Tieteessä on jälleen viime päivinä puhuttu maailman väestöjen älykkyydestä ja älykkyyden sekä kulttuurierojen suhteista. Suomessa Talouselämä-lehti kysyi 12.9.2017 ”tyhmeneekö maailman väestö”, kun ”älykkyystestien tulokset ovat laskussa”. Juttu sopi talousalan lehteen, sillä se liippasi läheltä myös Tatu Vanhasen ja Richard Lynnin tutkimuksia älykkyyden ja taloudellisen menestyksen suhteista.

Toimittaja Kari Kortelaisen laatima kirjoitus oli käytännössä referaatti New Scientist -lehden jutusta ”We seem to be getting stupider and population ageing may be why”, jossa koetettiin selittää maailmalla havaittua älykkyyden laskua väestön ikääntymisellä.

Koska uusi selitys usein on vaihtoehtoisen selityksensä pois sulkeva antiteesi, ei tarvitse olla Edison oivaltaakseen, että uudella hypoteesilla (väestön ikääntyminen) koetettiin jynssätä pois jotakin aiemmin esitettyä selitystä väestön älykkyyden laskuun. Mikähän tuo kierretty puurolautanen mahtaa tässä tapauksessa olla?

Johtuuko älykkyyden lasku vanhenemisesta tai uranaisten valinnoista?

Kupletin lähtökohdan muodostaa se, että keskimääräiset älykkyystestien tulokset olivat nousseet hyvinvoivissa länsimaissa kolmisen pistettä vuosikymmenessä noin vuosisadan ajan. Tätä 1940-luvulla havaittua trendiä alettiin kutsua löytäjänsä mukaan Flynnin ilmiöksi. Se todettiin muun muassa Hollannissa ja Japanissa, kunnes tutkijat vuonna 2004 huomasivat kehityksen kääntyneen päinvastaiseksi.

Tulokset kääntyivät laskuun jo 1975, mutta viime vuosina alamäki on ollut niin hurjaa, että Brysselin vapaan yliopiston tutkijan Michael Woodleyn mukaan keskimääräisen älykkyyden heikentymistahti enteilee nyt 7–10 pisteen laskuvauhtia vuosisadassa.

Ilmiötä voidaan selittää naisten hakeutumisella työelämään ja sillä, että koulutetuimmat (ja siis todennäköisesti älykkäimmät) naiset eivät hanki jälkeläisiä yhtä ahkerasti kuin vähemmän etevät. Tulevaisuuden kannalta olennaista ihmisrotujen väliselle vertailulle ei puolestaan olisi niinkään se, kuinka älykkäitä ihmisrodut ovat lähtökohdiltaan, vaan se, missä sosiaaliluokissa, varakkuusasemissa, kouluttautumisen kerroksissa ja niitä vastaavissa älykkyyssekvensseissä väestöt lisääntyvät eniten kunkin rodun sisällä.

Kohtalokasta ihmiskunnalle on, että kaikissa roturyhmittymissä väestöt näyttävät lisääntyvän eniten nimenomaan niissä kansan kerroksissa, jotka ovat heikoimmin menestyviä – ja taloudellisen menestyksen sekä älykkyyden välisen korrelaation vallitessa todennäköisesti myös heikkoälyisimpiä.

New Scientistin raportoima tutkimus ei kuitenkaan etsi selitystä tästä eroavuudesta, joka vallitsee yhteiskuntaluokkien lisääntymisessä, vaan väestöjen ikääntymisestä. Robin G. Morris työryhmineen Lontoon Kings Collegesta on siis löytänyt vielä ainakin yhden selitystekijän, jolla voidaan kiertää eräs muutoin helposti tarjolla oleva selitys länsimaissa laskuliukuun lähteneelle älykkyydelle.

Morris työryhmineen on pyrkinyt selittämään länsimaalaisten rappeutuvaa keskimääräistä älykkyyttä sillä, että ihmiset elävät nykyisin entistä vanhemmiksi, ja hänen mukaansa ikääntyneiden suorituskyky ei pysy entisellä tasolla, jolloin myös tilastojen keskiarvot putoavat.

Tavallaan selitys on uskottava, sillä ikäihmisten ratkoessa älykkyystestejä voidaan kohdata samoja ongelmia kuin heidän taistellessaan nykyelektroniikan kanssa. Tämä sotii kuitenkin aiemmin saatuja tuloksia vastaan, ja kyseessä lieneekin jonkinlainen mielikuvaharha. Älykkyys on nimittäin todettu yksilöillä hyvin pysyväksi ominaisuudeksi, eikä ikä tee ihmisestä älyllisesti retardia, vaan ihmiset säilyttävät älylliset ominaisuutensa läpi elämän. Tästä johtuu, että 80-vuotiaat kirjailijat ja ydinfyysikot säilyttävät neroutensa.

Morris onkin pyrkinyt käyttämään älykkyyden arvioimiseen muistin ominaisuuksia ja verrannut lyhytkestoista muistia ja työmuistia, jonka hän toteaa olevan heikompi yli 60-vuotiailla – samassa aikasarjassa, joka on kasvanut älykkyystesteissä.

Morrisin tutkimusta voidaan kritisoida siitä, että (A) tutkimuksessa on selvitetty tutkittavan ilmiön (älykkyys) sijasta siihen liittyvää oheisilmiötä (muistia) ja että (B) vertailu perustuu vain ikääntyneiden ryhmissä tapahtuneiden muutosten keskinäiseen korrelaatioon, eikä nuorison piirissä tapahtuneita muutoksia väestön keskimääräiseen älykkyyteen ole otettu huomioon.

Tällä tavoin on tuotettu pelkkiä aihetodisteita älykkyydessä tapahtuneen tason laskun selityksille, ja tutkimus onkin ehtinyt herättää vastalauseita kriitikoiden piirissä. Lisäksi muisti on muuttuvampi ja olosuhteista riippuvaisempi ominaisuus kuin geneettispohjaisena pidetty älykkyys.

Älykkyyden geneettisestä perustasta

Älykkyyden geneettisestä määräytymisestä esitettiin hiljattain Nature Genetics -lehdessä runsaan 78 000 ihmisen aineistoon perustuva meta-analyysi, jossa löydettiin 48 älykkyyteen liittyvää geeniä. Älykkyydellä on tämän mukaan geneettinen perusta, vaikka tutkijat pystyivätkin selittämään geneettisen muuntelun pohjalta vain 4,8 prosenttia ihmisten älykkyyden vaihtelusta. Joka tapauksessa tutkimus vahvisti sen, että älykkyys on samantyyppinen polygeeninen ominaisuus kuin ihmisen pituus ja että tämän vuoksi ihmisryhmien välillä vallitsee myös älykkyyteen liittyviä perinnöllisiä eroja.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että pohdittaessa syitä länsimaisten ihmisten keskimääräisen älykkyyden laskuun koetetaan kiertää jotakin ilmeistä ja helposti tarjolla olevaa selitystekijää. Tuntuu ikään kuin tiedeyhteisössä pyrittäisiin salaamaan tai suojelemaan jotakin totuutta – joko haluten säilyttää tiettyjen tutkijoiden aikaan saama oma totuus ja haluten haudata heidän kanssaan kilpailevien tutkijoiden saavuttama totuus. – Mikä se voisi olla? Olisiko aika nostaa vati pöytään?

Occamin partaveistä käyttäen yksinkertainen selitys on paras, ja tarpeettomat epifyytit voidaan karsia pois. Sherlock Holmesia mukaillen: jos epätodennäköiset selitykset eivät päde, on todennäköinen hyväksyttävä.

Professorien Tatu Vanhasen, Richard Lynnin, Helmuth Nyborgin ja Gunnar Heinsohnin tutkimukset antavat näyttöä siitä, että älykkyys on muiden piirteidensä ohella ominaisuus, joka liittyy myös ja erityisesti rotuun.

On syytä huomauttaa, että rotunäkökohdan esille nostaminen tässä yhteydessä ei ole rasismia eli rotusortoa. Rotuajattelu tai rotuoppi (racialism) merkitsee vain ihmisrotujen myöntämistä objektiivisiksi biologisiksi tosiasioiksi eikä tarkoita moraalista arvottamista suuntaan tai toiseen. Rotuerottelu (racial categorization) puolestaan on käsityskanta, jonka mukaan roduilla on eroja, jotka voivat olla yhteiskunnallisen eriytymisen perusteena. Niistä molemmista poikkeava rotusorto tai rotusyrjintä eli rasismi (racism) puolestaan tarkoittaisi ihmisarvon kiistämistä rotuun viitaten.

Voidaan huomauttaa siitäkin, että rotuajattelusta on kiistelty toisen maailmansodan jälkeen paljon, mutta esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Rodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun. Vaikka kulttuuriantropologit ja sosiologit väittävätkin usein rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön tohtoriksi väitelleistä jäsenistä on kannattanut sitä meidän päiviimme asti.

Asiasta on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien keskuudessa. Liebermanin (et al.) suorittaman tutkimuksen (n = 1200) mukaan väitteen  ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Tohtorintutkinnon suorittaneiden antropologien keskuudessa väitteen kanssa samaa mieltä oli 50 % ja eri mieltä 42 % (lisätietoa tässä ja tämän kirjoitukseni luvussa ”Onko kansallismielisyys rasistista?”).

Mikäli Vanhasen, Lynnin, Nyborgin ja Heinsohnin perusaksiooma rotujen olemassaolosta hyväksytään tutkimuksen pohjaksi, voidaan nopeasti löytää valoa kysymykseen, miksi väestön keskimääräinen älykkyys on vierinyt alamäkeä länsimaissa viimeksi kuluneiden 40 vuoden ajan.

1970-luvulla länsimaissa nimittäin alkoi niiden väestöryhmien vastaanottaminen, jotka Vanhasen ja Lynnin tutkimuksissa ja heidän metatutkimustensa pohjana olleissa tutkimuksissa on arvioitu muita heikompiälyisiksi.

Länsimaissa asuvan väestön älyllinen rappeutuminen ei ole alkanut välttämättä väestöpyramidin vanhenevasta yläpäästä, vaan keskimääräisen älykkyyden heikentyminen on voinut alkaa diagrammin alapäästä, kun Afrikasta ja Lähi-idän arabimaista saapuneet nuoret ja tutkimuksissa heikompiälyisiksi todetut ryhmittymät ovat lisääntyneet länsimaissa muodostaen uusia sukupolvia.

Samalla selitysperusteella voitaisiin lähestyä myös sitä suurta arvoitusta, miksi Suomen sijoitus 15-vuotiaiden älyllistä suoriutumiskykyä mittaavassa PISA-testissä (Programme for International Student Assessment) on heikentynyt. Vuonna 2000 Suomi oli 32 maan joukossa ykkönen lukutaidossa, kolmonen luonnontieteissä ja nelonen matematiikassa, mutta 2012 Suomi ei ollut enää OECD:n ykkösmaa yhdelläkään osa-alueella.

Kaikkiaan 65 maan joukossa Suomi oli luonnontieteissä 5:s, lukutaidossa 6:s, ongelmaratkaisussa 9:s ja matematiikassa 12:s, ja nousevia maita ovat olleet ne Kaukoidän maat, joiden kantaväestöt on mitattu alun perin korkeasti älykkäiksi. Niiden suhteellisen aseman paranemista voi selittää se, että nouseviin maihin ei ole kohdistunut suurta siirtolaisten virtaa Afrikasta eikä Lähi-idästä. (Kirjoitin aiheesta jo vuonna 2007 otsikolla ”Pisan kalteva torni”).

Antautuipa Tatu Vanhanen vielä vuonna 2012 selittämään myös euron kriisiä kansojen älykkyyseroilla. Hänen mukaansa Etelä-Euroopan taloudet floppaavat, sillä Välimeren kuuden maan kansallisten älykkyysosamäärien keskiarvo on 94,6 indeksipistettä, ja 11 muun euromaan keskimäärin 98,3 pistettä, kun taas Suomi on euromaiden huipulla 100,9 pisteellä. Ei siis ihme, että kukkarollemme riittää tulijoita.

Älykkyyden geneettinen tausta vapauttaa luokkarakenteesta mutta sitoo biologiaan

Minä en ihmettelisi enkä järkyttyisi, vaikka asiat olisivat Vanhasen ja Lynnin selitysmallin kuvaamalla tavalla. Mutta paheksun sitä tapaa, jolla niin sanottu tiedeyhteisö on halunnut diskvalifioida kansakuntien ja rotujen älykkyydessä vallitsevia eroja koskevat selitysperusteet. Mikäli ne alkavat paljastua paikkaansa pitäviksi käytännön havaintojen ja kokemusten myötä, sitä vaarallisempaa tutkimustulosten torjuminen on selitysmallien kieltäjille.

Monet kulttuuriteoreetikot, yhteiskuntatieteilijät ja etenkin vihervasemmistolaiset ovat valitelleet, että älykkyyden biologiseen määrittelemiseen liittyy luokka- tai rotudeterminismiä. Asia on kuitenkin aivan päinvastoin. Koska yksilöiden väliset erot ovat suuremmat kuin ryhmien väliset erot, yksilöille on tullut entistä helpommaksi irtautua viiteryhmistään älynsä avulla – siis tietenkin, mikäli sitä on.

Libertaristinen yhteiskuntatieteilijä Charles Murray ja psykologi Richard J. Herrnstein julkaisivat jo vuonna 1994 teoksen The Bell Curve – Intelligence and Class Structure in American Life, jossa he argumentoivat, että älykkyys ennustaa paremmin yksilöiden koulu-, ammatti- ja taloudellista menestystä kuin sosiologien suosimat tulotason tapaiset selitystekijät. He myös katsoivat, että älykkäimmät ihmiset (niin sanottu kognitiivinen eliitti) on eriytymässä muusta yhteiskunnasta ja muodostaa ennen pitkää oman sosiaaliluokkansa.

Jos menestys johtuu älykkyydestä ja älykkyys on biologisesti periytyvää, tämä merkitsee, että entistä useammilla on mahdollisuus luokkanousuun pelkästään omilla kyvyillään, eikä ihmisten tarvitse jäädä voivottelemaan asemaansa kurjien sosiaalisten rakenteiden vangiksi!

Älykkyyden biologisen määrittelyn voisi siis odottaa herättävän toivoa sitkeimmissäkin marxilaisissa, jotka tämän materialistis-biologisen selityksen kautta voisivat löytää pohjaa luokkanousun pyrkimyksilleen. Ja niin asia olisikin, ellei Murrayn ja Herrnsteinin teoksen luvussa 13 olisi lausuttu jotakin, mikä teki postmodernisteille, luokkateoreetikoille ja muille vakaumuksellisille kommunisteille mahdottomaksi ottaa vastaan kirjan läksyä.

Teoksen loppupuolella nimittäin todettiin, että biologian kautta älykkyys liittyy myös rotuun ja että rodut on todettu tutkimuksissa eri tavoin älykkäiksi. Rotu puolestaan on materialistinen kategoria, jota marxilainen ei jostain käsittämättömästä syystä hyväksy, vaikka hän hyväksyy selittäväksi kategoriaksi sosiaaliluokan.

Koska musta väestö on kirjan mukaan olennaisesti vähemmän älykästä kuin valkoiset ja aasialaiset ja koska älykkyydessä vallitsevia eroja ei voida poistaa koulutuksella, älykkyyserot selittävät eri rotujen välillä sosioekonomisessa asemassa vallitsevia eroja. Vaikka maailma onkin juuri tämän seikan vuoksi luokkayhteiskunta, lohtuna on, että jokaisella yksilöllä on kuitenkin mahdollisuus pötkiä omien kykyjensä mukaan paremmille päiville riippuen sijoittumisestaan normaalijakaumalla.

Vaikka Murrayn ja Herrnsteinin kirjaa vastaan hyökättiinkin sen ilmestyessä paljon, tekijöiden palkinnoksi jää, että The Wall Street Journal julkaisi lopulta 52 älykkyystutkijan kannanoton, jossa kirjan väitteitä luonnehdittiin älykkyystutkimuksessa yleisesti vallitsevien näkemysten mukaisiksi.

Miksi älykkyyttä ei voida määritellä kulttuuriteoreettisesti?

Älykkyyden ja yhteiskuntien menestyksen välinen korrelaatio on pyritty kyseenalaistamaan määritelmistä asti, puuttumalla älykkyystutkimuksen menetelmiin. Muutamat ovat väittäneet älykkyystestejä epäluotettaviksi ja katsoneet, että älykkyyttä pitäisi arvioida kulttuuriteoreettisesti: määrittelemällä älykkyys pikemminkin menestymiseksi kulttuurioloissa tai sosiaalisissa oloissa kuin älykkyystesteissä.

Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on kuitenkin sangen ongelmallista. Katsotaanpa, mistä syistä. Uskon, että kyllästyneimpienkin kannattaa jatkaa lukemista, sillä esimerkki on rutikuivuudestaan huolimatta eräällä tavalla hauska.

Oletetaan ihminen, jonka mitattu älykkyysosamäärä on 85, eli melko alhainen. Mikäli tämä yksilö suoriutuu hyvin kulttuurissa, hänet pitäisi luokitella kulttuuriteoreettisen ajattelutavan mukaan huomattavan älykkääksi. Tämä puolestaan olisi mittauksen vastainen tulos.

Ajatellaanpa sitten ihmistä, jonka älykkyysosamääräksi saadaan mittauksessa 115 ja joka on selvästi keskimääräistä älykkäämpi. Mikäli tämä yksilö menestyy huonosti kulttuurissa, hänet pitäisi määritellä kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan heikkoälyiseksi, mikä olisi sekin vastoin mittaustulosta.

Johtopäätös on: kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioimisen mukaan älykkäimmäksi osoittautuisi sellainen yksilö, joka heikoimmalla mitatulla älykkyydellä menestyisi parhaiten kulttuurioloissa. Ja heikoimmaksi osoittautuisi älykkyydeltään se, jonka mitattu älykkyys on korkein mutta joka korkeimmasta älykkyydestään huolimatta pärjää huonoiten kulttuurissa.

Kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan älykkäin on sellainen yksilö, joka heikollakin älykkyysosamäärällä menestyy käytännön elämässä, ja vähä-älyisin on sellainen, joka ei korkeallakaan älykkyysosamäärää pärjää käytännön olosuhteissa!

Tämän mukaan yksilö on sitä älykkäämpi, mitä vähäisemmällä testatulla älykkyydellä hän menestyy kulttuurioloissa, mikä puolestaan johtaa ristiriitaan arvioitavan ominaisuuden tai ilmiön olemuksen, älykkyyden, kanssa.

Tästä ristiriidasta seuraa, että älykkyyttä ei voida määritellä kulttuurirelatiivisesti: suhteessa ympäröiviin oloihin. Älykkyyden määrittely onkin mahdollista vain suhteessa testiin. Testatun älykkyyden pitää olla vertailun pohjana silloinkin, kun älykkyyttä arvioidaan menestymiseksi kulttuurissa, sillä muussa tapauksessa mikä tahansa menestys (esimerkiksi näppäryys tai sosiaalinen lahjakkuus), voitaisiin tulkita älykkyydeksi.

Kulttuuriteoreettiset lähestymistavat eivät arvioi älykkyyttä vaan suoriutumiskykyä

Kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioinnin mukaan kaikki menestyvät luonnonoliot olisivat hyvin älykkäitä, ja niiden arvioinnin perustana pidettäisiin vain selviytymis- tai suoriutumiskykyä. Tämän mukaan apina on ihmistä älykkäämpi, mikäli se menestyy ihmistä paremmin viidakossa.

Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on tietenkin hyvin neuvokasta postmodernistien, konstruktionistien ja jälkistrukturalistien mielestä, sillä se sivuuttaa heidän kiusalliseksi kokemansa mittaavan tutkimuksen ja sen mukaisen pahan positivismin, joka usein on ikävän paljastavaa. Kulttuuriteoreettisessa ajattelutavassa on kulttuurirelativistien omalta kannalta onnekasta kaiketi juuri se, että sen mukaan heikkoälyinen osoittautuu älyllisesti lahjakkaaksi, sillä hän pärjää kulttuurissa vähälläkin älyllä, joka voidaan aina kompensoida eleganteilla selityksillä.

Tällöin ei kuitenkaan ole enää kyse älykkyyden arvioimisesta. Kulttuuriteoreettinen arviointitapa ei paljasta älykkyyttä, vaan sen kautta valottuu lähinnä survival-strateginen menestyksellisyys, pärjääminen, kyvykkyys tai voitokkuus. Häivyttääkseen tämän ongelman kulttuuriteoreetikot puhuvatkin mielellään ”yleisen lahjakkuuden” arvioimisesta eivätkä älykkyyden mittaamisesta.

Ongelmana on, että tällä tavoin ajateltaessa luovutaan älykkyyden tutkimisesta, ja koko aihe liudennetaan perimmältään muiden ilmiöiden selvittelemiseen. Tosiasiassa älykkyys on tutkimusilmiö, joka voidaan tavoittaa vain testien avulla, sillä voidaan katsoa, että älykkyyden testaaminen sinänsä luo tutkittavan ilmiön. Älykkyysosamäärää ei ole ilman älykkyystestiä, mittaamista ja tilastoimista. Tästä johtuu, että älykkyyttä voidaan arvioida vain testin avulla, kokeellisesti, suhteessa koetehtäviin ja tilastosuhteutuksen avulla.

Älykkyyden positivistisesta mittaamisesta

Tieteenfilosofisesti katsoen kyse on tällöin instrumentalismista, jossa tutkimusilmiö konstruoidaan metodin kautta. Mikäli niin ei tehtäisi, ei olisi koko tutkimusaihetta tai ilmiötä. Ei ole kuitenkaan mitään pätevää syytä, miksi tällaista tutkimusta ei saisi tai pitäisi tehdä. Vain sen kautta voidaan paljastaa ihmisten välillä vallitsevia ja psykologisesti arvioitavissa olevia eroja ihmisten kyvykkyydessä.

Asian voi sanoa myös niin, että ainoa tieteellinen tapa arvioida ihmisten älykkyyttä on mittaava ja kokeellinen tutkimus. Olen toki myös itse arvostellut positivistista tutkimusotetta siitä, että se tuottaa ja luo tutkittavan ilmiön itse, rajaa sen melko ahtaasti eikä aina ota huomioon muita asioihin vaikuttavia seikkoja. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että tällaista tutkimusta ei tarvitsisi tehdä tiedonmuodostuksen pohjaksi.

Kokeellisten älykkyystutkimuksen puolesta voidaankin todeta Tatu Vanhasen tapaan, että vaikka saadut tutkimusnäytöt eivät olisikaan täydellisiä, on tällä tavoin saatu tieto kuitenkin parasta, mitä aiheesta voidaan saada.

Vanhasen ja Lynnin tutkimukset olivat metatutkimuksia, eli niissä käytettiin useiden empiiristen tutkimustulosten tuottamaa tietoa, jonka pohjalta kirjoittajat tekivät laajoja vertailuja kansakuntien älykkyyden ja taloudellisen menestyksen korrelaatioista.

Pitää ehkä paikkaansa, että muutamat vertailujen pohjana olleet tutkimukset teoksessa IQ and Wealth of Nations (2002) eivät olleet kovin tasokkaita, mutta niiden heikkouksilla ei ollut kuitenkaan merkitystä metatutkimuksen kokonaisuuteen, joka oli aineistoltaan hyvin laaja ja kattava. Vanhasen ja Lynnin julkaisema seuraava yhteisteos IQ and Global Inequality (2006) olikin jo huomattavasti paremmin puskuroitu myös kritiikkiä vastaan, minkä professori Jeja-Pekka Roos myönsi kiittävässä kirja-arviossaan.

Tutkimukset osoittivat selvästi, että älykkyys ja rotu korreloivat siten, että euripidinen ja mongoloidinen rotu osoittautuivat nekroidista rotua älykkäämmäksi ja että erot kansanryhmien älykkyydessä voitiin tulkita kansakuntien taloudellisia menetyseroja selittäviksi tekijöiksi.

Tutkimuksia arvosteltiin paljon, mutta kritisoinnin pääasiallinen syy oli se, että ne eivät tuottaneet kriitikoiden haluamia tuloksia, jotka olisivat olleet poliittisesti korrekteja ja pitäneet yllä näkemystä ihmisrotujen ja kansakuntien yhdenveroisuudesta älykkyyttä koskien.

Tällainen vastaanotto oli kuitenkin perin ennakkoluuloista. Metodia moitittiin siksi, että se ei tuottanut poliittisesti toivottuja tuloksia. Tieteellisen asenteen mukaista on ensin valita menetelmä, joka vastaa tutkittavan ilmiön olemusta. Sitten menetelmää sovelletaan ja analysoidaan tulokset. Tuloksista puolestaan tehdään johtopäätöksiä, jotka hyväksytään arviointiprosessissa, ja niiden mukaan pitää orientoitua elämään.

Tiede voi antaa tulosten pohjalta myös toimintasuosituksia, jotka perustuvat kausaaliyhteyksiin ja todennäköisyyksiin. Tieteilijöiden eettisesti velvoittava tehtävä onkin kertoa tiedeyleisölle, mitä mistäkin vaihtoehdosta voi seurata.

Rotujen olemassaolon myöntäminen vapauttaa kunnioittamaan luonnon itseisarvoja

Poliittisen päätöksenteon asia on puolestaan ratkaista, mitä päämääriä ja tuloksia kansalaiset haluavat edistää, ja tämä kuuluu kansallisvaltioissa noudatettavan demokratian piiriin. Kun kansalaisten arvostukset ja päämäärät ovat tiedossa, voidaan tieteen löytämien kausaalisuhteiden ja todennäköisyyksien pohjalta ratkaista, kuinka pitää toimia.

Jos esimerkiksi toivotaan keskimääräisen älykkyyden alenemista länsimaissa, on syytä lisätä maahanmuuttoa ja rotujen välistä pariutumista, kun taas päinvastaisessa tapauksessa olisi toimittava päinvastaisesti. Mikäli taas toivotaan yhteiskunnallisen tehokkuuden laskua ja konfliktien lisääntymistä, on edistettävä monikulttuurisen yhteiskunnan syntymistä, sillä monikulttuurisessa yhteiskunnassa konflikteja esiintyy enemmän ja eskaloitumisen herkkyys kasvaa. Jos tätä ei haluta, on meneteltävä päinvastaisesti.

Yksi vaihtoehto on jättää asia ihmisen aktiivisen puuttumisen ulottumattomiin ja antaa luonnon tai yhteiskunnallisen sattuman hoitaa asian. Geeneissä olevaa luontoa voidaan myös suojella sen itseisarvon vuoksi. Luonnostaan olevassa monipuolisuudessa voidaan nähdä selviytymisen voimavara sikäli, että mitä monipuolisempi ihmiskunnan perimä on, sitä paremmin ihminen pystyy lajina mukautumaan maapallon uusiin olosuhteisiin, joissa valintaetua voivat antaa erilaiset tekijät kuin nykyoloissa.

Oikeus olla omaa rotuaan on siis nähtävissä itseisarvoisena, eikä rotuopista ole tätä kautta johdeltavissa sortoa vaan sen vastakohtaa: moraalin sydänverta ja puhtain purjein kukoistavaa etiikkaa!

Toisaalta ihmisrodut eivät ole koskaan tulleet kovin hyvin toimeen keskenään, ja onkin väärin paheksua rotujen myötäsyntyistä itsesuojelupyrkimystä. Naturalistisesti ajatellen luonnossa mikään ei ole oikein eikä väärin, joten olisi virheellistä sanoa, että luonnonvalinta johtaisi progressiiviseen evoluutioon (eli kehitykseen) tai taantumiseen. Inhimillisestä näkökulmasta voidaan kuitenkin sanoa, että muutokset voivat mennä lajin kannalta kielteiseen suuntaan.

Näin käy varsinkin, jos muutokset kulttuuriolosuhteissa kääntyvät kielteisellä tavoin takaisin biologiselle tasolle, jolta kulttuuri on emergoitunut. Esimerkkinä voivat olla lajien tai rotujen konfliktit, jotka johtavat geneettiseen taantumiseen ja korkeasti kehittyneiden ominaisuuksien tuhoon massakulttuurin, voiman, vallan tai enemmistöpäätösten vuoksi, eikä jalostuneita ominaisuuksia ja niiden mukaisia korkeakulttuureita suojella.

Monikulttuurisen mallin epäonnistumisesta antaa näyttöä se, että Yhdysvalloissakin rotulevottomuudet on voitettu vain vaivoin, ja haavat ovat yhä auki. Ei siis tarvitse ihmetellä, mistä esimerkiksi Yleisradio saa aiheen ”monikulttuurisuuden uhkia” valitteleviin ohjelmiinsa, joista yksi on eilen TV1:n Ulkolinjassa esitetty ”USA ja rotusodan uhka”. Pahin uhka monikulttuurisuudelle on monikulttuurisuus itse.

Rotukategoriaa lähtökohtana pitävää tutkimusta ovat tehneet Vanhasen ja Lynnin lisäksi muiden muassa tanskalaisprofessori Helmuth Nyborg ja saksalaisprofessori Gunnar Heinsohn, jonka visio länsimaiden tilanteesta on synkkä. Hänen mukaansa maahanmuuttajien vyöry lopettaa nykymuodossa tunnetun Euroopan vuoteen 2050 mennessä.

Suomessa Vanhasen ja Lynnin lähestymistapaa on arvostanut yhteiskuntapolitiikan emeritusprofessori Roosin lisäksi yhteiskuntatieteiden metodologian professori Pertti Töttö, jonka luentoja minulla oli ilo seurata opiskellessani Tampereen yliopistossa 1980- ja 1990-luvuilla, kuten myös Tatu Vanhasen valtio-opin opetusta.

Älykkyys ja poliittisten olojen selittäminen

Monet kulttuuriteoreetikot sanovat, että Lähi-idästä ja Afrikan kehitysmaista tulleiden harjoittamaa terrorismia, länsimaisen yhteiskunnan vastaisuutta ja takapajuista omiin oloihinsa linnoittautumista ei voida tai ei pitäisi selittää heidän islaminuskoisuudellaan, toisin sanoen kulttuuriteoreettisella perusteella.

Toisaalta näitä kielteisiä ilmiöitä ei saisi kulttuuriteoreetikoiden mielestä selittää myöskään viittaamalla tutkimusten paljastamaan heikompaan keskimääräiseen älykkyyteen.

Olen itse katsonut, että kehitysmaista virranneen väestön konfliktia länsimaiden kantaväestön ja elämäntavan kanssa voidaan selittää molemmilla: sekä kulttuurierolla, joka vallitsee länsimaisen rationalismin ja islamin välillä, että väestöjen keskimääräisessä älykkyydessä vallitsevilla eroilla.

Yksilöiden älykkyydellä ei ole tällöin paljoa merkitystä, sillä kulttuurien kokonaisuudet ovat seurauksia väestön keskimääräisestä älykkyydestä. Kulttuurien normit ovat syntyneet väestöjen kokonaisälykkyyden perusteella ja edustavat niitä.

Kulttuureissa vallitsevat normit ja käytännöt, kuten alttius selittää asioita joko taikauskoisesti tai tieteellisesti, perustuvat kansanryhmien kykyyn ymmärtää asioita ja käsitellä kognitiivista moniselitteisyyttä. Niinpä kulttuuriteoreettiset selitykset palautuvat aina biologisiin selitysperusteisiin ja ovat johdeltavissa viime kädessä kansanryhmien välisistä biologisperäisistä eroista, joista yhden muodostavat älykkyydessä vallitsevat erot.

Tämä ohjaa kysymään, voitaisiinko kehitysmaalaisten ylläpitämää väkivaltakulttuuria selittää nimenomaan kyseisissä maissa asuvien ihmisten länsimaalaisia heikommalla älykkyydellä. Älykkyys on luonnollisesti ohjannut pohjoisia kansoja keksimään kauhistuttavia aseita, mutta niiden keskuudessa älykkyys on johtanut myös minimiväkivallan periaatteeseen ja sopimaan asioista.

Sen sijaan Lähi-idän arabimaissa ja Afrikassa konfliktit näyttävät jatkuvan ajasta aikaan. Syy ei ole välttämättä vain ideologinen ja uskontojen välinen, sillä keskeistä on, miksi ihmiset noilla maailmankolkilla sitkeästi uskovat joihinkin opinkappaleisiin järkiperäisen ajattelun ja politiikanteon asemasta. Eräs ilmeinen syy tällaiseen laajaan poliittiseen käyttäytymiseen on tutkimusten perusteella keskimääräistä muita heikompi älykkyystaso.

Vastaavasti voidaan vertailla Afrikan maiden ja Kiinan välillä vallitsevaa eroa. Afrikan mailla on ollut itsenäistymisensä jälkeen viitisenkymmentä vuotta aikaa luoda länsimainen teollinen kulttuuri, mutta nämä maat eivät ole onnistuneet pyrkimyksissään lukuun ottamatta Egyptin ja Etelä-Afrikan tapaisia valtioita, joissa länsimaiden vaikutus on ollut runsainta. Sen sijaan Kiina on noussut alkeellisesta kehitysmaasta noin kahdessakymmenessäviidessä vuodessa nykyaikaiseksi teollisuusvaltioksi lunastaen paikan USA:n ja Japanin välissä bruttokansantuotteessa mitattuna.

Vaikka historiallisilla ja kulttuurisilla taustoilla voikin olla supportiivista tai preventiivistä merkitystä valtioiden kehitykseen, pitkällä aikavälillä erottuvat trendit eivät voi selittyä pelkillä kannustavilla olosuhteilla tai jarrutustekijöillä. Ne eivät nimittäin ole kokoaikaisia ja jatkuvakestoisia niin kuin eivät koulutusolotkaan, mutta ihmisten geneettiset ominaisuudet ovat. Niinpä biologisperäiset erot älykkyydessä ovat vahvoja ehdokkaita, kun pohditaan syitä Afrikan maiden muita kurjempaan tilaan. Euroopan ja Pohjois-Amerikan väestön täydentyminen Afrikasta ja Lähi-idän arabimaista voi selittää myös sen, miksi keskimääräinen älykkyys länsimaissa nyt laskee.


Lähteet

Adee, Sally, ”We seem to be getting stupider and population ageing may be why”,  New Scientist, Daily news, 8. September, 2017.

Heinesohn, Gunnar, Söhne und Weltmacht – Terror im Aufstieg und Fall der Nationen. Zürich: Orell Füssli Verlag, 2003.

Lieberman, Leonard (et al.), ”Race in biology and anthropology: A study of college texts and professors”, Journal of Research in Science Teaching, March 1992,  vol. 29, issue 3, pp. 301–321.

Lynn, Richard and Tatu Vanhanen, IQ and Wealth of Nations. Westport, CT: Praeger, 2002.
---, IQ and Global Inequality. Agusta, GA: Washington Summit Publishers, 2006
---, Intelligence – A Unifying Construct for the Social Sciences. London: Ulster Institute for Social Research, 2012.

Lynn, Richard, Race Differences in Intelligence – An Evolutionary Analysis. Agusta GA: Washington Summit Publishers, 2015.

Morris, Robin G. (et al.), ”The Flynn effect for verbal and visuospatial short-term and working memory: A cross-temporal meta-analysis”. Intelligence, vol. 64, September 2017, pp. 71–80.

Murray, Charles and Richard J. Herrnstein, The Bell Curve – Intelligence and Class Structure in American Life. New York: Free Press, 1994.

Nyborg, Helmuth, ”The Decay of Western civilization – Double relaxed Darwinian selection”, Personality and Individual Differences, 2012, 53:2, pp. 118–125.
---, ”The intelligence-religiosity nexus – A representative study of white adolescent Americans”, Intelligence 2009, 37:81, pp. 81–93.

Nyborg, Helmuth and A. R. Jensen, ”Black-white differences on various psychometric tests – Spearman’s hypothesis tested on American armed services veterans”, Personality and Individual Differences, 2000, 28:3, pp. 593–599.

Sniekers, Suzanne (et. al), ”Genome-wide association meta-analysis of 78,308 individuals identifies new loci and genes influencing human intelligence”, Nature Genetics, 2017, 49, pp. 1107–1112.

Vanhanen, Tatu, Global Inequality as a Consequence of Human Diversity – A New Theory Tested by Empirical Evidence. London: Ulster Institute for Social research, 2014.
---, The Limits of Democratization – Climate, Intelligence, and Resource Distribution. Agusta, GA: Washington Summit Publishers, 2009.