Blogi: Timo Vihavainen, la 20.05.2017 10:37

Esivallan kunnia

Esivallan kunnia Uralilla

 

Slavofiilien ensimmäinen sukupolvi Venäjällä sai joskus 1840-luvulla valaistuksen tai peräti ilmestyksen: koko pyhä valtakunta oli lähtenyt väärälle tielle.

Venäjän historian suuri konna olikin Pietari Suuri, joka oli hylännyt kansan sielusta syvältä kumpuavan alkuvoiman ja alkanut sen sijaan väkivalloin eurooppalaistaa pyhää Venäjää.

 Tässä hän oli ylimystön osalta onnistunut, mutta onneksi kansan syvien rivien sielu oli vielä koskematon. Oikean Venäjän tuoksun tavoitti vielä talonpoikaisessa kyläyhteisössä ja sen perinnäistavoissa.

Nuo slavofiilit, Aksakovit ja Kirejevskit kuuluttivat Venäjän kansan kunniaa ja viisautta ja olivat siis moitteettomia patriootteja eivätkä taatusti ulkomaiden agentteja. Eikö valtiojohdon olisi pitänytkin heitä tukea ja ylistää?

Asiassa oli vain yksi ”mutta”: olemassa oleva Venäjä perustui tosiaankin Pietarin jättiläistyölle ja sen asettaminen kyseenalaiseksi oli tuskin vähempää kuin majesteettirikos. Pietarin kunnian laulajia riitti pilvin pimein ja siihen joukkoon olisi menestystä kaipaavien kannattanut liittyä.

Sitä paitsi Nikolain Venäjällä oli oma ideologiansa, niin sanottu virallinen patriotismi, jonka kolmiosaisen tunnuksen kaikki varmaan vieläkin tuntevat. Ortodoksia, itsevaltius ja kansanomaisuus olivat kunniassa ja nimenomaan tässä järjestyksessä. Pelkällä kansanomaisuudella ei kannattanut lähteä sooloilemaan.

Slavofiilien ensimmäisellä sukupolvella oli tosiaan hieman vaikeuksia ideologiansa takia ja sitä paitsi ihmiset naureskelivat heidän ”aitovenäläiselle” vaateparrelleen ja puhetavalleen. Vastaavaahan tapahtui myös esimerkiksi Saksassa eikä tämä asetelma Suomessakaan aivan vieraalta kuulostanut.

Virallinen patriotismi, jota edustivat nuhteettoman uskolliset, Faddei Bulgarinin kaltaiset hahmot, jotka eivät kaihtaneet yhteyksiä salaiseen palveluun, olivat hekin myös tinkimättömän venäläismielisiä ja Eurooppaa halveksuvia.

Tämä koski myös suurta Suomen ystävää, mainittua Bulgarinia, joka itse asiassa oli syntyjään puolalainen ja katolinen ja oli vuonna 1812 käsittänyt isänmaallisten velvollisuutensa olevan taistelu Puolan vapauden puolesta Venäjää vastaan.

Mutta sitten kävi kuin kävi. Kun älymystö jakaantui Venäjä-mielisiin ja lännettäjiin eli zapadnikeihin, asettui Bulgarin tinkimättömästi esivallan puolelle ja nimenomaan sen suvaitsemalla tavalla. Kaikki esivalta on Jumalalta, нет власти, не от Бога, sanoi jo raamattukin, jota intelligentsija ei tosin erityisesti kunnioittanut.

Bulgarinin tapaan asennoituviin kuului tunnetusti myös Nikolai Gogol, jonka julkaisemiin hurskaisiin kirjeisiin Vissarion Belinski, syntyjään viaporilain poikia, niin kiivaasti reagoi sekulaarilla anateemallaan.

Kovaa peliä se oli siihenkin aikaan tuo taiteilu esivallan armon ja intelligentsijan hyväksynnän välillä. Kompromissit olivat vaikeita ja epäonnistujat saivat osakseen joko intelligentsijan syvän ylenkatseen kuten Bulgarin tai sitten katsoivat paremmaksi siirtyä ulkomaille suoria sanojaan kirjoittelemaan kuten Herzen tai Turgenev.

Tämä esivallan kunnioittamisen tärkeys vain tuli mieleeni, kun katselin Jekaterinburgin mahtavaa uutta Jeltsin-keskusta (http://yeltsin.ru/).

Joen toisella puolella, tätä keskusta vastapäätä sijaitsee Verikirkko (Hram na krovi), tsaariperheen murhapaikalle rakennettu pyhättö ja sen vieressä on asialle omistettu museo. Sieltä löydämme nykyajan slavofiilien hengen ja Venäjän mystiikan. Там Русью пахнетsanottaisiin paikallisittain. Siellä tuoksuu Venäjä, suitsukkeineen ja tuohuksineen.

Jeltsin-keskus sen sijaan on länsimaistamisen ja liberalismin korkea veisu. Sen suojissa onPiotrovskin kirjakauppa, josta löytää kaiken tarvitsemansa liberaalin ja antistalinistisen kirjallisuuden. Siellä on tuo tunnettu 130-osainen stalinismin historia -sarja, sieltä näkyvätNovoje literaturnoje obozrenijen (NLO) kirjasarjojen selkämykset ja paljon, paljon muuta.

Kuten arvata saattaa, museo, joka muuten on tekniikaltaan huippumoderni ja kansainvälisiä palkintoja niittänyt, esittää sankarin pelottomana ja nuhteettomana, mitä hän olikin ja kertoo hyvää sanomaa vapauden totalitarismista saavuttamasta riemuvoitosta. Onhan siinä aihetta kerrakseen.

Koska me niin hyvin tiedämme ja ymmärrämme, että Venäjällä ei ole sananvapautta eikä muita vastaavia, suuresti arvostamiamme instituutioita, saattaa tapahtua, että tämän keskuksen koko olemassaolo panee ymmärryksemme koetukselle tai sitten unohdamme koko asian, mikä helpottanee.

Mistä ensinnäkin ovat peräisin rahat tähän jättiläishankkeeseen ja miksi valtio voi moista suvaita, vieläpä täällä Uralilla, Venäjän sydämessä, jossa ulkomaiden turmelevaa vaikutusta voitaisiin parhaiten pitää aisoissa?

Rakentamisen ja ylläpidon budjeteista en tiedä. Ainakin kunniataulu on täynnä nimiä, jotka heti tunnistamme oligarkkien kermaksi. Myös kaupungin pormestari, suuri Suomen ystävä muuten, on liberaalin Jablokon riveistä lähtöisin ja hyvin sivistynyt kulttuurin tuntija.

Mutta en halua spekuloida enempää asialla, jota en sen paremmin tunne. Syystä tai toisesta ensimmäisen presidentin kunniaa julistava ja hänen edustamaansa ideologiaa edustava keskus nyt vain on olemassa ja jopa hyvin suosittu paikallisen väestön keskuudessa.

Tämä tuo mieleen Nikolai I:n ajan, jolloin hallitsijoiden kunnioittaminen oli jokaisen ensimmäinen velvollisuus. Pietari Suuren perintö saattoi olla jossakin suhteessa puutteellinen, mutta eipä ollut alamaisen asia mennä sitä arvostelemaan, saati sitä vastaan hyökkäämään. Ylistäminen toki sallittiin.

Historialliseksi paralleeliksi voisi myös löytää sen Aleksanteri II:n patsaan, joka on keskellä pääkaupunkimme tärkeintä aukiota.

Se pystytettiin nimenomaan maamme oikeuksien symboliseksi takuumieheksi. Ei ollut sattuma, että meillä oli valmiina pyhä paikka, jonne mennä laskemaan seppeleitä silloin, kun se aika koitti. Suomi-syöjät yrittivät haukuskella Aleksanteri I:n ja Aleksanteri II:n politiikkaa, mutta silloin oli syytä pitää kieli keskellä suuta.

Suomalaiset patriootit vastasivat tarvittaessa, että moinen rienaus se vasta osoittaakin yleisvaltakunnallista epäisänmaallisuutta. Aleksanterit, joita Suomi vilpittömästi rakasti, olivat kuin olivatkin Herran voideltuja ja myös aidosti Suomen vapauksien myöntäjiä ja ystäviä.

Tällainenhan se tilanne taitaa olla myös Jeltsinin kohdalla. Mielipidemittauksissa hän saa hyvin vähän ääniä, kun jälkikäteistä suosiota mitataan, olihan hän imperiumin hajottaja.

Mutta sellainenhan se oli aikoinaan myös Lenin. Siitä huolimatta juuri häntä sitten palvottiin suurvallan isänä. Ainahan historiaa sen verran voi tulkita.

Jeltsiniä ei kannata aliarvioida ja Venäjän historian hahmona hän alkaa kohota yhä korkeammalle kaikessa ristiriitaisuudessaan. Hän se joka tapauksessa myös nimitti seuraajakseen Putinin (eikä Stepašinia). Se oli lähtölaukaus sille kehitykselle, joka on tuottanut nykyisen Venäjän.

Ehkä Jeltsin teki suuren ja kohtalokkaan virheen, mistäpä tiedämme. Se on joka tapauksessa selvää, ettei hallitsijan perintöä siinä maassa sovi noin vain mennä repostelemaan. Ylistäminen sen sijaan on aina sallittua ja jotakin siitä koituu myös istuvan presidentin kunniaksi.

Timo Vihavainen la 20.05. 10:37

Kommentit: 0



Kommentoidaksesi sinun
täytyy ensin kirjautua:


Jos sinulla ei ole vielä tunnuksia, voit liittyä joukkoomme ostamalla kommentointioikeuden:
Oikea Kommentointi 6kk, 19,90 €
Voit halutessasi kommentoida nimimerkillä.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Myrkyllisiä suhteita

pe 14.07. 12:51

Kiivailijan kronikka

ke 12.07. 09:44

Aikansa sankari

ma 10.07. 18:37

SM-kisat

su 09.07. 16:11

Kommunikatiivinen toiminta

pe 07.07. 20:56

Hallitse Britannia!

ma 03.07. 11:14

Oskarin seikkailuja

su 02.07. 13:09

Tolvanat ja nykyaika

ke 28.06. 23:45

Herra Kekosen suhteet Moskovaan

ti 27.06. 22:09

Pyhä yksinkertaisuus

ti 27.06. 00:16

blogit

Vieraskynä

Relativismi vs. eurooppalaiset arvot

ke 21.06.2017 10:42

Juha Ahvio

Jatkoa vaarallinen vihreä valhe -keskustelulle

ti 04.07.2017 19:31

Professorin Ajatuksia

EU ja Suomen metsävarat

pe 14.07.2017 12:30

Jukka Hankamäki

Totuuden sanomisen hinta: 50 miljoonaa euroa

la 08.07.2017 10:54

Petteri Hiienkoski

Kolme vuotta ilmastotuhoon eli voiko ilmastonmuutosuutisointiin luottaa?

su 16.07.2017 11:20

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Bill Gatesistakin tullut "elämäm koululainen"?

to 06.07.2017 14:23

Piia Kattelus (kesk.)

Ruotsin poliisin hätähuuto

ti 11.07.2017 10:15

Henry Laasanen

Jos haluat tietää huumorista ja seksuaalisesta vallasta, älä kysy paksulta feministiltä

to 20.07.2017 07:43

Arto Luukkanen

Epäilen Pekka Haavistoa vihapuheesta

pe 14.07.2017 12:49

Mika Niikko

Sateenkaari ja puolikuu

su 02.07.2017 23:22

Musta Orkidea

Älkää erehtykö luulemaan, että koko maailma ajattelee länsimaalaisittain

to 20.04.2017 20:11

Mikko Paunio

Konsensus maahanmuuttopolitiikkaan nyt - Totuusmedia pelaa vaarallista peliä suomalaisen yhteiskunnan kustannuksella

to 20.07.2017 15:46

Heikki Porkka

Kyldyyriä, kyldyyriä kouluajoilta

ti 18.07.2017 10:46

Olli Pusa

EU:n ytimessä?

pe 14.07.2017 12:52

Alan Salehzadeh

Näkökulma: Tuoko Trumpin ja Putinin yhteistyö rauhan Syyriaan?

ke 12.07.2017 09:53

Janne Suuronen

Venezuela, media (Yle) ja nälänhätä

su 16.07.2017 14:55

Reijo Tossavainen

Pettäjän tie on tuskainen, käy harhaan. Loikkarit mahtuvat virhemarginaaliin.

to 20.07.2017 07:52

Jessica Vahtera

Et tu, Brute?

pe 16.06.2017 10:02

Pauli Vahtera

Vaalimuistoja

ma 17.07.2017 11:31

Timo Vihavainen

Myrkyllisiä suhteita

pe 14.07.2017 12:51

Matti Viren

Aamulehden Orwell-päivitys

ma 03.07.2017 21:45