Neuvostoliiton romahdus vuonna 1991 ja perussuomalaisten henkinen vahvistuminen vuonna 2017 omaavat yhteisen piirteen, jonka mukaisesti vanha johto ei hyväksy uutta aikaa.

Neuvostoliitossa osa kommunistipuolueen johdosta yritti kaapata vallan takaisin itselleen laittomin, väkivaltaisin keinoin. Perussuomalaisten vanha johto puolestaan yritti kaapata puolueen kieroilemalla takaisin itselleen sen jälkeen, kun heidän edustajansa olivat hävinneet äänestyksissä yksi toisensa jälkeen.

Kun Neuvostoliitto romahti taloudellisista, inhimillisistä, moraalisista ja poliittisista syistä, yritti vanha kaarti ottaa Gennadi Janajevin johdolla maan takaisin kommunistien haltuun. Janajev oli NKP:n politbyroon jäsen ja keskuskomitean sihteeri sekä Neuvostoliiton varapresidentti. (NKP = Neuvostoliiton kommunistipuolue)

Kaappausyritys epäonnistui monesta syystä, ehkä merkittävimpinä tekijöinä useiden neuvostotasavaltojen halu irtautua keskusjohdosta ja itsenäistyä sekä armeijan tärkeimpien yksiköiden tuen puuttuminen. Eräänä pienenä tekijänä epäonnistumiseen voidaan pitää kommunistijohtajien taipumusta juopotteluun.

Neuvostoliiton vanhoille kommunistijäärille kävi köpelösti ja niin kävi myös perussuomalaisten entiselle johdolle, jolle demokratian pelisääntöjen noudattaminen oli liian raskas taakka kannettavaksi. Sipilän [ja Orpon] hallituksessa demokratia-vastaiset uuvatit saivat jatkaa keskustalaisen pääministerin, Petteri Orpon ja kokoomuspuolueen naisten sekä tasavallan presidentin suosiollisella avustuksella.

Salonkivallankaappausta yrittäneiden uuvattien viime viikkojen aikana antamia lausuntoja voi verrata voimakkaassa humalassa olleiden kommunistikaappareiden puheisiin. Kuvitelma omasta asemasta herättää myötähäpeää ja luo mielikuvaa, jonka mukaan uuvattien merkittävimmiltä henkilöiltä puuttuu ihmisyyden tärkeänä mittarina toimiva moraali.

Neuvostoliiton romahtaessa moni suomalainen oletti, että poliittinen pöytä puhdistetaan myös Suomessa. Toisin kävi, Suomessa toimittiin päinvastoin kuin aidossa länsimaassa. Polvet ruvella itään kumartaneet poliitikot jatkoivat toimessaan, perinteinen media ei harjoittanut itsetutkiskelua eikä viimeisten neuvostovuosikymmenien historiaa ryhdytty penkomaan samalla innolla kuin muissa neuvostosaappaan alla olleissa valtioissa.

Erityisen iljettävää oli seurata kommunistien (skdl) ja keskustan kansanedustajien sekä joidenkin sdp:n ja kokoomuksen edustajien takinkääntöjä. Nuttu käännettiin käytännössä muutamassa viikossa, jonka jälkeen oltiin niin demokraattia, niin demokraattia. Skdl:n äärivasemmistolaiset perustivat jopa puolueen, jonka nimi oli Demokraattinen Vaihtoehto (deva). Aivan kuin kommunismilla ja demokratialla olisi jotain tekemistä keskenään.

Epäonnistuneen salonkivallankaappauksen jälkeen uuvattien joukosta on kuultu mitä merkillisimpiä lausuntoja. On esimerkiksi valehdeltu natsitervehdyksistä, Venäjän agenttina toimimisesta ja pyritty vähättelemään omaa maahanmuuttokriittisyyttä, vaikka juuri sen [halla-aholaisen maahanmuuttokriittisyyden] voimalla on hankittu valtakirja eduskuntaan neljäksi vuodeksi.

Uuvattien useat edustajat ovat julistaneet, etteivät edusta minkäänlaista ihmisvastaisuutta. Suur-uuvatti, salonkivallankaappausidean toinen (tai kolmas) isä, Timo Soini, on purkanut katkeraa mieltään väittämällä Halla-ahon johtamia perussuomalaisia ihmisvastaiseksi puolueeksi.

Edellisvuodet uuvattien jäsenet ovat kehuneet kansallismielistä linjaa, jota perussuomalaisten puolueohjelma edustaa. Erityisen kansallismieliseksi ja maahanmuuttokriittiseksi aiemmin itsensä asemoinut Simon Elo on käyttäytynyt kuin Uuden testamentin Simon Pietari kieltäessään herransa kolmasti.

Uuvatteja odottanee seuraavissa vaaleissa Janajevin juntan kohtalo. Perussuomalainen –lehdessä, numero 14/2013 sivulla viisi, on suur-uuvatti Timo Soinin kolumni, josta seuraavassa muutama ote:

”Älä alistu hajottajien käsikassaraksi”

”Perussuomalaisten velvollisuus on iskeä hajottajia kovimman kautta. En hyväksy puolueenvastaista toimintaa. Tämä koskee kaikkia, niin kuin viime viikkoina on nähty. Yksittäiset narsistit eivät määritä tätä puoluetta…”
 

”… se edellyttää, että kenttäväki osoittaa palturin puhujille ja hajottaville voimille ovea. Olen saanut viime viikkoina valtavan määrän kannustusta kentältä tälle linjalle. Kiitos!”

Suomen perinteisessä mediassa on kerrottu, että Halla-aho savustaa puolueestaan ulos henkilöitä, joiden katsotaan toimivan toisen tahon etua ajaen. Median teksteistä saa käsityksen, jonka mukaan tällainen toiminta on negatiivista.

Tilanne on hiukan samanlainen kuin Neuvostoliiton romahdettua, jolloin Suomessa olisi pitänyt puhdistaa pöytä.

Kun peilaa nykyhetkeä kolmen viime vuosikymmenen tapahtumiin, ei voi olla havaitsematta kuinka suurta roolia aiemmin neuvostojen maata kumartaneet henkilöt ja puolueet omaavat siinä kehityskulussa, jonka seurauksena Suomi on ajautunut poliittisilla päätöksillä muun läntisen Euroopan kaltaiseen levottomuuden ja epävarmuuden tilaan.

Euroopan unionin pakkopolitiikka koskien taloudellista ja laittomien siirtolaisten taakanjakoa sekä vallan keskittyminen Brysseliin ovat merkittävimmät syyt yhteiskunnan heikkoon koheesioon ja kansakunnan vahvaan jakautumiseen. Lokaalipolitiikasta globaaliin politiikkaan siirtyminen on toteutettu tavalla, jossa poliittinen eliitti on pitänyt huolen omista eduistaan samalla, kun tavan kansalaiset on asetettu maksajiksi ja kärsijöiksi.

Millainen ilmapiiri Suomessa olisi nykyisin, jos vapaaksi itseään väittävä media ei olisi liimannut itseään poliittisen johdon takapuolta nuoleskelevaksi hännänheiluttajaksi 1990-luvulla, jolloin aito vapaus oli tarjottimella?

Perinteisen median sisällä oli satoja kommunisteja ja sosialisteja, joiden etua lähihistorian avoin käsittely julkisuudessa ei olisi palvellut. Poliitikot ja perinteinen media olivat samassa liemessä, joten neuvostovuosien historia on edelleen puimatta.

Suomessa Neuvostoliiton romahduksen jälkeen toteutettu sisäinen linja, jota voidaan hyvällä syyllä kutsua itsesensuurin linjaksi, on kuljettanut itsenäisen maan tilaan, jossa liian moni suomalainen tuntee olevansa kakkosluokan kansalainen omassa maassaan.

Vieraat ensin –periaate, joka oli käytössä neuvostovuosien aikana kaikessa, joka kosketti itänaapuria, koskee nykyisin afrikkalaisia ja lähi-itäläisiä ja erityisesti muslimeja, joiden fundamentaalisen uskonnon kritisoiminen on poliittisesti suurinta syntiä, mitä Suomessa voi tehdä.

Halla-ahon johdolla toteutuva ”perussuomalaisen pöydän puhdistaminen” on terve elementti suomalaisessa puoluepolitiikassa. Nykyisistä puolueista varsinkin kokoomuksen, keskustan ja sdp:n sisään mahtuu väkeä kaikista poliittisista ilmansuunnista, vasemmalta, keskeltä ja oikealta. Tilanne on ollut samanlainen jo usean vuoden ajan. Tosiasiassa suomalaisilla ei ole ollut poliittista vaihtoehtoa vuosikymmeniin, vaikka Soinin perussuomalaisista niin oletettiin ennen vuotta 2011.

Perussuomalaisilla on nyt mahdollisuus olla vaihtoehto, tällä kertaa uskottava, sillä Halla-aho on tähän asti ollut sanansa mittainen mies kovissakin paikoissa. Uudessa asemassa hänellä on tukenaan valmis koneisto ja viime vuosien perusteella ydinasioiden suhteen varsin samanmielinen kaarti miehiä ja naisia.

Perussuomalaisten edustajien on syytä tiedostaa, että ei yksi Halla-aho kesää tee. Liian moni pitää niin matalaa profiilia, että ei erotu massasta millään tavalla.

Kesäloman aikana on mahdollisuus saada positiivista näkyvyyttä edustamilleen aiheille. Toistaiseksi on nähty paljon uuvatteihin liittyvä kitinää, joka [kitinä] kansanedustajien ja valtuutettujen pitäisi jättää muiden tehtäväksi ja keskittyä sen sijaan omien poliittisten asioiden edistämiseen.

Minkä tahansa tahon jatkuva lyttääminen kääntyy hiljalleen itseään vastaan. Sääli on politiikassa sairautta, mutta suomalainen äänestäjäkunta on perinteisesti huonomuistista ja pehmeän sorttista ja taipuu usein antamaan tukea säälipisteitä ja uhriutumisrituaaleja toteuttaville poliittisille nollille.