Sotien kuvan muuttuminen
Sotiamme koskeva historiografia on ollut viime vuosina kiinnostavassa muutoksen tilassa. Itse asiassa tämä on ollut tilanne jo niin kauan kuin sitä on ollut.
Mikäli historiografia ymmärretään laajasti, sodan kuvan rakentamisena ja kehityksenä, ovat varsinaisen historiantutkimuksen tulokset siitä vain yksi, joskin tärkeä osa.
Tuntuu selvältä, että juuri tähän asiaan vaikuttavat suorastaan ratkaisevasti myös niin sanoakseni tieteen ulkopuoliset tekijät. Näin varmaankin on asian laita kaikkialla, mutta Suomessa tämä problematiikka mutkistuu vielä siksi, että sotien toisella osapuolella on ollut myös oma roolinsa erään suuren kansanryhmämme poliittisen identifioitumisen kohteena.
Sota on sen verran kokonaisvaltainen asia, ettei sitä oteta haltuun pelkällä rationaalisella ajattelulla, ainakaan kun se omalle kohdalle sattuu. Henkihän siinä on pelissä, oma ja läheisten ja vielä monien muidenkin.
Muuan sotien erikoisuuksista on, että sangen yksimielisten todistajalausuntojen mukaan ne, jotka eivät ole olleet siinä -ainakaan nyt rintamalla- mukana, eivät sitä voi ymmärtää. Yleisesti ottaen heille on myös asiaa turha selostaa.
Pelkästään tämä jo aiheuttaa sen, että sotien ymmärtäminen on pitkälti myös sukupolvikysymys. Ne, jotka eivät olleet rintamalla, ovat jo tavallaan vieras joukko aseveljien kannalta ja jälkeläiset sitten puolestaan käsittävät koko asian jo historiana, joka nyt vain oli ja -onneksi- meni.
Vaikka voidaanhan se nostaa myös nykypäivän ihmisten ylpeilyn aiheeksi, niin perverssiä kuin se onkin. Onhan tätä nähty.
Sodan jälkeen asiasta luodaan yhä kauempana alkuperäisestä kokemuksesta olevia kuvia, joissa saatetaan tavoittaa jotakin menneisyydestä tai sitten ei. Joka tapauksella asiat saavat ehdottomasti uudenlaisen merkityksen ja -voisi sanoa- käyttöarvon uudessa ympäristössään, jolla on enää hyvin vähän yhtymäkohtia alkuperäiseen.
Ajatelkaamme nyt vaikkapa vuoden 1918 ja nykypäivän Suomea.
On tietenkin tärkeää, että sotien historiaa pyritään selvittämään myös mahdollisimman tieteellisesti eli tahtoo sanoa objektiivisesti ja olemassa oleviin lähteisiin tiukasti perustuen sekä tietenkin argumentoinnilla, joka on vakuuttavaa ja toistettavissa.
Tämä ei kuitenkaan ole eikä voi olla koko asia. Poliittinen historia kertoo, mistä sodassa oli kyse, sikäli kuin se kiinnostaa meitä poliittisella tasolla ja poliittisten päätösten arvioinnin suhteen.
Sen lisäksi on kuitenkin olemassa myös muita tasoja ja kaiken kukkuraksi vielä asioiden käyttöarvo tässä ja nyt, kymmeniä ja jopa satoja vuosia itse tapahtumien jälkeen.
Ajatelkaamme Suomen sotaa yli kaksisataa vuotta sitten. Vielä sata vuotta sitten ja sen jälkeenkin sen myyttisellä hahmolla oli valtava vaikutus kansalliselle itsetunnollemme. Talvisodassa Runebergin runot olivat henkisinä eväinä kovin monilla.
Entäpä vuoden 1918 sota? Siitä tehtiin heti sankaritarina ja se oli uuden Suomen keskeinen ylpeyden aihe. Tarinan arka kohta oli sosiaalinen kumous sen uuden ideologian merkeissä, jota kansakunnan vihollinen edusti. Maanpetturuus oli itse asiassa niin laajaa, että se suuresti ylitti koko viholliskansan roolin ainakin taistelutilanteissa.
Tämähän teki koko tarinasta melkein mahdottoman, mutta sitäkin kiivaammin sitä täytyi puolustaa.
Tuon sodan ihannoinnilta putosi pohja pois jo talvisodassa, mutta koko sen raadollisuuden käsitteleminen otti aikaa vielä yli puoli vuosisataa.
Meillä tällä hetkellä vallitsevassa kuvassa, joka varmasti tulee vielä muuttumaan, ymmärretään asiat aivan eri näkökulmasta kuin aiemmille sukupolville oli edes mahdollista.
Meille se ei ole ennen muuta kansakunnan kohtalonkysymys tai sivistyksen ja oikeusvaltion kohtalonkysymys, vaan kysymys ihmisoikeuksien kunnioittamisesta.
Talvisota taas puolestaan on kokenut aika rajustikin erilaisia tulkintoja. Neuvostoliiton provosoimaton hyökkäys on niissä tietenkin aina ollut muuttumaton punainen lanka.
Muuttuvia suureita sen sijaan ovat olleet lähinnä arviot oman hallituksemme politiikan tarkoituksenmukaisuudesta: siitä, miten sotaan jouduttiin ja miten siitä päästiin pois. Suomen päätöksillä on oletettu ehdottomasti olleen aina määräävä merkitys.
Sen sijaan hyökkääjän näkökulma on viime aikoihin asti jäänyt vähemmälle huomiolle. Mitä oletettiin tapahtuvaksi, mikä meni pieleen ja minkä vuoksi ja miksi tehtiin päätös irtautua sodasta, jonka aseellinen ratkaisu oli jo aivan ovella?
Ymmärrettävää kyllä, paljon kiinnostusta on herättänyt myös se, että aivan primitiivisellä aseistuksella kyettiin vastustamaan maailman tehokkainta sotakoneistoa. Sellaistahan sattuu maailmassa siellä ja täällä, vaikka harvoin ja ratkaiseva tekijä on aina ollut henkinen.
Talvisodan kuten myös jatkosodan kokeminen jonkinlaisena torjuntavoittona on perusteltua. On myös helppo ymmärtää, ettei Suomella talvisodan jälkeen ollut muuta realistista tietä kuin yhteistyö Saksan kanssa, kun se ihmeen kaupalla tarjoutui.
Yhtä helppo on ymmärtää, että tällaiset tulkinnat on myös haluttu riitauttaa. Niinpä sodat ovat saattaneet ihmisten mielessä saada pelkän oikeudenmukaisen taistelun tai sitten alhaisen valloitusretken hahmon.
Sotien historiallinen kuva on tietenkin ollut herkkä myös valtioiden välisten suhteiden muutoksille. Paasikiven ajan uusi ulkopolitiikka suhtautui jo nuivasti sodalla ”elämöintiin” ja Kekkosen kaudella edistykselliset piirit jo kilpailivat Suomen sotapolitiikan tuomitsemissa ja sotien halventamisesta tuli muutenkin muotiasia.
Sehän oli myös ymmärrettävä ja luultavasti välttämätön reaktio edeltävään aikakauteen. Vastaavaa voimme havaita useimmissa maissa.
On kiinnostava kysymys, missä nyt mennään. Sodat ovat luultavasti meidän arkipäivässämme enemmän esillä kuin koskaan, huolimatta syvän rauhan ajasta. Tiettyä ihannointiakaan ei voi olla havaitsematta, mikä tuntuu oudolta kaiken sen sodanvastaisuuden valossa, joka on vuosikymmenet ollut vallitseva lähtökohta.
Tulevaisuutta kuviteltiin aikoinaan ehdottomasti rationaalisemmaksi ja joka suhteessa paremmaksi kuin nykyisyys. Mutta sodat ihmisten mielikuvissa eivät useinkaan vetoa tuohon rationaaliseen puoleen.
Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.
Teemu Keskisarja: Miksi ajan Halla-ahoa presidentiksi?
ke 20.12.2023 22:32Frank Herbertin Dyyni ja tekoälyuhka
la 13.04.2024 00:17Yle teki diasarjan, mutta miksi niin moni seikka unohtui?
to 13.05.2021 20:23Ydinvoimaa, talouskasvua ja teollisia työpaikkoja
ti 28.03.2023 20:22Sähköistävä klikinvastainen uutinen
su 07.01.2024 18:08Puhkeaako globalismin kupla Ukrainaan?
pe 15.03.2024 23:04Mistä on pienet getot tehty?
ma 27.08.2018 23:18Jolla on korvat, se kuulkoon
ke 23.08.2023 20:50Vallankaappaus
ke 14.06.2017 09:13Valtuustoaloitteeni mamujen 43 äidinkielen opetuksen lopettamiseksi verovaroilla Espoossa
su 15.01.2023 14:49Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa
ke 17.01.2018 08:44Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan
ke 29.05.2019 09:00Punavihreä hallitus komentaa! Maakuoppaan mars!
la 25.02.2023 13:58Suvaitsevaisuuden kirjavat käsitteet
su 13.09.2020 23:07Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä
pe 08.02.2019 13:23USA:sta johdettu sensuuriteollinen kompleksi ulotettiin Suomeen vuonna 2015 - Tucker Carlson haastatteli USA:n ulkoministeriön entistä kyberjohtajaa Mike Benziä
la 24.02.2024 12:33Suomi sanojen vankina - manipulointia Ylen tapaan
to 28.03.2024 13:04Pedoseksuaalisten fantasioiden varaan rakentuva seksuaalikasvatus
ke 20.03.2024 08:51Eläkeindeksin leikkaaminen
ti 09.04.2024 13:56Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin
ti 12.06.2018 11:53Rikkaat rikastuvat ja köyhät kituuttavat
ti 18.08.2020 10:15Auta avun tarpeessa
to 19.03.2020 07:33Olisinko yrittäjä, enkä palkansaaja
su 25.10.2020 22:57Häpeänsä kullakin
ke 19.07.2023 21:26Odotellaan vuotta 2023
la 14.08.2021 23:44