Poliitikkojen enemmistö ja virkamieskunta elävät moraalisesta näkökulmasta edelleen neuvostoajassa. He eivät ole kansalaisia varten vaan kansalaisten yläpuolella, kiusaamassa, jarruttamassa, estämässä ja hankaloittamassa.

Veropolitiikan ja julkisten menojen osalta Suomi on viittä vaille sosialistivaltio.

Vastapainoksi katukuvasta syntyy mielikuva kuin olisi tullut maahan, joka on vapauden symbolia länsimaailmassa kantavan Yhdysvaltojen mini-inkarnaatio.

Jotta homma olisi vielä kummallisempi, perinteisen median kirjoittelusta ja raportoinnista sekä punavihreiden retoriikasta syntyy käsitys, jonka perusteella Yhdysvallat on kaiken pahan alku ja juuri.

Pahana pidetään siis maata, joka on pelastanut sivistyneen Euroopan jo kahteen otteeseen.

Puolueista ainoastaan vasemmistoliitto kertoo sosialismin tavoitteekseen. Sosialidemokraatit (sdp) pitää myös sosialismia ohjenuoranaan, mutta julkisissa puheissa sosialismi on häivytetty taustalle.

Hämmästyttävää on se, että kokoomus, jonka pitäisi olla markkinataloutta puolustava oikeistopuolue, on istunut 2000-luvulla kaikissa hallituksissa, jotka ovat kasvattaneet valtion velkaa ja samalla lisänneet kansalaisten verotaakkaa sekä julkisia menoja.

Suomessa ei ole ainoatakaan eduskuntapuoluetta, joka olisi osoittanut selkeitä merkkejä pyrkimyksestä aitoon markkinatalouteen. Sen sijaan KAIKKI eduskuntapuolueet ovat vuorollaan tukeneet kehitystä, joka viittaa sosialismin tavoitteluun.

Pahimpana sosialismia luovana puolueena on ollut viimeisten vuosien ajan kokoomus, erityisesti aikana, jolloin puolueen puheenjohtajana toimi Jyrki Katainen.

Suomessa arvostetaan perinteisesti puoluejohtajia, joiden aikana puolueen kannatus on korkealla. Mitään väliä ei ole sillä, millä tavoin valtaa itselleen hamuavan puoluejohtajan ja puolueen politiikka tuhoaa yhteiskuntamoraalia ja maan taloutta.

Pääasia on valta ja voittajan mukana kulkeminen. Merkki kansakunnan viisaudesta ja älykkyydestä?!

Yhdessäkään puolueessa ei kehuta entistä Neuvostoliittoa, mutta todellisuudessa suomalainen yhteiskunta on byrokratian, verotuksen ja virkamiesvaltaisuuden muodostaman kokonaisuuden osalta Euroopan neuvostoliittolaisin maa.

Jotta kokonaisuus olisi täydellinen, ei kukaan ole valmis tinkimään eduistaan, mutta lähes kaikki vaativat verotuksen keventämistä, byrokratian vähentämistä, turhien sääntöjen purkua ja yrittäjyystoiminnan helpottamista.

Suomalainen yhteiskuntayhtälö, jossa puolueet ovat jo vuosikymmeniä pyrkineet pitämään huolen enimmäkseen siitä, että niiden kannatus pysyy mahdollisimman korkeana, ei tunnu löytävän reittiä, joka johdattaisi pois horisontissa häämöttävän konkurssin tieltä.

Suomessa korostetaan erityisen voimakkaasti yksilön asemaa ja varsinkin erilaisia poikkeavuuksia yli yhteiskunnan yleisen edun, mutta samaan aikaan huudetaan raivoisasti yhteisöllisyyden perään.

Yhtälö on absurdi, silti meno vain kiihtyy. Mitä friikimpi, sitä varmemmin olet perinteisen median suosikki.

Friikit sallittakoon, totta kai, mutta joku raja erilaisuuden ylistyslaululla pitäisi olla viimeistään siinä vaiheessa, kun ymmärretään millaisia heijastusvaikutuksia kehityksellä on yhteiskunnan koheesioon ja yleiseen ilmapiiriin. Nykyinen tie on johtanut valtavaan eripuraan ja epämääräiseen sääntöjen ja lakien tulkintaan.

On hienoa, että kansakunta on kerroksinen ja moniarvoinen. Samalla pitäisi muistaa, että ilman taustalla vaikuttavaa yhteistä tahtotilaa, repeää yhteiskunta hajanaiseksi tilkkutäkiksi jakautuen suurempiin ja pienempiin reviireihin, joiden oikeuksia lakimiesarmeija puolustaa.

Eikä tässä tietenkään ole koko totuus, sillä yhteiskunnan kultamuniksi tuotettujen laittomien ”siirtolaisten” monituhatpäisen joukon kulttuurisia ja sosiaalisia oikeuksia puolustamaan on syntynyt valtion ja kuntien tukemia kuppikuntia, joille perinteinen media antaa loputtomasti tilaa ja aikaa uutistoiminnassaan. Näkökulma on poikkeuksetta vieraan puolella kantaväestön etua vastaan.

Suomalainen yhteiskunta on kehittynyt muutaman vuosikymmenen ajan suuntaan, jossa tietoisella politiikalla pyritään hävittämään ylpeys omasta maasta ja sen kulttuurista.

Verrattuna mihin tahansa muuhun valtioon Euroopassa (paitsi Ruotsiin), ei voi kuin hämmästellä sitä vieraan palvontaa, jota Suomessa harjoitetaan. Nähtävästi juuri Ruotsin apinamainen matkiminen on johdattanut Suomen henkiseen tilaan, jossa kansallinen yhtenäisyys on vain muisto menneiltä ajoilta.

Mistä johtuu, että 80 – 90 prosenttia kansalaisista on tukenut politiikkaa, joka todellisuudessa halveksii omia kansalaisia ja heidän oikeuttaan olla ykkösiä omassa maassaan?

Miksi moni suomalainen haluaa Suomen olevan jotain muuta kuin Suomi?

Mitä niin hienoa on Venäjässä, Yhdysvalloissa, Ruotsissa, Saksassa, Kreikassa, Somaliassa, Irakissa tai missä tahansa maailman maassa, että se voittaa kokonaisuutena Suomen, joka suomalaisilla oli ennen pakkopolitiikkaa toteuttavaan Euroopan unioniin liittymistä?

Neuvostoliiton romahdus sai poliitikkojen keskuudessa aikaan paniikkireaktion, jonka seurauksena luovuttiin vapaaehtoisesti omasta rahayksiköstä ja suuresta osasta itsenäistä päätösvaltaa.

Hypättiin tietoisesti yhden jättiläisen haisevasta kainalosta toisen jättiläisen hitaasti itsenäisyyden hävittävään persvakoon.

Suomeksi: kuinka paksulla rautalangalla täytyy selittää, millaiseen hajaannuksen tilaan 1) sosialistien edistämä internationalistinen ja 2) keskusta-oikeiston ajama federalistinen kehitys ovat kuljettaneet Suomea talouden ja kansallisen yhtenäisyyden näkökulmasta?

EU on internationalistien ja federalistien yhteisprojekti, joka on vaivihkaa vienyt läntistä Eurooppaa kohti uuden Neuvostoliiton syntyä. Vallan keskittyminen ja poliittisen johdon irtautuminen kansalaisista ovat täsmälleen samanlaisia elementtejä, joilla Neuvostoliittoa rakennettiin tunnetuin seurauksin.

Se, mikä ei tuntunut Neuvostoliitossa kelpaavan kansalaisille, toteutettiin väkisin, pakottamalla.

Ei vaadi kovin suurta älykkyyttä oivaltamaan, että Euroopan unionia on rakennettu viime vuodet täsmälleen saman periaatteen voimalla.