Keskiviikko 27.9.2017 ei tuo mitään uutta suomalaisen perinnemedian tapaan piilottaa tietoa, jota sillä on, mutta josta se ei syystä tai toisesta halua kertoa selkeästi. Toisaalta mediassa on viime vuosina esiintynyt vankkaa vainoharhaisuutta, josta saatiin jälleen esimerkki.

1. Afrikkalainen grillaa kaksivuotiaan lapsensa Belgiassa, suomalainen media ei kerro etnisyyttä

Iltalehden otsikon mukaan ”Äiti grillasi kaksivuotiaan tyttärensä Belgiassa”.

Uutisen lopussa todetaan, että ”naapurien mukaan nainen oli näyttänyt viime aikoina kärsivän masennuksesta”.

Iltalehden uutinen jättää lukijan käsitykseen, jonka mukaan perusbelgialainen nainen on grillannut lapsensa.

Iltalehti ei vaivaudu kertomaan, että lapsensa murhannut äiti on afrikkalaista alkuperää. ”De vrouw van Afrikaanse origine” kertoo hollantilainen media.

2. Etnisesti turkkilainen murhaa, media kertoo toisen murhaajaksi epäillyn olevan suomalainen

MTV, Iltalehti ja Iltasanomat kertovat otsikossaan, että ”suomalaismiestä epäillään perheenisän murhasta Norjassa”.

Todellisuudessa murhasta epäillään turkkilaismiehiä, joista toisella on Suomen kansalaisuus ja toisella Viron kansalaisuus. Myös uhri on median kirjoituksista päätellen turkkilaismies. Ovatko kaikki osapuolet kaksoiskansalaisia ei selviä suomalaismedioiden uutisoinnista.

3. Helsingin Sanomien anonyymi pääkirjoitustoimittaja on nähnyt unessa mörköjen kokouksen

HS otsikoi: ”Populistipuolueet hautoivat islaminvastaisia voimia – äärioikeisto korvaa kotimaisen vallan puutettaan ylikansallisella yhteistyöllä”

Pääkirjoitus leimaa äärioikeistolaisiksi tai ainakin viittä vaille äärioikeistolaisiksi saksalaisen AfD:n, brittiläisen Ukipin ja perussuomalaiset-puolueen.

Aiemmin äärioikeistolaiseksi nimetystä, nyt AfD:n ryhmästä irtaantuneesta Frauke Petrystä on kasvanut pääkirjoituksessa yhdessä yössä karismaattinen, joka ei ole lainkaan negatiivisella arvolatauksella varustettu sana kuten äärioikeistolainen, joka yhdistetään hesarin tekstissä äärikansallismielisyyteen.

Äärikansallismielisyys saattaa hesarin slangissa tarkoittaa vanhan ajan isänmaallisuutta ja kansallismielisyyttä, sitä samaa, jonka tuottamalla koheesiolla Suomi on aina noussut ahdingosta, kun on ollut tiukka paikka.

Myös Ukipin entisestä johtohahmosta Nigel Faragesta, joka aiheutti aiemmin hesarissa toisenlaisia arvolatauksia, leivotaan pääkirjoituksessa kohtuullisen maltillinen mies.

Helsingin Sanomien varsin vainoharhainen kirjoitus päättyy johtopäätökseen, jonka mukaan Ruotsin, Ranskan ja Hollannin äärivoimat odottavat yhteistyötä muiden ääripuolueiden kanssa.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho otti fb-seinällään sarkastisesti kantaa HS:n pääkirjoitukseen todeten, että ”meillä on se salainen kerhohuone Yrjönkadun kellarissa. Siellä juonitaan ja verkostoidutaan. Le Pen ja Wilders tulevat sinne putkea pitkin öisin”.

Kaikesta päätellen Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja pitää nykyistä kehitystä hyvän politiikan tuloksena. Läntisen Euroopan kaduille on saatu konepistoolimiehet, betoniporsaat, rekka-autot, terroristit ja kasvava eripura, joten tilanne palvelee ääriajatuksissa vellovaa, kohu-uutisointia rakastavaa mediaa.

4. Olisi somaa lukea joskus valtamediasta teksti, jossa myönnetään poliitikkojen ja perinnemedian tekemä valtava virhe, johon ne syyllistyivät syöttäessään turvapaikanhakijoista yksipuolista ja valheellista tietoa kansalaisille.

Valheiden tarkoituksena oli edistää monikultturismia ja osoittaa myöhemmin kuinka hieno yhteiskunta monikulttuurisesta yhteiskunnasta muodostuu.

Median ja poliitikkojen utopistisessa unelmoinnissa on täsmälleen sama pakkomielteinen kaiku, joka nähtiin Suomessa viimeksi kommunismin ja sosialismin kultavuosina 1960 – ja 70-luvulla. Ei ollut mitään niin ihanaa kuin Neuvostoliitto. Kommunisteja ja sosialisteja kannatti lähes puolet äänestysikäisistä suomalaisista. Osa heistä (taistolaiskommunistit) toivoi Suomen liittämistä Neuvostoliiton alusmaiden joukkoon.

Toimittajakunta ei taida kehittyä ennen kuin Suomessa päästään eroon postsovjeettisesta traumasta, josta erityisesti median edustajat ja punavihreä klaani tuntuvat kärsivän eniten.

Postsovjeettisesta traumasta irtautuminen ei ole aivan lähiaikojen asia, sillä valitettavasti suomalaiset toimittajat eivät osaa edes sen vertaa yhteispeliä, että ujuttavat Tiitisen listan julkisuuteen.

Vielä pidempi matka on todelliseen Suomi-politiikan aarreaittaan, KGB-arkistojen Suomi-osaston esittelyyn, joka ei taida toteutua aivan lähivuosina. Miksi Venäjä avaisi salatut tiedot ja luopuisi kertaheitolla psykologisesta aseesta, jonka avulla se voi edelleen kiristää useita suomalaisia medioita, poliitikkoja ja puolueita?