Blogi: Timo Vihavainen, ti 15.08.2017 22:09

Kiukkuinen mies kynän varressa

Kiukkuisen miehen refleksit ja reflektiot

 

Kuko Rumpunen (toim.), ”Olen tullut jo kovin kiukkuiseksi”. J.K. Paasikiven päiväkirjoja 1914-1934. s.a., Kansallisarkiston ystävät – Riksarkivets vänner ry, 339 s.

 

Päiväkirjat kuuluivat antoisimpiin menneisyyden jäänteisiin. Meillä niitä on nykyään jo julkaistu koko liuta, Juhani Ahosta, Santeri Alkiosta ja L.K. Relanderista J.K. Paasikiveen ja U.K. Kekkoseen, monesta vähäisemmästä puhumatta. Vielä muutama vuosikymmen sitten tilanne oli aivan toinen.

Paasikiven päiväkirjat sodan jälkeiseltä ajalta tunnetaan hyvin, samoin kuin hänen muistelmansa niin sortokausilta kuin Stalinin ja Molotovin kanssa asioinnista sodan aattona ja sitten itse sotavuosina.

Kaikki on hyvin lukukelpoista ja kiinnostavaa tekstiä, mistä arvatenkin suuri ansio lankeaa toimittajille. Toki myös itse päähenkilön resoneeraava ja usein räiskähtelevä ote näkyy päiväkirjoissa hyvin. Muistelmissa koleerisuuden ilmaukset on asianmukaisesti häivytetty tyynen, mutta murhaavan logiikan alle.

Paasikivellä oli maamme kohtaloissa suuri rooli ja hän on saanut ansionsa mukaisen elämäkerran, kirjoittajina Tuomo Polvinen ja hänen työryhmänsä, kuten tiedetään.

Mutta millaiset olivatkaan lopulta Paasikiven ansiot ja toisaalta puutteet ja virheet? Eikö hän myöntyvyysmiehenä ja sittemmin Saksa-suuntauksen edustajana toiminut oikeastaan maamme etuja vastaan? Vähintäänkin hän kai veikkasi väärää hevosta?

Entäpä sodanjälkeinen aika? Ehkä reipas länsisuuntaus olisi myös silloin voinut pelastaa maan siltä kauhealta kohtalolta, joka suomettuminen joidenkin mielikuvissa näyttää olevan?

Näiden kysymysten suhteen on syytä tässä tyytyä viittaamaan Polvisen etc. kirjoittamaan elämäkertaan. Sankarin omat reflektiot ovat joka tapauksessa myös kiinnostavia, vaikka tietenkin puolueellisia. Kauko Rumpusen toimittama teos, joka valitettavasti on bibliofiilinen harvinaisuus, tarjoaa siihen tilaisuuden sortokausien osalta.

Muistelmissaan Paasikivi tekee selvää Stolypinistä ja erinäisistä muistakin mielestään sen ansaitsevista henkilöistä. Toisaalta arvoa saattavat saada myös hänen kanssaan kilpailevaa suuntausta edustaneet. Myöntyvyys ja vastarinta eivät olleet toistensa vastakohtia vaan kaksi eri taktiikkaa samassa toiminnassa, jonka tarkoituksena oli isänmaan pelastaminen sille hyvin vaarallisissa vaiheissa.

Mutta miten nopeasti ihmisten tapa hahmottaa asioita saattoikaan muuttua! Jo pian 1920-luvulla nuoriso ymmärsi tai luuli ymmärtävänsä vain maan itsenäistyneen urhoollisen aseellisen taistelunsa ansiosta. Sortokausien tai vuoden 1917 realiteeteista ei ymmärretty enää yhtään mitään.

Ylioppilaskunnan puheenjohtaja ei vuonna 1924 sen vertaa tuntenut lähihistoriaa että olisi tiennyt Ståhlbergin vastustaneen jääkäriliikettä eikä kuuluneen itsenäisyysmiehiin. Ylioppilaat eivät myöskään noteeranneet Svinhufvudia, jolle hänen ystävänsä, muun muassa Paasikivi sentään tarjosivat pienet päivälliset.

Ylioppilaita vaivasi myös kansalliskiihko, joka, ”kuten kaikki kiihko on välinpitämätön järjellisyydestä ja vie turmioon”. Nuoret olivat myös röyhkeitä ja uhkailivat uutta Suomea, mikäli K.N. Rantakari, vanha myöntyväisyysmies, kirjoittaisi siinä. ”Suomen nuoriso on mätä. Siltä puuttuu käsitys oikeasta ja väärästä (oikeudentunto), minkä pitäisi olla nuorison tärkein ominaisuus.”

Juho Kusti oli epäilemättä oikeassa. Radikalismi ryssänvihaoppeineen oli tyhmyydelle rakentuvaa emotionaalista toimintaa, mutta mitä muuta nuorilta olisi oikeastaan saattanut odottaa? Tulevaisuus sodan jälkeenkin sitten osoitti, että tämän tien kulkijoilla oli aina menestystä luvassa. Historia on kerta kaikkiaan niin vaativa laji, etteivät massat, myöskään ylioppilaiden massat, kykene sitä koskaan varsinaisesti ymmärtämään. En puhu tässä yksilöistä.

Sitä paitsi Suomen historia on aivan erityisen vaativa kohde. Sortovuosien ja itsenäistymisen historia eivät olleet yhtä jatkumoa, jonka saattaa ottaa haltuun tarkastelemalla sitä vuoden 1917 joulukuun kuudennen päivän tirkistysaukosta. Vielä hölmömpää on fokusoida saman vuoden viimeiseen päivään ja ”suuren Leninin” ikimuistoiseen valtiotekoon.

Mutta kansa tarvitsee lyhyen ja selkeän tarinan, jonka koululaiset voivat viidentoista ikäisinä omaksua. Sen jälkeen se vielä unohtaa siitä suurimman osan ja jäljelle jäävät sellaiset fragmentit, joilla on enemmän tai vähemmän raflaavuutta. Niitä sitten iltalehtien lööpit aikanaan täydentävät.

Ei siis vaadita liikoja, eihän mopollakaan mahottomiin pystytä. Juho Kustin koleerinen temperamentti ei kuitenkaan voinut hiljaa hyväksyä tätä asiaa ja aina silloin tällöin häneltä purkautui epätoivoinen kiljaisu Suomen kansan lahjattomuudesta ja tyhmänylpeydestä. Eihän meillä itse asiassa ollut mitään ylpeyden aiheita paitsi urheilijat, joille nyt ei paljon voinut rakentaa.

Myöntyvyyslinja ei tarkoittanut lain rikkomista. Paasikivi pohti, ettei itse koskaan ollut rikkonut lakia, kieltolakia lukuun ottamatta. Fyysinen rohkeuskaan ei ollut sitä suurinta rohkeutta. Siinä riskeerasi vain henkensä, mutta ”jos uskaltaa kansan menestyksen vuoksi poiketa laillisesta järjestyksestä, siinä riskeeraa sielunsa”.

Mitäpä Suomessa olisikaan tapahtunut, jos kaikki olisivat olleet passiivisen vastarinnan kannalla? Jonkin piti hoitaa kansakunnan etuja myös silloin, kun siitä ei saanut aplodeja.

Olisiko pitänyt mennä vielä pidemmällekin? Kuten tunnettua, meillä saatiin sitten aikanaan eronneiden senaattoreiden tilalle sellaisia suomalaisia kuin Vladimir Markov, Transbaikalin kasakkakunnan hetmani, joka kyllä osasi sekä ruotsia että suomea, mutta tuskin tunsi hyvin paikallisia oloja.

Paitsi Suomen historiaa, resoneeraa Paasikivi myös Venäjän historiaa. Vuonna 1932 hän pohdiskelee sitä, että Suomessa luotettiin kadetteihin ja Miljukoviin vielä vuonna 1917.

 ”Heillä oli oikeat ”länsimaiset” ideat, parlamentarismi, demokratia jne.” Kuitenkin ”kadettien toiminta oli esimerkki siitä, miten teoreettisesti oikeat ideatkin ovat turmiollisia, kun eivät sovi reaalisiin oloihin. Kadetit täysin epäonnistuneita jo 1905-1905. Jos olisimme olleet kokeneempia ja tarkkanäköisempiä, olisimme jo silloin voineet nähdä, miten kykenemättömiä ja epäonnistuneita poliitikkoja kadetit ja Miljukoff oli…”

Paasikivi ei ole ainut analyytikko, joka on tehnyt saman johtopäätöksen. Itse asiassa Putin et consortes näyttävät nyt kannattavan samaa näkemystä, mihin liittyy myös ajatus vallankumouksen, myös helmikuun vallankumouksen turmiollisuudesta.

Mutta selvää on, että ilman vallankumousta Suomen itsenäisyys olisi ollut mahdoton asia. Se olisi ollut myös mahdoton, ellei Venäjän valtion hajoaminen olisi loppuvuodesta 1917halvaannuttanut koko Venäjää. Väliaikaisen hallituksen kanssa kyllä päästiin juuri ennen bolševikkikaappausta sopimukseen kahden valtion, Suomen ja Venäjän suhteista, mutta se ei vielä olut itsenäisyyttä, vaan kuulumista eräänlaiseen kansainyhteisöön.

On mielestäni epäilemätöntä, että Paasikivellä oli suuret ansionsa myös Suomen itsenäistymisessä huolimatta siitä, että hän, kuten muutkin vastuunalaiset tahot pitivät sitä mahdottomana niin kauan kuin asialle ei ollut sellaista reaalista tukea, jollainen oli Saksan armeija.

Jostakin syytä sitäkin on tullut tavaksi vähätellä.

Timo Vihavainen ti 15.08. 22:09

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Väärinajattelun kauhistus

ti 21.08. 22:26

Piru merrassa?

su 19.08. 22:06

Suomen keksijä

la 18.08. 23:01

Hirttämätön sankari

pe 17.08. 23:09

Kun kone lukee

ke 15.08. 22:24

Veneily lisääntyy

ti 14.08. 22:08

Apinain kuningas ja karvaiset kaverit

ma 13.08. 23:07

Pederastian ihanuus ja kurjuus

su 12.08. 20:10

Suvaitsemisen vaikeudesta

la 11.08. 22:33

Avoin kirje Professoriliitolle

pe 10.08. 22:31

blogit

Vieraskynä

Puolustuksen puheenvuoro

ma 20.08.2018 22:44

Juha Ahvio

Kansalliskonservatiivinen Eurooppa nousee Unkarin ja Italian johdolla

la 18.08.2018 23:02

Professorin Ajatuksia

Ahneus ja kateus

ti 21.08.2018 22:25

Jukka Hankamäki

Luurangot taloustieteilijöiden kaapeissa

la 11.08.2018 22:34

Petteri Hiienkoski

Petri Jääskeläisen kirkollinen propagandatuutti

ke 22.08.2018 01:18

Tapio Holopainen

Tapparan mies

ma 13.08.2018 23:16

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Somalimies palasi maahansa ja kehottaa muitakin somaleja palaamaan

ke 15.08.2018 17:13

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mikä Tapio Puolimatkan kirjoituksessa raivostutti suvaitsevaiston?

to 09.08.2018 12:51

Arto Luukkanen

Jääskeläisen salaliittoteorioita kirkkokansan rahoilla

ti 21.08.2018 22:28

Mika Niikko

Itsekkyyden naamiaiset

ma 02.07.2018 00:54

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Ett folk ett parti - Ruotsidemokraattien lopullinen kuolinisku demareille?

su 19.08.2018 10:30

Heikki Porkka

Turku - kylmien päättäjien kylä

pe 17.08.2018 22:20

Olli Pusa

Kansallinen kokoomus?

su 19.08.2018 14:53

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Ylen valeet

ke 08.08.2018 19:45

Reijo Tossavainen

Pölhöpopulisti Stubb oli täysin pihalla

ti 21.08.2018 08:34

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Väärinajattelun kauhistus

ti 21.08.2018 22:26

Matti Viren

Taas se Impivaara

ma 06.08.2018 22:40