Muuttuva työnkuva

Muistan, miten lapsena suntion juhlallinen hahmo herätti hartaan kunnioitukseni. Hän oli se, jolla oli oikeus kävellä pitkin kirkon käytäviä ja kerätä pitkällä haavilla rahaa kansalta. Hän se laitteli virsien numerot taululle ja otti vastaan vainajien arkut. Mitä kaikkea lienee tehnytkin.

Suntio oli ulkoiselta olemukseltaankin meillä siihen aikaan hyvin juhlallinen. Hän oli suurikokoinen, hiukset ilmeisesti alun perin mustat ja kulmakarvat tuuheat. Suntion ilme oli aina niin vakava, että en kuvitellut hänen nauravan koskaan. Ehkä se olikin siinä ammatissa kiellettyä tai ainakin sopimatonta?

Suntion nimityskin sopi erinomaisesti hänen arvokkaalle hahmolleen, opin sittemmin kun isommaksi vartuin. Verbi ”suntia” tarkoittaa pakottamista ja virosahan se onkin yhä käytössä tuossa merkityksessä. Suntio oli aikoinaan jonkinlainen johtaja ja nimen merkitys oli verrattavissa sanaan ”kuningas”.

Muinaisessa heimoyhteisössähän ei ilmeisesti työnjako hallintopuolella ollut vielä kovin kehittynyt ja niinpä johtajat saivat itse henkilökohtaisesti olla suntimassa alamaisia. Kukapa tuon tiennee.

 Joka tapauksessa kiinnitti huomiotani tässä hiljattain piispa Irja Askolan haastattelussa hänen ilmoituksensa, että terrorismista ei kannata kirkoissa huolehtia, sillä suntiot on hyvin koulutettu niiden varalle.

Tämä oli iloinen uutinen, mutta pakko on sanoa, että se hätkäytti. Mielessäni suntion hahmo koki lähes täydellisen muodonmuutoksen. Se kotipitäjän suntio, jonka en voinut koskaan kuvitella pitävän kädessään järeämpää asetta kuin kirkkoraamattua, olikin nykyään muuttunut myös terrorismin torjujaksi.

Nykyaikainen suntio on siis ilmeisesti saanutkin takaisin nimensä vanhan merkityksen –pakottajan. Saksaksihan pakottaja on Gewaltiger, joka meillä sai muodon kivalteri. Sitähän poliiseista käytettiin ennen kuin he saivat konstaapelin upean tittelin.

Konstaapelihan tunnetaan Amerikassa marsalkan (marshall) nimikkeellä, mikä alun perin tarkoittaa tallirenkiä. Minusta on hienoa, ettei kirkkoihin tarvita nyt terroriuhan takia tuoda konstaapeleita tai marsalkoita, vaan voimme turvautua tuttuihin ja turvallisiin suntioihin.

Joitakin kysymyksiä toki herää. Terroristit ovat nykyään varsin häikäilemättömiä ja suntioiden pelkkä henkinen auktoriteetti tuskin riittää taltuttamaan niitä, joiden pään koraani ja vihapuhujat ovat sekoittaneet.

Kuten ulkomaiden esimerkki osoittaa, ainoa mikä tehoaa tarpeeksi nopeasti ja varmasti, on konepistooli.

Kyse on välittömästä lamautusvaikutuksesta, jota ei saada aikaan vanhoilla tupsluikkareilla. Vaihtoehto konepistooolille on  automaatti- tai pumppuhaulikko, jossa käytetään niin sanottuja pukkihauleja. Se voisi olla hyvä myös niille suntioille, jotka eivät ehdi harjoittelemaan practical- tarkkuusammuntaa tai muuten ole lajista kiinnostuneita. Onhan kirkonpalvelijan työ sentään rauhan ja ihmisystävyyden nimeen tehtävää toimintaa.

Mutta toisaalta, onhan myös islamismi rauhan uskonnon soveltamista. Ehkäpä tätä asian periaatteellista puolta ei pidä korostaa liikaa, jos halutaan hyviä tuloksia.

Niinpä odotan näkeväni ensi kerran kirkossa käydessäni suntion kantavan pientä ja sievää konepistoolia kainalossaan, kenties vaikkapa mustan sortuukinsa liepeen alla, ettei taistelevan kirkon niin sanoakseni suntimis (gewältigung) funktio tarpeettomasti korostu.

Mutta totisesti noudattaa kirkkomme Lutherin ajatusta kahdesta regimentistä. Nykyaika on konkreettisesti osoittanut, ettei pelkkä henki enää riitä kirkossakaan. Regim des Schwertes muss auch da sein! lausahtaisi varmaan nyt Martti-tohtori.