Sano ei fasismille

Hamed Abdel-Samad, Le fascisme islamique. Une analyse. Grasset 2017, 299 s.

Taannoin tuli jo mainittua Abdel-Samadin kiinnostava kirja, jota kannattaa pohtia enemmänkin. Islamismin vertaaminen fasismiin ei ole mitään uutta, vaikka monille sekin tuntuu olevan kynnyksen takana siitä kaikesta huolimatta, mitä tiedotusvälineet päivästä toiseen tuovat eteemme.

Kirjoittaja, entinen kiihkeä muslimi ja yhä ilmeisesti muhamettilaisena itseään pitävä intellektuelli, menee kuitenkin pitemmälle ja puhuu nimenomaan fasismista, islamilaisesta fasismista, jota islamismi on eikä ainoastaan muistuta. Veljesaatteittensa tavoin se syntyi ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa, imperiumin jälkeisessä suuressa murroksessa.

Islamismin ja fasismin yhteiset piirteet ovat niin ilmeisiä, että niiden luetteleminenkin tuntuu tylsältä aapiskirjan kertaukselta. Myöhästyneiden maiden suuri turhautuminen ja reaktio modernisaatioon, tradition palvonta, yhteisöllisyyden kaipuu Gesellschaftin sijaan, salaliittoteoriat ja jopa veren ja maan symboliikka.

Jerusalemin suurmuftin ja Hitlerin yhteistyö perustui ainakin edellisen taholta vilpittömään ihailuun ja Hitlerin kultti islamilaisessa maailmassa synnytti jopa huhuja siitä, että johtaja(jollaiseksi myös suurmufti asettautui) oli itse asiassa salaa kääntynyt muslimiksi ja tehnyt pyhiinvaelluksen Mekkaan ja omaksunut nimen Hajd Muhamed Hitler.

Kuten natsismin, myös islamismin tavoitteena oli ja on ehdoton, totalitaarinen valtio, joka ei tunnusta ihmisille yksityiselämää ideologian ulkopuolella. Myös ajatus ali-ihmisten eli ei-muslimien alistamisesta ja/tai tuhoamisesta on samanlainen molemmilla suuntauksilla. Täydellinen kunnioituksen puute yksilöä ja hänen oikeuksiaan kohtaan ja soturin hahmon ihailu ja naisen halveksunta ovat myös yhteisiä.

Jos kohta natsismi, fasismi ja kommunismi kuin myös Japanin jälkijättöinen bushido-kultti tuhoutuivatkin ennen pitkää omaan tolkuttomuuteensa, jatkaa islamilainen fasismi yhä olemassaoloaan, mitä on syytä prima facie pitää aika kummallisena.

Asiaa selittänee parhaiten se, ettei beduiineja sitten Napoleonin aikojen koskaan katsottu tarpeelliseksi varsinaisesti kukistaa sekä sotilaallisesti että poliittisesti. Kaiketi läntisen kulttuurin ylivoimaisuuden katsottiin sellaisenaan riittävän häivyttämään keskiaikaiset houreet, ennemmin tai myöhemmin.

Muhamettilaisen maailman suuri onnettomuus on, että sen on sallittu jämähtää primitiivisiin uskomuksiinsa. Itse asiassa länsimaiset valtiot ja jopa intellektuellit vain pahentavat tilannetta hyväksymällä keskiaikaiset normit ja jopa osoittamalla niille kunnioitusta.

Erilaiset suurmoskeijat ovat käytännössä Saudi-Arabian rahoittaman salafismin kasvualusta. Salafismi on saanut vapaasti rehottaa ainakin Saksassa, koska sen todellista merkitystäjihadismille ei ole helppo todistaa. Kuitenkin yhteys on olennainen.

Islamismi ei ole samaa kuin islam, sanotaan. Kirjoittajan mielestä tämä tietenkin on totta, mutta juuri islam tekee islamismin mahdolliseksi ja ilman islamin muuttumista on lähinnä mahdotonta erottaa noita kahta toisistaan. Mikäli islamista tulisi virallinen uskonto jossakin länsimaassa, olisi välttämätöntä alistaa sen opetus tavanomaisten yliopistollisten normien alaisuuteen. Tätä ei tapahdu missään.

Länsimaat, jotka kumartelevat keskiaikaiselle raakuudelle, saavat suuren osan syystä niskoilleen. Sitä paitsi juuri ne ovat itse vaaravyöhykkeessä. Simppeli yhtälö kertoo, miksi työttömistä lännessä asuvista nuorista tulee islamistiterroristeja ja taistelijoita. Sitä on turha kerrata: avainsanat ovat ressentimentti ja voimaannuttaminen.

Miksi islamilla ei ole Lutheria? Kysymys voi olla liian vaikea, vaikka yhtälö näyttää helpolta: siksi, ettei islam anna mitään tilaa älylliselle pohdinnalle. Mutta mikä sitten voisi olla edes askel pois keskiajasta?

Abdel-Samad esittää kiinnostavan ajatuksen: Kristinusko pääsi joskus ulos ummehtuneesta irrationalismistaan satiirin kautta. Ensin oli Erasmus Rotterdamilainen ja muut hänen kaltaisensa. Viimein päädyttiin Voltaireen.

 Muslimit eivät tunnetusti siedä minkäänlaista huumoria profeettansa suhteen. Juuri se voisi kuitenkin olla se alku, josta uskonnon uudistuminen voisi lähteä käyntiin.

Sen sijaan, että lännessä vaadittaisiin valistuksen normien noudattamista, siellä on sallittu fasistisen obskurantismin määrätä valtioiden omaa käytöstä ja suhtautumista islamilaisiin enklaaveihin. Sharia-poliisit käyttävät tänä päivänä valtaa monien Euroopan kaupunkien alueella.

Länsi on kumarrellut islamin vaatimuksille sen sijaan, että olisi pitänyt kiinni valistuksen perinnöstä.  Muhamettilaisen fasismin peruselementtejä on loukkaantuminen,ressentimentti, joka viime kädessä juontaa juurensa oman täysin todellisen kyvyttömyyden ja mitättömyyden tajuamisesta ja heijastetaan sitten toiseen.

Sen sijaan, että kehitettäisiin suunnitelmia uudesta, luovasta tulevaisuudesta, islamilainen fasismi pyrkii vain ja ainoastaan palaamaan vanhaan mahdollisimman täydellisesti. Sen päämäärät ovat vain ja ainoastaan tuhoavia.

Tämän noidankehän murtaminen on mitä suurimmassa määrin myös länsimaiden intresseissä. Niinpä typerä ”suvaitsevaisuus” uskonnon hahmossa ilmenevää fasismia kohtaan on karhunpalvelus sekä muhamettilaisille että länsimaille itselleen.

Kun Jyllands-Posten ja Charlie julkaisivat pilakuvia Muhammedista, ne itse asiassa tarjosivat auttavaa kättä muhamettilaiselle maailmalle, jonka on jo aika oppia nauramaan omille typeryyksilleen ja irtautua keskiaikaisuudestaan.

Ikävä kyllä, terrori-iskut ja niiden uhka saivat lännen vastuuttomat piirit lähinnä vain lisäämään itsesensuuria, joka muutenkin on paljastanut toinen toistaan arvottomampien hurskastelijoiden todellisen olemuksen.

Kirjoittaja tietää, mistä puhuu. Myös hän on saanut fatwan, joka määrää kuolemantuomion profeetan halventamisesta ja joutunut suuriin vaikeuksiin yrittäessään julkaista käsillä olevaa teosta muuttamattomana.

Abdel-Samad ei kuitenkaan ole menettänyt toivoaan. Vielä ei ole liian myöhäistä toimia. Toimiakseen on kuitenkin ymmärrettävä, mistä on kysymys.

Voimme siis todeta, että ne, jotka puuhaavat tähän maahan suurmoskeijaa, suosivat fasismia. Ne, jotka harjoittavat sensuuria ja itsesensuuria islamiin ja islamismiin nähden, rakentavat alustaa fasismille, joka ennenkin on noussut kukoistukseen hyväntahtoisten typerysten avulla.

On sekä maailman valtavan islamilaisen väestön että muiden kannalta välttämätöntä, että lakataan liehittelemästä sitä ihmisvihan ja raakuuden ideologiaa, jota islamismi edustaa. Islamilaisen väestön on tultava tähän mukaan ja saatava tässä myös tukea niiltä, jotka ovat omaksuneet valistuksen aatteet ja ymmärtävät asioita laajemmin.

Näin siis julistaa rohkea intellektuelli, joka muistuttaa Solženitsynin sankarihahmoa niinä vuosina, kun häntä tämän maan älymystön keskuudessa pilkattiin, herjattiin ja haluttiin sensuroida.

Tulikin muuten mieleeni, mahtaisiko meiltä nyt löytyä kustantajaa, joka haluaisi julkaista Abdel-Samadin kirjan suomeksi? Siihen olisi paljonkin syytä. Esimerkiksi sen sisältämät tiedot muslimiveljeskunnan ja muidenkin muhamettilaisten instituutioiden historiasta olisivat sangen tarpeen myös meikäläisessä keskustelussa.