Blogi: Timo Vihavainen, pe 14.04.2017 11:15

Pariisi ja kevytmielisyyden synty

Kevytmielisyys ja Pariisi

 

Markus Nummi kirjoitti aikoinaan kirjan Kadonnut Pariisi, jossa hän osoitti, ettei Pariisia oikeastaan ole olemassa, vaikka moni luulee siellä jopa käyneensä. Sen sijaan on vainpariisipuhetta ja kun yritämme löytää itse sen kovan ytimen, kopaisemme vain tyhjää.

En halua ryhtyä polemisoimaan tuota ilmeisen huolellista argumentaatiota vastaan. Minulle riittävät omat, petolliset vaikutelmani ja mielikuvani, joita sitten suhteutan muiden vastaaviin.

Tuntuu, etten kyllästy Pariisiin koskaan. Minulla oli ensi kerran onni vierailla siellä jo vuonna 1967 eli ennen hullua vuotta. Seuraava visiitti oli kaksi vuotta myöhemmin. Omalla autolla tietenkin, kenelläpä olisi ollut varaa lennellä, näissä meikäläisten piireissä.

Siinä vanhassa Pariisissa, uskallan jo käyttää tuota nimitystä, oli vielä monia piirteitä, joita ei enää ole. Puliukotkin olivat siellä jotenkin pittoreskeja verrattuna meikäläisiin alan miehiin ja muutenkin tietty nukkavieruisuus kuului kuvaan. Kaikki autot olivat ruttuisia ja liikenne täysin mieletöntä anarkiaa. Osa siitä, mitä havaitsin, lienee ollut oman valikoivan kiinnostukseni seurausta, mutta ei sentään kaikki.

Samaan aikaan oli selvää, ettei arkipäivän banaalisuuksista välitetty, vaan kannettiin aina ylpeänä omaa asemaa suuren kansakunnan jäsenenä. Pariisi oli maailman napa vielä puoli vuosisataa sitten ja englanninkielen tarjoaminen keskustelussa olisi ollut miltei yhtä törkeää kuin saksan. Ranskaa sen olla piti ja mikäli jokin äänne ei ulkomaalaisella mennyt kohdalleen, oli ylimielinen hymy vastaanottajan taholta tietenkin aivan paikallaan. Sellainen se maailma oli.

Sitä paitsi vanhassa Pariisissa tarjoilija oli vielä garcon ja jos jostakin löytyi naispuolinen alan edustaja, oli hän garconne. Tätä oli hauska verrata mielessään saksalaiseen termiinHerr Ober. Ero tuntui yhtä merkittävältä kuin saksalainen tapa mitätöidä matkaliput (entwerten), kun ne taas ranskassa ja englannissa tehtiin päteviksi (validation).

No, joka tapauksessa vuoden 1968 jälkeen oli viisaampaa käyttää tarjoilijasta sanaamademoiselle, mutta saattaahan olla, että sekin on nykyään poliittisesti epäkorrekti. Sillä olen kuitenkin tainnut pärjätä. Ehkäpä madame/monsieur on turvallisempi.

Junnu Vainio lauloi aikoinaan siitä, ettei Kööpenhamina ollut enää kuin ennen. Sama se on Pariisinkin kanssa. Olihan kyseessä sentään synnin pääkaupunki vakavamielisen Euroopan silmissä. Edes vuonna 1967 Pigalle ei ollut oikeastaan mitään Reeperbahniin verrattuna eikä edes Amsterdamiin.

Revyyt ja pornografia kuuluivat luonnostaan Euroopan mahtavimman suurkaupungin moraalisesti arveluttavaan hahmoon. Ne syntyivät juuri samalla, kun itse noita suurkaupunkeja alkoi syntyä. Kaiista suurkaupungeista Pariisi oli se varsinainen jättiläinen. Se oli todella ”Das wahre Milliardenland”, kuten vuosisadanvaihteen suuri ja merkillinen guru Max Nordau asian esitti.

Ehkä olennaisin historiallinen uutuus kuitenkin oli juuri tuo pariisilainen kevytmielisyys. Se oli uuden, urbaanin psykologian ilmaus ja paikan tavaramerkki. Se, että jokaiseen kelpo perheeseen kuului myös ulkojäsenenä rakastajatar, oli normaali asia. Joskus kyseessä saattoi olla varsinainen ménage à trois, mutta useimmiten rakastajatar sentään säädyllisesti pidettiin perheen ulkopuolella.

Pyhää yksiavioisuutta siis loukattiin. Tai mitä siinä nyt niin pyhää olikaan, kysyi ranskalainen? Tietyillä eläinlajeilla on taipumus jyrkkään ja eksklusiiviseen yksiavioisuuteen, näin esimerkiksi joutsenilla. Ihmisillä ilmiö on aika suhteellinen: joillakin on ja joillakin ei ja toisilla on enemmän ja toisilla vähemmän. Kun nyt biologiaan mennään, muistakaamme ainakin myös ihmislajin jatkuva kiima.

Nykykulttuurissamme tähän asiaan liittyvää monogamian ja folie à deux’n myyttiä on pönkitetty niin ylenmääräisesti, että miehetkin ovat jo kai yhä useammin sisäistäneet uudenlaisen synnintunnon, joka liittyy niin sanottuun ”pettämiseen”. Feministisen militantin vähämielisyyden (folly) kannalta asia kuuluu peruskysymyksiin ja tavoitellun vallan tukipilareihin.

Ettei tässä nyt vallan jäisi naiiviuden pakkopaitaan, kannattaa tutustua siihen, miten asiat ymmärrettiin sata vuotta sitten, jolloin Ilmari Kiannon tapaiset oman tiensä kulkijat haastoivat niin kirkon tekopyhimykset kuin maallisetkin ahdasmielisyyden apostolit.

Pariisi siis leimautui kevytmielisyyden pääkaupungiksi ja miksipä ei. Olihan kyseessä tasavalta, jonka kansallislaulunakin oli tuo vertatihkuva vapauden symboli, marseljeesi. Pariisissa sai olla mitä mieltä halusi, ja suurkaupungin nimettömyydessä oli myös helppo elää, kuten halusi. Kenelläkään ei ollut oikeutta eikä edes mahdollisuutta tulla toisten elämäntapaa mestaroimaan.

Vai oliko asia sittenkään näin? Ehkä ranskalaisessa kulttuurissa kuitenkin oli tietty poroporvarillisuuden juonne, joka pani ihmiset kumartamaan sosiaaliselle paineelle. Vallankumouksellisuus, jolle pariisilaiset ovat aina olleet herkkiä, on sekin sentään massailmiö. Se on tarttuva tauti, joka laskee äkillisesti ihmisten älyllistä tasoa ja saa heidät tekemään yhdessä mielettömyyksiä.

Olen joskus nähnyt tolkuttomasta mellakoinnista näytettävän nimitystä neekeröinti, mikä siis ilmeisestikin viittaa ei-eurooppalaiseen etnisyyteen. Olisi kuitenkin väärin unohtaa, miten alttiita ranskalaiset ovat olleet tällaiselle käytökselle.

Suuren vallankumouksen aikana rahvas suoritti kaikenlaisia julmuuksia ja rehvasteli niillä sen sijaan, että olisi hävennyt. Bastiljin komendantti, markiisi de Launay teurastettiin ja hänen sydäntään kannettiin seipään päässä roskajoukon laulaessa vitsikkäitä kupletteja sydämen merkityksestä silloin kun juhlitaan.

Voin hyvin ymmärtää, että juuri tämän, yhä uudelleen ilmenevän mellakointiherkkyyden takia joku onkin nimittänyt ranskalaisia ”mielisairaaksi kansaksi”. Nimitys tietenkin viittaa kansallisen kulttuurin tiettyihin piirteisiin eikä sen jäsenten psyykkiseen terveyteen, mutta taitaa silti olla hieman kohtuuton.

Epäilemättä ranskalaiset ovat pohjoismaisesta näkökulmasta katsoen yhäkin aika kevytmielisiä ja ehkä myös taipuvaisia perusteettomaan hilpeyteen ja joutavaan venkoiluun muistuttaen tässä savolaisia. Toisaalta kyseessä saattaakin olla tietty taipumus syvällisyyteen eli siihen, ettei arkipäivän pikku asioiden anneta kokonaan pimentää sitä tosiasiaa, että olemme maailmaan heitettyjä, kuolevaisia ihmisiä.

Tämän takia, eli siis tavallaan sub specie aeternitatis, on sallittua ja suotavaa tuhlata joskus rahaa aivan tarpeettomaan ja nautiskella vaikkapa rakastajattaren kanssa hyvästä ateriasta ja viinistä keskellä päivää ja työviikkoa. Vai onko?

En minä voi kehua ranskalaisia erityisemmin tuntevani. Käsitykseni ovat vain rakentuneet eri lähteistä ja lähinnä kirjallisuudesta saatujen vaikutteiden pohjalle. Muuan vaikuttaja on ollut Armas J. Pulla, jonka kirjoja on syystäkin arvosteltu diletanttimaisiksi ja siis kevytmielisiksi. Olen kyllä aina nauttinut niiden lukemisesta.

Kiinnostavaa on, että Aleksandr Herzen, joka aikoinaan 1800-luvun puolivälissä saapui Pariisiin suurena länsimaalaistajana eli zapadnikkinä, korjasi pian näkemyksiään ja rupesi väittämään, että puheet ranskalaisten suuresta kevytmielisyydestä olivat myytti.

Ainakin venäläisiin verrattuna näet ranskalaiset olivat poroporvarillisuutensa vankeja. Venäjä –poliittisen orjuuden maa- oli kuitenkin arkielämän tasolla vapauden valtakunta –страна бытовой свободы.

Nyt tämä alkaa mennä jo monimutkaiseksi, mutta kuten sanotaan, elämä on. Oliko Ranska tuohon aikaan todella poroporvarillisuuden linnake? Entä säilyikö se sellaisena vuosisadan lopulle saakka?

Ehkä voisimme hyväksyä edellisen, mutta jälkimmäinen lienee pakko hylätä. Saattaa olla, että gallialainen keveys ja ésprit olivat keskimäärin juuri niin tyhjänpäiväisiä, kuin Dostojevskin aikalaiskuvaukset antavat ymmärtää, mutta tuntuu selvältä, että ero esimerkiksi pohjoismaihin ja Saksaan oli selvä Ranskan hyväksi: siellä osattiin elää! Ainakin ulkomaalaiset Pariisissa olivat vapaita sovinnaisuuden kahleista.

Saksalaiset ja miksei skandinaavitkin saattoivat olla syvällisiä omalla tavallaan, mutta ehkä ranskalaiset olivat sitä omallaan? Ville Vallgrenin ja muiden Pariisin suomalaisten kuvauksista välittyy yhä uudelleen se, miten vapaalta elämä tuntui tuossa kaupungissa, joka oli kuin olikin itse asiassa maailman napa ja koko maailman edistyksellisen kulttuurin tyyssija. Siitä on aikaa vain sata vuotta.

Meidän globalisoituneena aikanamme Pariisi saattaa näyttää lähinnä vain yhdeltä taantuvan eurooppalaisen maan pääkaupungilta, jonne menemistä vastaan puhuvat ankeat ja nuhjuiset pikku hotellit, amerikkalaiset ja saksalaiset turistit, täyteen ahdetut ravintolapöydät ja tunkeilevat ja joskus vaarallisetkin maahanmuuttajat, jotka ainakin välillä esiintyivät jo isännän elkein. Onhan niitä sellaisiakin puolia.

Ja mitäpä on meille Pariisi enää tänään verrattuna siihen, mitä se oli vielä puoli vuosisataa sitten? Osaako nuoriso ranskalaisia lauluja? Lukeeko se ranskalaisia romaaneja? Miten korkealla on ranskalaisen tieteen prestige?

Ei Ranska eikä Pariisi vielä mitättömyyksiin kuulu millään mittarilla, mutta kyllä se taitaa olla yhä kauempana kulttuurimme keskipisteestä. Nykyisellä maailmalla näyttää yhä olevan vain yksi napa, jota on viime aikoina nimitetty myös Trumpistaniksi. Mutta kehitys jatkuu ja huomenna asiat ovat taas toisin kuin tänään.

Jotakin tuntuu kuitenkin säilyvän. Pariisista voi yhä sanoa kuin Egon Friedell lähes sata vuotta sitten sanoi Ranskasta: sitä voi haukkua miltei kaikesta muusta, mutta ei siitä, että se olisi ikävä.

Timo Vihavainen pe 14.04. 11:15

Kommentit: 0



Kommentoidaksesi sinun
täytyy ensin kirjautua:


Jos sinulla ei ole vielä tunnuksia, voit liittyä joukkoomme ostamalla kommentointioikeuden:
Oikea Kommentointi 6kk, 19,90 €
Voit halutessasi kommentoida nimimerkillä.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Myrkyllisiä suhteita

pe 14.07. 12:51

Kiivailijan kronikka

ke 12.07. 09:44

Aikansa sankari

ma 10.07. 18:37

SM-kisat

su 09.07. 16:11

Kommunikatiivinen toiminta

pe 07.07. 20:56

Hallitse Britannia!

ma 03.07. 11:14

Oskarin seikkailuja

su 02.07. 13:09

Tolvanat ja nykyaika

ke 28.06. 23:45

Herra Kekosen suhteet Moskovaan

ti 27.06. 22:09

Pyhä yksinkertaisuus

ti 27.06. 00:16

blogit

Vieraskynä

Relativismi vs. eurooppalaiset arvot

ke 21.06.2017 10:42

Juha Ahvio

Jatkoa vaarallinen vihreä valhe -keskustelulle

ti 04.07.2017 19:31

Professorin Ajatuksia

EU ja Suomen metsävarat

pe 14.07.2017 12:30

Jukka Hankamäki

Totuuden sanomisen hinta: 50 miljoonaa euroa

la 08.07.2017 10:54

Petteri Hiienkoski

Kolme vuotta ilmastotuhoon eli voiko ilmastonmuutosuutisointiin luottaa?

su 16.07.2017 11:20

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

YK:n propagandavideo Euroopan afrikkalaistamiseksi julki

ma 24.07.2017 23:29

Piia Kattelus (kesk.)

Ruotsin poliisin hätähuuto

ti 11.07.2017 10:15

Henry Laasanen

Vihreiden Kaisa Hernberg leikkii alistettua ja huono-osaista

ti 25.07.2017 08:41

Arto Luukkanen

Suomen menneisyyden taakat

pe 21.07.2017 22:46

Mika Niikko

Sateenkaari ja puolikuu

su 02.07.2017 23:22

Musta Orkidea

Älkää erehtykö luulemaan, että koko maailma ajattelee länsimaalaisittain

to 20.04.2017 20:11

Mikko Paunio

Pekka Haavisto - poliittinen ruumis

la 22.07.2017 16:32

Heikki Porkka

Käsi kädessä kuljemme ...

la 22.07.2017 10:54

Olli Pusa

EU:n ytimessä?

pe 14.07.2017 12:52

Alan Salehzadeh

Näkökulma: Tuoko Trumpin ja Putinin yhteistyö rauhan Syyriaan?

ke 12.07.2017 09:53

Janne Suuronen

Putin tekee mitä lupaa

ma 24.07.2017 19:19

Reijo Tossavainen

Natsi, natsi, natsi! Toisten leimaaminen on äärimmäistä suvaitsemattomuutta

ti 25.07.2017 06:43

Jessica Vahtera

Et tu, Brute?

pe 16.06.2017 10:02

Pauli Vahtera

Vaalimuistoja

ma 17.07.2017 11:31

Timo Vihavainen

Myrkyllisiä suhteita

pe 14.07.2017 12:51

Matti Viren

Aamulehden Orwell-päivitys

ma 03.07.2017 21:45