Blogi: Timo Vihavainen, ti 18.12.2018 21:56

Tapaus Solzhenitsyn

Vuosisataisnero ja jälkimaine

 

Erkki Vettenniemi on uusimmassa Kanavassa nostanut esiin kysymyksen siitä, oliko Stolypinin Suomen-politiikka Venäjän kanalta aivan oikeaa ja perusteltua.

Meillähän oli järjestetty venäläisille terroristeille ja muille vallankumouksellisille mukavat mahdollisuudet valmistella tihutöitään Venäjän vallanpitäjiä vastaan. Eikö siinä kerjätty verta nenästä, kun ei itse pyritty täällä pitämään tuota ainesta kurissa, vaan sitä jopa parhaamme mukaan autettiin?

Siinäpä taas on yksi niitä historian kysymyksiä, joita ei pidä sivuuttaa kevyesti ja historiaa väärästä suunnasta lukien. Sellainen olisi helppohintainen tapa lähestyä historiaa.

Vettenniemi on erinomainen Solženitsynin tuntija ja arvostaa asianmukaisesti tätä hengen jättiläistä, jonka kirjat luultavasti ovat 1900-luvun tärkeimpiä. Aleksandr Isajevitš arvosti Stolypiniä jo siihen aikaan, kun tästä oli tehty niin sanotusti edistyksellisen kulttuuriväen bête noire, syntipukki vailla vertaa.

 Nythän hänenkin historiallinen etumerkkinsä on sitten vaihtunut.

Tässä kyllä muistuu mieleen sekin seikka, että Paasikivi, joka pari kertaa tapasi Stolypinin ja joutui hänen kanssaan asioita hoitamaan, ei pitänyt tätä suurmiehen mittaisena. Hänen mielestään pääministeri alentui hankkimaan irtopisteitä pienen kansan -suomalaisten- kustannuksella, mikä ei ole suurmiehen arvoista.

Mutta joka tapauksessa Venäjällä on historiaansa oma näkökulmansa ja meillä taas omamme. Yleisvaltakunnallista näkökulmaa meillä on tuskin koskaan omaksuttu, enkä osaa olla asiasta oikein harmissanikaan.

 Mutta eivät nämä asiat simppeleitä ole, mikäli pyrimme niin sanoakseni säilyttämään aidon historismin (ei viittausta Popperiin).

Paasikiven lempilauseisiin kuului myös pieni operettivärssy:

Jag fattar inte just så snart/ men det är underbart/ hur efteråt blir mig/ allt så klart!

Siinähän se on tuo historismin dilemma niin sanoakseni lyyriseksi pisaraksi tislattuna. Asiat tosiaan näyttävät erilaisilta etukäteen ja jälkikäteen tarkasteltuina ja ero saattaa olla aivan perustavaa laatua.

Muistan, miten aikoinaan kyllä sympatisoin Solženitsyniä ja ihailin hänen sankarillista asettautumistaan totuuden palvelukseen aikana, jolloin objektiivisen totuuden periaatteellinen mahdollisuuskin oli kielletty.

Tätä ”tiedonsosiologista” metodista lähtökohtaa sitä paitsi pidettiin älymystöpiireissä aivan itsestään selvästi kaiken viisauden alkuna. Tosiasiat osasi tunnustaa hölmökin ja juuri sellaisethan niihin takertuivat. Vasta sitten, kun päästiin keskustelemaan objektiivisuuden mahdollisuudesta, otettiin todella miehestä mittaa ja erotettiin vuohet lampaista.

Tästä korkealentoisesta älyllisestä lähtökohdasta käsin päästiin helposti ja luontevasti kaiken sen roistomaisuuden ylistämiseen, mitä maailman humaanein ja edistyksellisin järjestelmä suvaitsi käyttää palveluksessaan.

No, kaikessa tässä on jotakin tuttua. Solženitsyn, joka ihaili 1900-luvun alun Vehi-ryhmää ja sen uskonnollisväritteistä humanismia, leimattiin tietenkin ihmisvihamielisen obskurantismin fanaattiseksi edustajaksi, jonka tietoisuutta yhä määräsivät hänen sukunsa yksityisomistukselliset vaistot…

Miten moni meidänkin maassamme osallistui Solženitsynin häpäisemiseksi ja tuomitsemiseksi järjestettyihin kampanjoihin! Neuvostoliitossa, sivumennen sanoen, moni kieltäytyi kunniasta, sillä intelligentsijan aatelismerkkinä oli siellä juuri henkinen itsenäisyys, silloinkin kun siitä sai maksaa.

Muistan itse kirjoittaneeni kirjasta Elokuu 14 arvostelun Kanava-lehteen. Sen yleissävy oli kyllä kiinnostuneen ihaileva, mutta johtopäätös lohduton: ei tällaisella oppositioasenteella ole mitään mahdollisuuksia kovassa todellisuudessa.

Lopetin jutun latinaksi: scripsit et salvavit animam suam. Kirjoittaja nyt on ainakin päässyt sanomaan sen. mitä hänen sydämellään oli. Maailma ei kuitenkaan ole sillä muutettavissa. Näin taisi moni muukin luulla.

Sitten, eräänä päivänä kuulin pikku tyttäreni puuhailevan touhukkaasti eteisessä. Hän oli auttamassa isää repimällä pikku kätösillään auki postiluukusta tipahtanutta kirjettä. Vähän se itse kirjekin repesi.

Menin hätiin ja taisin jopa pelkästä hämmästyksestä mainita sielunvihollisen nimen, mitä pahoittelen. Kirje oli nimittäin tullut Solženitsyniltä.

Kyseessä oli vastaus siihen kirjeeseen, jonka olin ranskalaisen kustantajan välityksellä lähettänyt kirjailijalle pari kuukautta aiemmin. Siinä olin selostanut arvosteluani Kanava-lehdessä ja liittänyt mukaan myös tuoreen, Pertti Luntisen kirjoittaman Seyn-elämäkerran. Kun hän nyt meidänkin historiastamme kirjoitti.

Solženitsyn kirjoitti minulle aika pitkästi venäläisen intelligentsijan kohtalosta ja sen onnettomasta roolista. Arvostelua hän ei tietenkään osannut lukea, mutta oli kuka ties mielistynyt sen loppulauseeseen. Enhän nyt ainakaan kuulunut siihen joukkoon, joka piti velvollisuutenaan pilkata naiivina (ja vahingollisena) pidettyä kirjailijaa.

Vielä Solženitsynin kuoltua sain hänen leskeltään yhden kappaleen signeerattuja mestarin teoksia. En tiedä, mistä moinen kunnia, mutta olin tietenkin mielissäni. Olisiko hän jopa voinut testamenttia laatiessaan muistaa en kummallisen tyypin, joka oli lähettänyt hänelle kirjan?

No, tämä menee jo huumorin puolelle. Mutta itse Solženitsynin jättiläishahmon kokemaa kohtaloa on kiintoisaa tarkastella.

Kullakin aikakaudella on oma intelligentsijansa, jonka se kaiketi ansaitsee.

Kun Neuvostoliitto oli romahduksen partaalla, Aleksandr Isajevitš suositteli koko imperiumin hajottamista. Mikäli vaikkapa Tšetšenia halusi lähteä, oli tie auki tavasta myöten. Minkä arvoista olisi pitää pakolla yhtä kansaa toisen alaisuudessa? Eikö Puolan historia opettanut mitään?

Mutta mitä sitten jäisi jäljelle? Solženitynin mielessä oli Slaavilainen liitto – Slavjanski sojuz, johon kuuluisivat Venäjä, Ukraina ja Valko-Venäjä sekä mahdollisesti Kazakstanin pohjoisosa. Viimeksi mainittuhan oli yhtä kuin Etelä-Siperia, jonka rajat oli keinotekoisesti neuvostovallan toimesta piirretty.

Tämäpäs vasta radikaalia oli! Vakavasti otettavat ihmiset eivät taaskaan juuri kunnioittaneet omalaatuista kirjailijaa. Kaikenlaistahan sitä voi hourailla…

Mutta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto hajosi alkutekijöihinsä, tulikin Slaavilaisen liiton ajatuksesta ravisionismin ja revansismin symboli…

Eikös moisen asian suosittelijaa ollutkin pidettävä taantumuksellisena sodanlietsojana ja piru ties minkä slavofiilisen höperyyden edustajana?

Kun tähän lisättiin kirjailijan ajatukset siitä, että sairas Venäjä tarvitsi Neuvostoliitto-nimisen taudin sairastettuaan lepoa ja aikaa katumukseen ja itserajoitukseen, oli helppo saada häntä vastaan nostatettua kaikki ne, jotka olivat saaneet sen uuden valaistuksen, jonka mukaan ns. näkymättömän käden palvonta ja vain se on ainoa ihmisille sallittavan uskonnon muoto.

Kävi siis niin, että radikaalista toisinajattelijasta ja liberaalista vallankumouksellisesta tuli lähes yhdessä yössä mahdoton taantumuksellinen ja moraalisesti kelvoton suurvaltasovinisti.

Mitä kaikkea tämä merkillinen muutos itse asiassa merkitsi, on syytä pohtia tarkemmin, mutta en aio syventyä kysymykseen tässä yhteydessä.

Joka tapauksessa uskallan sanoa, että Solženitsyn on sen luokan suurmies, että on tuskallista katsella kääpiöiden hyppivän hänen arkkunsa päällä ja rehentelevän omalla moraalisella erinomaisuudellaan kirjailijaan verrattuna.

Jag fattar inte just så snart…

 

Timo Vihavainen ti 18.12. 21:56

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Käppäukolle kyytiä

ma 18.03. 23:33

Törkeä tapaus

su 17.03. 10:07

Suomenmielisyys

pe 15.03. 20:45

Kauheat puhdistukset

to 14.03. 23:15

Nyt saa jo lukea

ke 13.03. 17:42

Seremonioilla ja ilman

ti 12.03. 15:47

Ohranan arkistoista

ma 11.03. 16:14

Työn kirous

la 09.03. 16:03

Menneisyyden varjo

pe 08.03. 00:58

Terveen järjen sankari

ke 06.03. 23:59

blogit

Vieraskynä

Amerikasta mallia vihapuhekampanjaan

la 16.03.2019 12:34

Juha Ahvio

Vuosi 2019 totuuden valossa: Miksi kristityn tulee olla kansallismielisen isänmaallinen?

su 17.03.2019 10:23

Professorin Ajatuksia

Vakiintuneet maahanmuuttoasenteet

ma 18.03.2019 23:31

Jukka Hankamäki

Rock and rollin voodoomies kertoo, miksi "apulaissheriffiä ei pompoteta"

ma 18.03.2019 23:35

Petteri Hiienkoski

Terrorismista länsimaisen demokratian tuhoamiseen

ma 18.03.2019 01:44

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Riittää, että kansa on sitä mieltä

ti 05.03.2019 14:48

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Työvoiman tarveharkinnan poiston tuhoisat seuraukset

la 16.03.2019 16:17

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Lapset marssilla - kuten suomettumisen aikana

pe 15.03.2019 20:46

Mika Niikko

Kuka opettaa sinun lapsellesi seksuaalisuudesta?

ma 28.01.2019 22:12

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

Otsikko

su 10.03.2019 10:50

Heikki Porkka

Yleisradio ohjaa suomalaisten ajattelua

ti 19.03.2019 11:04

Tapio Puolimatka

Kirjablogi: Vaarallinen vihreä valhe

su 17.03.2019 10:11

Olli Pusa

Berner kävelevänä skandaalina

pe 22.02.2019 00:16

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

ISIS-morsiamet - tätä dokumenttiä ei Yle esitä

ke 13.03.2019 20:09

Reijo Tossavainen

Journalistin päätoim. M. Pettersson: "Me vaikutamme äänestystulokseen"

to 14.03.2019 18:27

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Tyhjästä on paha nyhjästä

la 16.03.2019 11:29

Timo Vihavainen

Käppäukolle kyytiä

ma 18.03.2019 23:33

Matti Viren

Populismia

ti 19.02.2019 23:20