Blogi: Timo Vihavainen, su 06.01.2019 22:33

Pois nälkärajalta

Nälkärajalta hyvinvointiin

 

Jaakko Louhi, Yhtenä miehenä. Mietteitä ja muistikuvia elämänpolulta kahdella kotiseudulla. Omakustanne 2016, 376 s.

 

Vuonna 1927 syntynyt Jaakko Louhi kuuluu siihen sukupolveen, joka ei vielä joutunut rintamalle, mutta jonka harteille sitten osaltaan jäi kotirintaman pitäminen pystyssä.

Siinä suhteessa hän on Fjodor Abramovin tetralogiassaan Prjasliny (on suomennettu, hae blogeistani hakusanalla Abramov) kuvaaman Mihail Prjaslinin kohtalotoveri. Näiden kahden tarinaa onkin kiintoisaa verrata, olkoonkin, että Mihail on fiktiivinen henkilö ja Louhen tarina taas, sikäli kuin voi arvioida, niin lähellä totuutta, kuin muisti tekee mahdolliseksi.

Molemmat joutuivat ottamaan vastuuta perheen elatuksesta jo kasvuiässä ja molemmat raatoivat voimiensa mukaan tai niiden yli nälkärajalla ja kurjissa vaatteissa. Louhenkin armeijaan meno lykkääntyi aliravitsemuksen takia.

Mutta jälkeä syntyi, jopa suuria puita pokasahalla ja kirveellä kaataessa. Louhen tarinassa kuulostaa hurjalta, että keskenkasvuinen, niin sanotusti vaahtosammuttajan mittainen poika nirhaa suuria puita poikki pokasahalla istuviltaan. Toki justeerikin sitten ilmestyi kuvaan.

Metsätöiden ohella Louhi pääsi töihin laivoihin, Saimaan hinaajiin. Siihen aikaan niiden miehistöt usein koostuivatkin nuorukaisista ja ukoista. Polttoainepulan vallitessa kotimainen halko oli arvossaan ja laivat kuljettivat kaikkea mahdollista. Toki ennen muuta pitkiä, jopa puolentuhannen valtavan nipun tukkilauttoja.

Kertoja osoittautuu älyllisesti aktiiviseksi ja ympäristöään herkästi havainnoivaksi mieheksi, joka halusi paneutua jokaiseen työtehtävään kunnolla ja ymmärtää sen juuria myöten.

Niinpä hän sai sisävesikipparin paperit ja työskenteli laivoilla kesät pitkät, aina jäiden tuloon saakka, kunnes talvella siirtyi taas metsiin tai laivojen kunnostukseen. Työt veivät myös eri puolelle Suomea, myös Turkuun, jossa sodan jälkeen kunnostettiin englantilainen maihinnousuhinaaja Saimaalla käytettäväksi.

Mutta tämä ala näytti sitten ajan mittaan olevan vailla tulevaisuutta ja niinpä kertoja siirtyi Vaasaan, kemialliseen tehtaaseen. Siellä hän taas paneutui työnsä merkitykseen ja tehtaan prosesseihin niin syvälle kuin mahdollista. Aikanaan hänestä tuli laatupiirin aktiivi, tehtaan oma mies, voisi sanoa kommunistien harmiksi.

Työelämän ohella Louhi otti yli kuudenkymmenen vuoden ajan osaa työväenopiston harrastuspiireihin, niin luoviin kuin käytännöllisiin.

Aineellisesti elintaso nousi tasaisesti. Kurjuudesta päästiin aikanaan ja sitten rakennettiin jo pikkuinen kesämökki ja viimein komea huvila. Kaiken tämän toimeliaisuuden ohella tärkein harrastus oli kuitenkin lukeminen.

Louhen tarina näyttäisi olevan sen kansansivistysliikkeen unelma, joka kerran halusi nostaa takapajuisen Suomen kansan barbariasta sivistykseen ja siinä onnistuikin, ainakin tavallaan ja hetkellisesti.

Louhen kohdalla tällainen pyrkimys löysi ihanteellista vastakaikua. Hän oli raitis ja todistaa itse, ettei 1950-luvun työmiesporukoissa suinkaan ollut tapana puhua ruokottomasti, toisin kuin sitä aikaa kuvaavat kirjailijat antavat ymmärtää. Tietty sivistyneisyys oli arvossaan.

Itsensä kehittäminen muodostui korkeammasta opista osattomaksi jääneelle Louhelle ilmeiseksi intohimoksi, joka tuotti hyvää hedelmää.

Tässä itse asiassa tulevat mieleen ne tavoitteet, joita Venäjällä asetettiin sosialistiselle yhteiskunnalle: juuri senhän piti olla työläiselle se ihanteellinen kasvuympäristö, joka vapautti hänet kapitalistisen riiston epäinhimillistävistä kahleista omaa itseään varten elämään.

Näinhän ei sitten Venäjällä käynytkään, tai sanotaan, että sille, joka Mihail Prjaslinin tavoin kasvoi syrjäisessä kolhoosissa, oli käytännössä hyvin vähän kiihokkeita kehittää itseään.

Mihailin tarina loppuu Abramovin kirjassa 1970-lukuun, mutta edistysaskeleena huomaamme siinä vain aineellisen vaurastumisen. Sikäli kuin voi havaita, Mihaililla ei ole mitään kiihokkeita irrota ympäristöstään, joka sinänsä koostuu usein sympaattisistakin ihmisistä, mutta on tavallaan naulattu kiinni henkiseen pysähtyneisyyteen ja vodkaan.

Sekä Louhi että Abramovin kirjan Mihail ovat molemmat hyvin ihastuneita sydänmailla sijaitsevan kotipaikkansa luontoon, mutta suurena erona on, että kun Louhi on vapaa lähtemään muuallekin, on Mihail tosiasiassa turpeeseen sidottu, ilman kotimaanpassia.

Louhi hankkii vähäisillä säästöillään kirjoja, joista ensimmäinen on Pikku jättiläinen, kuten oli aikanaan minullakin. Mihail hankkii pullon aina, kun siihen on aihetta. Tapajuoppo hän ei ole.

Uskonto on Mihailin kotikylässä läsnä vain takapajuisten vanhojen akkojen elämässä, mutta ei se suurta osaa Louhenkaan elämässä näyttele, sitten rippikoulun jälkeen.

Se, mikä tuntuu oleelliselta erolta Mihailin ja Louhen elämänympäristöjen välillä, on työväenopisto harrastuspiireineen. Sellaista ei Pilpan kanavallakaan toki ole, mutta Vaasassa kyllä.

Kun noita kahta kehityskertomusta tarkastelee, tulee mieleen, että siinä näyttää avautuvan näköala koko yhteiskuntajärjestelmään ja sen luomaan kulttuuriin.

Suomessa työntekijä on –ainakin tässä tapauksessa- aktiivinen ja itsenäinen. Hän ottaa vastuuta asioista ja pyrkii eteenpäin. Venäjällä hän sen sijaan tuntee olevansa kolhoosin ja vieläkin enemmän sovhoosin työrukkanen, jonka aloitteet ovat jo syntyessään tuomittuja ja joiden esittäminen on itse asiassa yhtä turhaa kuin vaarallista.

Molemmissa ympäristöissä aineellinen hyvinvointi nousee sodan jälkeen ja molemmissa ympäristöissä myös esiintyy muuttoliikettä pois korvesta, metropoleihin.

Abramovin Pekašinossa muuttajia ovat seuraavan sukupolven edustajat, ennen muuta eteenpäin pyrkivät tytöt ja myös suuren maailman huveja kaipaavat silmänpalvojat ja pyrkyrit, kuten juoppo Jegorša.

Molemmissa ympäristöissä ihmisillä on omaisuutta, jota voi kartuttaa ja kehittää, ennen muuta talo ja niin sanottu henkilökohtainen aputalous lehmineen. Ne lehmät kuitenkin unohdetaan Pekašinossa niin pian, kuin se käy mahdolliseksi.

Epäilemättä koko Neuvostoliiton aikoinaan pelasti se Stalinin radikaali päätös, jolla hän keväällä 1930 lopetti kertaheitolla niin sanottujen kommuunien perustamisen.

Kuitenkin juuri tuo kommuuni oli vuonne 1918 antanut uuden nimen itse sille puolueellekin, joka Venäjällä oli vuonna 1917 noussut valtaan. Puolueen alkuperäistä ohjelmaa ei olisi selkeämmin voinut ilmoittaa.

Kommuuneissahan ihmiset oli maksimaalisesti vapautettu omaisuuden taakasta ja viettivät yhteistä, kollektiivista elämää, joka oli rationaalista ja tavattoman paljon korkeammalla tasolla, kuin yksityisomistuksellisen maanviljelyn idiotismi. Näin siis teoriassa.

Mutta kun se ei käytännössä toiminut alkuunkaan. 1920-luvullahan sitä pienessä mitassa kokeiltiin. Stalinin määräämät maatalousarttelit olivat jo parempi ratkaisu, mutta nekin toimivat vain vajaateholla. Niissä ihmisillä oli pienet yksityispalstansa ja se yksi lehmä.

Jaakko Louhikaan ei saanut suuria aineellisia eväitä elämänmatkalleen, mutta jotakin sentään, vaikka valtio verotti senkin myynnistä viimeisen päälle. Moni muu korven asukas sentään sai jotakin.

 Se pala maata metsineen, jonka kapitalistinen yksityisomistus takasi, oli monelle se pääoma, jota saattoi käyttää päästäkseen elämässä eteenpäin, esimerkiksi koulutuksen avulla.

Entäpä, jossa Mihail olisi omistanut osansa kolhoosista ja voinut myydä sen vapailla markkinoilla? Olisiko se voinut olla tie itsensä kehittämiseen vai olisiko se juotu kurkusta alas?

Molempiahan tapahtui Suomessa. Erona naapuriin joka tapauksessa oli, että yksilölle annettiin mahdollisuus käyttää resurssejaan vapaasti. Niin sanottu sosialistinen järjestelmä sen sijaan pidätti päätösvallan itsellään.

Abramov ei kerro, mitä sinänsä sympaattiselle ja ahkeralle Mihailille tapahtui vanhemmiten. Itse kuvittelen, että hän vietti vanhuutensa sovhoosin hevosia hoidellen ja, kuten sanotaan, systemaattisesti ryypiskellen. Nuori polvi pilkkasi mielellään ukkoa, joka istuskeli tallin edessä ja ryiskeli Belomor-papirosseja polttaessaan.

Varmaa on, ettei hän kirjoittanut harrastuspiirissä runoja ja novelleja ja julkaissut omakustanteena kiehtovaa tarinaa nuoruutensa savotoista, kuten Jaakko Louhi.

 

Timo Vihavainen su 06.01. 22:33

(Kaikki OM:n osoitteet vaihdettiin turvallisiksi https- osoitteiksi 28.10.2018. Muutos nollasi osan vanhoista FB peukutus- ja jakolaskureista)

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Tavattomuuden lähteillä

ke 16.01. 23:10

Memento

ti 15.01. 23:23

Taantuminen totalitarismiin

su 13.01. 10:28

Kunnian kuuleminen

la 12.01. 00:01

Strateginen isku

to 10.01. 23:42

Ranskan jälkivaikutusta

ke 09.01. 23:15

Fingerporilainen aikakausi

ti 08.01. 22:27

Eselin

ma 07.01. 22:32

Pois nälkärajalta

su 06.01. 22:33

Ohranointia

la 05.01. 22:59

blogit

Vieraskynä

Vihapuhe on ihmisoikeus

ke 09.01.2019 17:44

Juha Ahvio

Vuosi 2019 totuuden valossa -luentosarja alkaa

la 12.01.2019 00:06

Professorin Ajatuksia

Oulun tapauksen poikimaa huumoria

ke 16.01.2019 23:09

Jukka Hankamäki

Edessä maahanmuuttovaalit, ja miksi?

ti 15.01.2019 23:26

Petteri Hiienkoski

Pääministerin falskit selitykset

ma 14.01.2019 00:14

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Perussuomalaiset ovat ratkaisu

ma 14.01.2019 17:38

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Suomesta tulossa Espanjaa afrikkalaisempi

ma 14.01.2019 23:12

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Lopetetaan hyssyttely ja turvataan Suomen lapset!

ke 16.01.2019 23:12

Mika Niikko

Itsekkyyden naamiaiset

ma 02.07.2018 00:54

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Elina Grundström on maineriski JSN:lle

to 20.12.2018 16:13

Heikki Porkka

Me tiesimme, mutta emme estäneet

ke 16.01.2019 14:28

Olli Pusa

Vastuunpakoilun SM-kisat?

la 12.01.2019 22:51

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Kuinka paljon puolue vastaa kannattajakuntaansa ?

la 22.12.2018 19:13

Reijo Tossavainen

Persujytky on viisauden alku - mutta vain vaalien alla

ma 14.01.2019 16:09

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Tavattomuuden lähteillä

ke 16.01.2019 23:10

Matti Viren

Taas se Impivaara

ma 06.08.2018 22:40