Blogi: Timo Vihavainen, ma 26.11.2018 23:26

Nationalismi ja Suomi

Nationalismin ontologiaa

 

Bolševikkien VIII puoluekokouksessa vuonna 1919 Lenin tokaisi muutamalle ultravasemmistolaiselle, että olisi pelkkää tyhjää puhetta kieltäytyä tunnustamasta Suomen kansakuntaa ja tunnustaa sen sijaan vain työtätekevät joukot. Se, mikä on olemassa pakottaa tunnustamaan itsensä.

Aikaansa seuraavan nykyisen postmodernistin mielestä Leninin puhe taas oli hölynpölyä. Mitään kansakuntaa ei tietenkään ole olemassa, ellei niin haluta olettaa. Kyse on sosiaalisesta konstruktiosta, joka häviää sen siliän tien, kun dekonstruktion mestarit tarttuvat toimeensa ja tekevät selvää siitäkin aivokummituksesta.

Kansakunnan todentaminen voidaan tietenkin operationalisoida ja asettaa tietyt kriteerit sellaiselle ihmispopulaatiolle, jota voidaan kutsua kansakunnaksi, latinaksi natio.

Näinhän teki Stalin, joka edellytti, että ihmisjoukon, ollakseen kansakunta, piti omata tiettyjä ominaisuuksia, mukaan lukien oma kansallinen alue, kieli ja myös kansanluonne.

Esimerkiksi juutalaiset eivät olleet kansakunta, sillä heiltä puuttui oma kansallinen alue, katsoi Stalin ja päätti sitten lahjoittaa heille sellaisen. Se on nimeltään Birobidžan ja löytyy Venäjän Kaukoidästä.

Monet muutkaan kansalliset ryhmät eivät täyttäneet kansakunnan kriteereitä, sillä kansakunta oli pitkälle kehittyneen taloudellis-sosiaalisen alarakenteen ilmentymä. Kapitalismi kehitti sellaisia.

Kansanryhmät, jotka eivät olleet kehityksessään saavuttaneet kapitalismin astetta, saivat Neuvostoliiton oloissa tyytyä statukseltaan sosialistista neuvostotasavaltaa vähäisempiin kansallisiin instituutioihin. Toisin kuin edellisissä, niissä ei omalla kielellä voinut esimerkiksi opiskella korkeakoulussa. Jossakinhan se mahdollisuuksien rajakin kulkee.

Pienet, saati nyt pikkuruiset kansalliset yhteisöt eivät myöskään tietysti olleet tasa-arvoisia suurten ja jopa valtavien neuvostotasavaltojen kanssa. Ne nauttivat sen sijaan kulttuuriautonomiaa kansallisilla alueilla, autonomisissa tasavalloissa tai kansallisissa piirikunnissa. Olikohan niillä edes oikeutta erota Neuvostoliitosta? Eipä tietenkään.

Eihän noilla kansallista statusta määrittävillä lakipykälillä useinkaan ollut sen kummempaa käytännön merkitystä ennen Neuvostoliiton hajoamista, mutta sitten ne mullistivatkin koko poliittisen kartan.

Kaikki neuvostotasavallat lähtivät omille teilleen, Neuvostoliittohan oli ollut nimenomaan niiden muodostama valtiollinen yhteisö.

Mikäli vanha kuvernementtijako sen sijaan olisi aikoinaan säilytetty, olisi kaikki varmasti käynyt aivan toisin.

Statukseltaan sosialistista neuvostotasavaltaa alemmat autonomiat, kuten Karjala, eivät irtautuneet Venäjästä, sillä Venäjä ei hajonnut. Ei sittenkään, vaikka sitä vielä vesi kielellä monella taholla odotettiin kautta 1990-luvun.

Joka tapauksessa valtioilla näyttää olevan kummallinen taipumus pitää kiinni alueestaan, siis sen eheydestä. Tämänhän me näemme vaikkapa Espanjan, Italian ja Ison Britannian tämänpäiväisistä esimerkeistä.

Ja aikoinaan jopa USA:n pohjoisvaltiot aloittivat mieluummin verisen sodan kuin sallivat Konfederaatin itsenäistyä. Ja onhan näitä esimerkkejä.

Mutta onko kansakuntia sittenkään oikeasti olemassa ja jos on niin miksi? Onko niitä aina ollut?

Toki niiden synty nykyaikaisessa mielessä sijoittuu enimmäkseen 1800-luvulle, jolloin kansat pystyttiin lukutaidon leviämisen myötä aatteellisesti mobilisoimaan. Siihenhän tuo tunnettu Benedict Andersonin letkautus kuvitelluista yhteisöistä liittyy.

Mutta oliko kansakuntia lainkaan olemassa ennen kapitalismia, ennen lukutaidon yleistymistä ja kansallisuusaatetta ja ellei ollut, niin mitä se merkitsi?

Ellei niitä ollut, eivät venäläiset ainakaan siis sortaneet Puolan kansakuntaa, espanjalaiset Hollannin tai englantilaiset Irlannin. Ei voida sanoa, ettei sorto olisi ollut kansallista, mutta pitäisikö sanoa, ettei se ollut kansakunnallista? Todellisena se varmaan kuitenkin koettiin.

Itse epäilen suuresti, että kansallista sortoa on ollut iät ja ajat ja että siitä ovat kärsineet niin pienet kuin suuret ryhmät ja erityisesti ne, joissa nationalismi on ollut heikkoa. Nationalismi, joka pyrki kokoamaan kansakunnat samaan valtioon, oli suuri vapautusliike nimenomaan kansallista sortoa ja muuta alennustilaa vastaan.

Epäilemättä myös Neuvostoliitossa oli tarkoituksena tykkänään lopettaa kansallinen sorto ja tässäkin asiassa siellä myös lienee saatu yhtä jos toistakin positiivista aikaan, vaikka myönteiset piirteet helposti hukkuvat kielteisten alle ja ne saatetaan kokonaan kieltääkin. Näinhän on tapahtunut myös esimerkiksi Saksan historiassa.

Suomen asema Venäjän imperiumissa antoi hyvät mahdollisuudet suomalaiselle nationalismille ja aikaan saatiin vaikuttavia tuloksia, kuten myös Leninin oli todettava, mutta mikä oli sittemmin suomalaisten tilanne neuvostoimperiumin kannalta?

Jokaisella Neuvostoliiton kansalla tuli olla oma kansallinen nimikkoalueensa, joka kansakuntien kohdalla oli neuvostotasavalta, alemmalla kehitystasolla olevilla kansallisilla ryhmillä se oli autonominen tasavalta, sen alapuolella olivat sitten kansalliset alueet ja kansalliset piirikunnat.

On huomattava, ettei Neuvostoliitossa ollut mahdollista muodostaa kansallista neuvostotasavaltaa, mikäli kilpaileva saman kansakunnan valtio jo oli olemassa Neuvostoliiton ulkopuolella. Suomalainen kansakunta olisi siis sopinut joko omaksi neuvostotasavallakseen tai sitten itsenäiseksi tasavallaksi.

Tertium non datur. Tai tässä vaikka иного не дано, jos kerran herrastella pitää ulkomaankielisillä fraaseilla. Tosin vielä 1930-luvun loppupuolen suursiivoukseen saakka oli olemassa kansallisia kyläneuvostoja ja jopa rajoneja. Esimerkiksi Kuivaisten piiri Inkerissä. Mutta neuvostotasavalta oli sentään vielä ihan toinen juttu.

Neuvostojen maassa oli esimerkiksi pari miljoonaa enemmän tai vähemmän saksalaista saksalaista, lähinnä 1700-luvulla muuttaneiden jälkeläisiä, mutta heillä oli vain autonominen neuvostotasavalta Venäjän federaation alaisuudessa. Aluksi se oli nimeltään ajan sosialistisia haihatuksia kuvastaen työkommuuni (trudovaja kommuna).

Työkommuuniksi (suom. työkansan kommuuni) nimitetty hallintoalue perustettiin myös Itä-Karjalaan vuonna 1920. Kolmen vuoden päästä sen nimeksi tuli Karjalan autonominen neuvostotasavalta, siis Venäjän federatiivisen sosialistisen neuvostotasavallan osana.

Tämän alueen nimikkokansallisuus olivat karjalaiset. Sattuneesta syystä heidän kansalliseksi kielekseen tuli suomi, koska karjala tulkittiin siellä suomen murteeksi.

Kuten tunnettua, tämä suomalaisuuskausi sai kaamean lopun vuosina 1937-1938, jolloin ”väärää” kansallisuutta olevat suomalaiset niin sanotusti likvidoitiin. Samalla vaihdettiin suomen kieli karjalaan.

Mutta sitten tapahtui parin vuoden kuluttua aivan ennenkuulumattomia mullistuksia, jotka koskivat sekä tieteellistä kansallisuuspolitiikkaa, kielitiedettä että tavallisten ihmisten tavallista elämää. Niin karjalaisuus kuin suomalaisuuskin kuviteltiin perin juurin uudelleen, Andersonin termiä käyttääkseni.

Meillä on ollut tapana mieltää aivan väärällä tavalla se, mitä talvisodassa tai paremminkin sen yhteydessä tapahtui.

Meillä ymmärrettiin aivan oikein, että Neuvostoliitto aikoi neuvottelujen päätyttyä ratkaista Suomea koskevan niin sanotusti geopoliittisen ongelmansa voimakeinoin, sodalla. Tämä ymmärrys seurasi pian ensimmäisten pommien pudottua ja viimeistään muutaman seuraavan päivän aikana.

Naapurilla ei ollut mitään kiinnostusta sotatoimien lopettamiseen, vaan tarkoitus oli tulla Helsinkiin uuden hallituksen kanssa.

Se oli kansallisuudeltaan täysin suomalainen hallitus täydennettynä yhdellä karjalaisella (Prokopjev, jonka nimi muutettiin Prokkoseksi).

Tämä hallitus teki välittömästi sopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja otti siltä vastaan huikean lahjan: Karjalan autonomisen neuvostotasavallan kansallisuudeltaan karjalaiset osat.

Siinä siis muodostettiin tuo nuorison touhuama Suur-Suomi. Parasta kaikessa oli, ettei kyseessä ollut mikään lupaus, vaan sopimus, joka astui voimaan välittömästi allekirjoituksen jälkeen. Tuo historiallinen kuva allekirjoitustilaisuudesta onkin kaikille tuttu.

Mutta sopimus oli vielä ratifioitava Helsingissä ”mahdollisimman pian”.

Siitä on jo aikaa vierähtänyt ja taitaa olla niin, että sen, mikä tässä maailmassa on mahdollista, määräävät useinkin vallan muut asiat kuin diktaattorin tahto. Näin on ainakin joissakin tapauksissa, myös tässä.

Ihminen päättää, Jumala säätää, sanoo suomalainen sananlasku. Человек предполагает, а Бог располагает, toteaa venäläinen saman asian.

Mistä kaikesta me mahdoimmekaan jäädä paitsi, kun suhtauduimme tuohon historiassa ainutlaatuiseen lahjoitukseen niin nuivasti kuin tapahtui?

Se on kiinnostava kysymys, johon ei ole eikä voi olla selvää vastausta, todennäköisyyksiin perustuvia arvauksia kyllä. Neuvostotasavallan status meitä ei olisi ainakaan välittömästi odottanut. Mutta eihän se heti tullut myöskään Viron ja Baltian maiden osaksi.

Mutta kun kaikki sitten kävikin vastoin odotuksia, syntyi todellinen khimaira: Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta. Sen rinnalla jatkoi olemassaoloaan porvarillinen Suomen tasavalta, jossa asusteli suomalainen kansakunta ja kehitteli nationalismiaan ajan tarjoamien niukkojen mahdollisuuksien puitteissa.

Proletaarinen internationalismi oli sen väestön pääosalle aivan vieras ajatus, mutta reaalipolitiikka sen sijaan alkoi saavuttaa yhä suurempaa suosiota.

 

Timo Vihavainen ma 26.11. 23:26

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Käppäukolle kyytiä

ma 18.03. 23:33

Törkeä tapaus

su 17.03. 10:07

Suomenmielisyys

pe 15.03. 20:45

Kauheat puhdistukset

to 14.03. 23:15

Nyt saa jo lukea

ke 13.03. 17:42

Seremonioilla ja ilman

ti 12.03. 15:47

Ohranan arkistoista

ma 11.03. 16:14

Työn kirous

la 09.03. 16:03

Menneisyyden varjo

pe 08.03. 00:58

Terveen järjen sankari

ke 06.03. 23:59

blogit

Vieraskynä

Ps-nuorten naiset: Nykyfeminismi tai sukupuolikiintiöt eivät edusta tasa-arvoa

ti 19.03.2019 20:01

Juha Ahvio

Vuosi 2019 totuuden valossa: Miksi kristityn tulee olla kansallismielisen isänmaallinen?

su 17.03.2019 10:23

Professorin Ajatuksia

Vakiintuneet maahanmuuttoasenteet

ma 18.03.2019 23:31

Jukka Hankamäki

Rock and rollin voodoomies kertoo, miksi "apulaissheriffiä ei pompoteta"

ma 18.03.2019 23:35

Petteri Hiienkoski

Terrorismista länsimaisen demokratian tuhoamiseen

ma 18.03.2019 01:44

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Riittää, että kansa on sitä mieltä

ti 05.03.2019 14:48

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Työvoiman tarveharkinnan poiston tuhoisat seuraukset

la 16.03.2019 16:17

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Lapset marssilla - kuten suomettumisen aikana

pe 15.03.2019 20:46

Mika Niikko

Kuka opettaa sinun lapsellesi seksuaalisuudesta?

ma 28.01.2019 22:12

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

Otsikko

su 10.03.2019 10:50

Heikki Porkka

Yleisradio ohjaa suomalaisten ajattelua

ti 19.03.2019 11:04

Tapio Puolimatka

Kirjablogi: Vaarallinen vihreä valhe

su 17.03.2019 10:11

Olli Pusa

Berner kävelevänä skandaalina

pe 22.02.2019 00:16

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

ISIS-morsiamet - tätä dokumenttiä ei Yle esitä

ke 13.03.2019 20:09

Reijo Tossavainen

Journalistin päätoim. M. Pettersson: "Me vaikutamme äänestystulokseen"

to 14.03.2019 18:27

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Tyhjästä on paha nyhjästä

la 16.03.2019 11:29

Timo Vihavainen

Käppäukolle kyytiä

ma 18.03.2019 23:33

Matti Viren

Populismia

ti 19.02.2019 23:20