Aamun lehti kertoi, että EU olisi uusimassa Afrikan-politiikkaansa. Kaiken kaikkiaan Unioni pyrkii uutisen mukaan järjestämään muhkeat 88 miljardia euroa afrikkalaisten avuksi. Vertailuksi todettakoon, että Suomen valtion budjetti on noin 55,5 miljardia euroa.

Mikäli lehden otsikkoon on uskomista, EU:n uuden politiikan tavoitteena on afrikkalaisten lisääntymisen väheneminen, sikäläisten ihmisten vaurastuttaminen ja heidän kotimaissaan pitäminen. Minusta tämä kuulostaa kerrassaan erinomaiselta.

Väestöräjähdyshän on Afrikan ongelmien varsinainen perussyy, jonka poistaminen on edellytys vaurastumiselle. Vaurastuminen puolestaan poistaa tarpeen elintasopakolaisuudelle. Lisäksi voi toivoa, että positiivisen kehityksen myötä myös maanosan synkkä konfliktikierre alkaisi hiipua.

Samasta lehdestä saimme lukea myös kehitysyhteistyö­järjestöjen EU-yhdistys Kehys ry:n pääsihteerin Rilli Lappalaisen kannanoton, jossa hän ilmaisi huolensa siitä, että avun vastaanottamisen ehdoksi asetettaisiin Eurooppaan suuntautuvan muuttoliikkeen rajoittaminen.

Hänen mukaansa EU:n toimien tulisi keskittyä edellä mainittujen tavoitteiden sijaan köyhyyden vähentämiseen ja kestävän kehityksen edistämiseen, mutta ehdottomasti ilman, että afrikkalaisille itselleen asetetaan mitään vaatimuksia. Kehitysapunainen näkee afrikkalaiset siis jonkinlaisena itsestään vastuuttomina henkisesti jälkeenjääneinä avustusmaskotteina.

Lappalaisen tekstin luettuani ymmärsin liiankin hyvin, miksi Suomenkin Afrikkaan vuosittain syytämät valtavat kehitysyhteistyövarat ovat käytännössä menneet täysin hukkaan. Mikäli Lappalainen edustaa kehitysyhteistyössä toimivien ihmisten valtavirtaa, on koko avustustoiminta aivan väärien ihmisten käsissä.

Toki olen havainnut jo aiemmin, ettei kehitysyhteistyössä mukana olevien ihmisten tavoitteena useinkaan ole vastaanottajien auttaminen, vaan oman edun saavuttaminen. Sen kannalta afrikkalaisten omien toimien aktivointi ongelmien ratkaisemiseksi ei ole eduksi, sillä perimmäisten ongelmien ratketessa katoavat myös mukavat kehitysyhteistyövaroilla luodut työpaikat - siis kehitysapurälssin vuosikymmeniä kestänyt nautintaoikeus. Toivottavasti tämä ei ole Lappalaisen perimmäinen huolenaihe ja motiivi yleisönosastokirjoitukselleen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pitäisikö kehitysapu ja elintasopakolaisten palautukset sitoa yhteen?
Avustusjärjestöt tuplajättipotin perässä
800 euroa per lapsiperhe on mennyt vuosi toisensa jälkeen hukkaan