastainen ristiretki saa epäilemättä liittolaisia niistä, jotka ovat valmiit muutenkin tinkimään kansalaisoikeuksista, kunhan vain saadaan aikaan ”wanhurskas ja puhdistettu” yhteiskunta.

Näille vanhurskaille, näille poliitikoille, joiden mukaan lakia saa vääntää "oman harkinnan mukaan" väärinajattelijan ”tirsauttaminen”, vandalismi ja väkivalta onkin ehkä ihan ok – kunhan se kohdistuu väärinajattelijaan. Periaatteena on se, että natseiksi leimattuja eivät ihmisoikeudet koske.

Valtapuolueille tämä passaa mukavasti; tällä tavalla saadaan ”hipit hyötykäyttöön” ja keskiluokka takaisin omiin riveihin.

Ongelma on vain sama kuin Lapuan liikkeen kehityksessä: sekin nautti pitkään vallanpitäjien suosiota ja sympatioita kunnes se alkoi nakertamaan niitä piirejä, jotka olivat ensin suhtautuneet siihen suopeasti.

Kommunistien musertamisen jälkeen vuorossa olivat sosiaalidemokraatit ja lopulta vapaamieliset porvarit. Kommunistien jälkeen tulivat ”patkulit” joiden kukistaminen olikin sitten hieman vaikeampaa. Hyödyllisestä vaskikäärmeestä kasvoi lohikäärme, joka oli niellä porvarillisen elämänmuodon.

Näin käy nytkin. Vanhurskasten ristiretki kasvaa, kukoistaa ja lopulta sammuu omaan mahdottomuuteensa.

Lopulta valtapuolueet joutuvat sammuttamaan omaa nuotiotansa. Laittomuuksien lietsonta ja läpisormien katselu ei sitten toiminutkaan. Se ei vain toimi. Sen jälkeen on pakko hillitä mediaa ja ruoskia toimittajia "väärinkäsityksistä" ja "ylilyönneistä".

Historia on säälimätön tuomari

Tämän ristiretken aloittaneita poliitikkoja en kadehdi – heidän osansa on jäädä Suomen historiaan ihan omana joukkonaan.

Ikävintä tämä on kuitenkin niille ilmiantajille, joiden nimet joskus tulevat ilmi. Historia on säälimätön tuomari. Samoin surkuttelen niiden poliisimiesten mainetta, jotka menettävät näin integriteettinsä vaikka toimivat lojaalisti ja kyselemättä vallanpitäjien ”poliittisina poliiseina”.  

Heidän kohtalonsa on traaginen – suomalaisen virkamiehen on noudatettava saatuja käskyjä vaikka ne olisivat typeriä, perustuslainvastaisia ja epämoraalisia. Näinhän kävi sortovuosina; suomalainen poliisi kompromentoitui pahasti.

Onneksi aika tasoittaa ja historian hiekka hautaa kaikki: niin hihhulit, hipit kuin myös urkkijat.

Järkevimmät alkavat jo tässä vaiheessa kuitenkin kysyä: ovatko nämä kaikki toimenpiteet veromaksajien rahojen tuhlausta?

Haluammeko urkkijayhteiskunnan? Haluammeko turvamiehet, poliittisen poliisin ja kyyläyksen? Eikö ihmisten paras turva kumpua yhteiskunnasta, jossa voimme luottaa toisiimme?

Arto Luukkanen

Järvenpää

ps. katselin tässä Ylen johtajan - "Älykkö" Jokisen haastattelua. Tunnelman pilasi vain se, että hän muistuttaa ministeri Lindströmiä. Ei voi enää ajatella poliittisesti korrektisti ja ylevästi.