Kylän ongelmat

Luin kuukausi sitten laatulehti Die Zeitistä (ulkomailla on sellaisiakin) laajan artikkelin tai oikeastaan monisivuisen liitteen, joka kertoi saksalaisesta kylästä.

Kylä sijaitsee jossakin Nordrhein-Westfalenin osavaltiossa kaukana kaikesta eli peräti tunnin matkan päässä lähimmästä moottoritiestä. Lähimpään kaupunkiin oli varmaankin sitten puolen tunnin matka, en muista.

Joka tapauksessa maaseudusta oli kysymys. Kylässä oli parituhatta asukasta ja aika vaatimattomat palvelut, mukaan lukien yksi Kneipe –kapakka.

En oikein muista yksityiskohtia enää, mutta se oli ainakin selvää, että kylä pärjäsi hyvin. Siellä oli parituhatta asukasta ja merkittävimpänä yrityksenä suuri sikala. Maahanmuuttajia oli parisataa, mutta he olivat aika lailla ulkona kylän touhuista.

Kylän merkittävin yhdistys oli ampujainliitto –Schützenverein. Siihen kuuluivat ilmeisesti lähes kaikki maakalaismiehet – kaikki maahanmuuttajat eivät olleet asiasta kuulleetkaan.

Nämä yhdistykset perustettiin yleensä Napoleonin sotien aikana ja niillä on siis vanha isänmaallinen taustansa, jonka kuulee vaikkapa vanhasta ”Die Wacht am Rhein” -laulusta:

So lang ein Tropfen Blut noch glüht,
Noch eine Faust den Degen zieht,
Und noch ein Arm die Büchse spannt,
Betritt kein Feind hier deinen Strand!
|: Lieb' Vaterland, magst ruhig sein, :|
|: Fest steht und treu die Wacht am Rhein! :|

Saattaa kyllä olla, että metsästys on nykyään ammuskelun varsinainen taustaharrastus tai ehkei sitä edes ole. Ampumisjuhlat ovat suuri kansanhuvi, jossa valitaan ampujakuningas. Hänen ei tarvitse olla paras ampuja, mutta mielellään sellainen, joka tarjoaa ilmaisia snapseja muulle porukalle.

Pelkkä ampuminen, ainakin ilman snapseja, on aika tylsää puuhaa, mutta kuvauksen perusteella ampumaseura on joka tapauksessa aivan keskeinen sosiaalinen sementti tuossa kylässä, joka pärjää erinomaisesti. Ei sieltä olla muuttamassa pois ja nuorisokin haluaa koulun jälkeen takaisin ja jopa löytää töitä.

En muista, löydettiinkö artikkelissa jokin selitys kylän elinvoimalle. Ehkäpä sellaista ei tarvinnut erikseen etsiä, koska muutkin kylät taitavat hyvin toimivilla alueilla olla elinvoimaisia.  Ongelmallisuus ei näyttäisi riippuvan asutuksen koosta, vaan alueesta. Joillakin entisen Itä-Saksan alueilla on toisenlaista.

Muuten, yli puolet saksalaisista asuu muualla kuin suurkaupungeissa, mikä hieman minua hämmästytti. Meillähän touhutaan kovasti yhtä ainoaa mammuttikeskusta, joka vasta olisi se ainoa oikea kehityksen kehto.

Mutta kaikenhan meillä täytyy olla suurta. Ranskassa lienee 50000 kuntaa, mikä tarkoittaa että niiden väkiluvun aritmeettinen keskiarvo on vähän yli tuhat. Miten kummassa ne siellä pärjäävät, kun meillä paljon suuremmatkin kunnat on ehdottomasti liitettävä suuremmiksi yksiköiksi. Olisiko mitenkään mahdollista, että meillä nyt on haukuttu väärää puuta?

Sankarivirkamiehet joka tapauksessa näyttävät muuttavan rajoja jonkinlaisen hurmoksen vallassa. Suuruus on kaunista. Tehdään huippuyksiköitä, kun kerran ruvetaan. Miksi tyytyä vähempään?

Mutta miten ne sitten tosiaan voivat siellä Saksassa ja Ranskassa pärjätä maaseudun idiotismissa, kuten Marx aikoinaan sanoi? Eihän siellä enää maanviljelys paljoakaan töitä tarjoa, saati nyt hyvin palkattuja. Miksi meillä ei pystytä samaan?

Luulen, että paljon on kiinni välimatkoista. Saksalaiselle tunnin matka moottoritielle –jonka varrella on kaupunki luultavasti aina kymmenen minuutin ajomatkan välein-  tarkoittaa elämistä korven keskellä. Pohjois-Suomessa kaupunkiin mennessä voi kulua useampiakin tunteja.

Saksalaisesta kylästä käsin voinee hyvin käydä töissä monessakin lähitienoon kaupungissa, mikäli sattuu asumaan Nordhrein-Westfalenissa tai muussa hyvinvoivassa osavaltiossa.

Suomessa päivittäiset työmatkat saattavat venyä useiksi tunneiksi, mikäli itsepäisesti haluaa asua maaseudulla, jossa asuminen on halpaa ja väljää. Jotkut tekevät sitäkin.

Myös meillä, kuten Keski-Euroopassa, maaseudun pitäminen asuttuna olisi hyvin monessa suhteessa kaikkein järkevin ratkaisu. Se olisi sitä sekä asumisen hinnan että ennen kaikkea muassa huoltovarmuuden ja tuon paljon puhutun resilienssin kannalta. Suurkaupunki on epävarman tulevaisuutemme kannalta kaikkein vaarallisin ja ekologisesti turmiollisin paikka.

Onneksi megatrendit näyttävät viittaavan siihen suuntaan, että etätyö on yhä useammalle mahdollista. Päivittäinen ralli töihin ja takaisin, jonka pituus saattaa olla satoja kilometrejä, ei ole kenenkään kannalta hyvä ratkaisu.

Sen sijaan voidaan hyödyntää digitekniikkaa, jonka ansiosta virtuaaliseen läsnäoloon jopa tuhansien kilometrien päässä ei suinkaan tarvita liikennevälineitä, vain valokaapeli.

Mutta entäpä se sosiaalinen puoli? Tutkittaessa parhaiten menestyneitä, luovimpia seutuja on havaittu, että ne nimenomaan ovat kaupunkeja, vieläpä monikulttuurisia, lämpimiä ja kaikelle uudelle avoimia. Maaseutuhan on kaiken tämän vastakohta, vai kuinka?

Senkin uhalla, että olen näissä kysymyksissä pelkkä puoskari, uskallan esittää, että menestyneiden keskittymien monikulttuurisuus johtuu juuri niiden vetovoimasta. Sellaisiin paikkoihin tullaan kaikkialta maailmasta. Kysymys ei siis ole siitä, että niiden vetovoima johtuisi monikulttuurisuudesta, se johtuu menestyksestä, joka ensin pitää saavuttaa. Moni slummi on monikulttuurinen, mutta innovaatioita ei vain kuulu.

Koska monet it-väki on pariutumisiässä, se pyrkii luonnollisesti parhaille pariutumispaikoille, joissa valinnoille on mahdollisimman paljon kiinnostavaa potentiaalia. Maaseutu ei tietenkään silloin kiinnosta.

Mutta maailman töitä ei tehdä huippuyksiköissä. Itse asiassa sellaisia yksiköitä on maailmassa erittäin vähän ja Suomessa tuskin ainoatakaan.

Tätä tarkoittaa, että työt tehdään pääasiassa huippuyksiköiden ulkopuolella ja niidenkin osalta paljolta etätyönä. Mielettömät kuvitelmat siitä, että maamme voisi päästä joihinkin aivan erinomaisiin tuloksiin vain ja ainoastaan tappamalla maaseudun ja kasvattamalla pienistä suurkaupungeistamme mahdollisimman isoja, kannattaa oitis unohtaa.

Menestyvä maaseutu on Euroopassa mahdollinen, kuten vaikkapa Saksan esimerkki osoittaa. Itse asiassa maaseudun suhteellinen etu näyttää koko ajan paranevan sitä mukaa kun tekniikka kehittyy.

Vastuuton ja kyyninen pienten keskusten vahingoittaminen suurempien kustannnuksella, kuten nyt vaikkapa Savonlinnan ja Kajaanin opettajankoulutuksen lakkauttaminen on käsittämätöntä sabotaasia, jollaisen estäminen olisi jokaisen hyvän hallituksen velvollisuus.

Täytyy vain toivoa, ettei moinen bakkanaali jatku.