Näin vuoden ensimmäisinä päivinä on hyvä muistuttaa siitä, kuinka suomalainen yhteiskunta kerää tavallisilta kansalaisilta varoja kaikenlaiseen hyvään ja kivaan. Asiasta nimittäin uutisoi Helsingin uutiset.

Jutussa avattiin se, kuinka työnantajan maksamasta 3 623 euron palkkakulusta työntekijä saa kaikenlaisten maksujen jälkeen käteensä yhteensä 2 163 euroa eli noin 60 %. Loput kerätään veroina ja työnantajamaksuina ynnä muina hyvinvointivaltion tarvitsemina tulovirtoina yhteiseen pussiin.

Uutinen ei kuitenkaan kertonut aivan koko totuutta. Verojen kerääminen ei nimittäin suinkaan pääty palkkasumman ropsahdettua tilille. Sen jälkeen me maksamme vielä lisää veroja käyttäessämme noita rahoja tavaroiden tai palveluiden hankkimiseen.

Tiedättehän, arvonlisäveroa. Se on yleensä 24%, mutta erikseen määritetyissä tapauksissa alhaisempi. Ja sitten tulevat vielä erilaiset ympäristöverot, autoverot ja polttoaineverot ynnä muut sellaiset.

Jos oletetaan, että näiden verojen osuus olisi varovasti laskien keskimäärin vaikkapa 20 % ostoslaskuista, voidaan todeta, että 2 163 euron palkasta todellista ostovoimaa jää vain 1 730 euroa. Se on noin 48 % työnantajan maksamasta (3 623 euron) palkasta, joka yksityisen sektorin työntekijän tulee minimissään työnsä kautta tuottaa työnantajalleen, jotta tämä ei menisi konkurssiin.

Paitsi että lisäksi työnantajan tulee vielä kattaa muut työnteosta koituneet menot kuten tilojen vuokrat ja työvälineet. Ei niillekään kuluille ole muuta lähdettä kuin työntekijän työn tuottama tulo.

Tämä tarkoittaa sitä, että tekemänsä työn korvauksesta tavallinen palkansaaja saa käyttöönsä alle puolet ja työnantajan työntekijäänsä kuluttamasta rahasta vielä vähemmän. Loput sosialisoidaan käytettäväksi siten kuin poliittinen apparaattimme on päättänyt. Eli siis kaikkeen hyvään ja kivaan maahanmuuton kustannuksista lasten koulutukseen, terveydenhuoltoon, sosiaaliturvaan, turvallisuuteen, kehitysapuun ja niin edelleen.
 

* * *

Edelle kirjoittamani perusteella arvoisa lukijani voi tutkiskella mieltään. Mikäli hän huomaa ajattelevansa, että palkansaajan tulojen suurimman osan käyttö yhteisesti sovittuihin tarkoituksiin on erinomainen asia, voi hän samalla tunnistaa olevansa sisimmältään sosialisti. Eli hänen mielestään työn kautta saatu tulo on viime kädessä yhteiskunnan omaisuutta, josta osa voidaan toki antaa työnteon korvaukseksi, mutta viime kädessä raha kuuluu yhteisesti käytettäväksi.

Jos taas tulojen reilun puolikkaan sosialisointi sen sijaan, että niiden hankkija saisi itse päättää rahojen käytöstä, tuntuu vastenmieliseltä, voi arvoisa lukijani pitää itseään sisimmältään oikeistolaisena. Eli hänen mielestään tulot syntyvät tehdyn työn kautta ja siten sen tehneellä ihmisellä on oikeus itse päättää hankkimiensa tulojen käytöstä. Toki osa voidaan käyttää yhteiskunnan hyväksi, mutta tuolloin käyttötarkoitus ei saisi olla ainakaan pahasti ristiriidassa tulojen hankkijan oman näkemyksen kanssa.

Asiaa voi vielä tunnustella miettimällä sitä, mikä motivoi ihmisiä tekemään ahkerasti työtä ja sitä kautta luomaan koko yhteiskunnalle taloudellista toimeliaisuutta. Arveleeko lukijani yhteisen hyvän tuottamisen palkkaa paremmaksi työnteon kannusteeksi? Vai onko asia hänen mielestään sittenkin päinvastoin, eli palkka on viime kädessä ahkeruuden kannusteena tärkeämpää kuin yhteisen hyvän tuottaminen?

Jos arvoisa lukijani päätyy yhteiskunnallisen hyvän ensisijaisuuteen, voi hän jälleen katsoa itsensä sosialistiksi. Jos taas palkka motivoi paremmin, on hän ajatusmaailmaltaan oikeistolainen. Ja jos tämä ja edellinen ajatusharjoitus tuottavat ristiriitaisen tuloksen, on hän epäilemättä älyllisesti epärehellinen.

Näitäkin asioita itse kunkin kannattaa pohdiskella ensi kevään vaalien alla tai viimeistään äänestyskopissa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
HS linjasi metsäpoliittisen uutisointinsa
800 euron perustulo?
SDP näytti rehellisesti karvansa