Kolumnisti Kalle Silfverberg kommentoi Ruotsidemokraattien menestystä taannoisissa naapurimaan vaaleissa ja nosti esille sen, kuinka viimeisessä vaalikeskustelussa muiden puolueiden retoriikka oli muuttunut erottelemaan maahanmuuttajat (eli heidät) kantaväestöstä (eli meistä). Tämän muutoksen hän arveli olevan lottovoitto vaalien suurimman voittajan puheenjohtajalle Jimmie Åkessonille.

Ilmiö ei kuitenkaan ole uusi, vaan Ruotsin maahanmuuttajaongelmien lisääntyessä kriittisiä ääniä on kuultu jo jonkin aikaa myös valtapuolueilta. Ongelmana on se, etteivät ne ole johtaneet käytännössä juuri mihinkään, eikä näin liene tarkoitettukaan. Tämä ei ole sikäli yllätys, että Ruotsi "vanhojen puolueiden" tarkoitus on jo alun perin ollut pikemminkin pelin politiikka, jossa vaalikarjaa on pyritty hämäämään kovilla puheilla ja siten vähentämään Ruotsidemokraattien kannatusta.

Silfverberg kirjoitti edelleen mitenkään perustelematta, että keskustelun sävyn muuttuminen "saattaa hyvinkin vähentää maahanmuuttajien kiinnostusta osallistua politiikkaan ja ankkuroitua ruotsalaiseen yhteiskuntaan muutenkaan". Väite on peräti mielenkiintoinen ja herättää pari kysymystä.

Niistä ensimmäinen on se, että riippuuko kehitysmaalaisten maahanmuuttajien (näistähän Silfverberg tosiasiassa puhui, ei länsimaisista työperäisistä) ankkuroituminen yhteiskuntaan tosiaankin poliittisen keskustelun äänenpainoista? Ja sitä seuraava toinen kysymys kuuluu, että jos näin tosiaankin on, niin miksi Ruotsissa on Rinkebyn ja Rosengårdin kaltaisia ongelmalähiöitä, vaikka tähän mennessä retoriikka on ollut erilaista kuin näissä vaaleissa?

Samassa yhteydessä on syytä kysellä myös sen perään, että miksi käytännössä ainoa "kotouttamiskeino", jolla somalit on saatu menestymään, on ollut erioikeuksien puuttuminen. Eli vaatimus siitä, että he ponnistelevat itsensä ja yhteiskunnan eteen siinä missä muutkin.

Entä miksi me emme siirry Suomessa ja Ruotsissa tähän käytännössä hyväksi todettuun keinoon, vaan edelleen ylläpidämme maahanmuuttoteollista kompleksia tavallisine ja kulttuuritulkkeineen, asunnonjakajineen ja lainopillisine neuvonantajineen? Vai tätäkö Silfverberg tarkoittikin pitäessään meidän ja heidän erottelemista pahana asiana?

Lopulta Silferbergin kommentista nousee vielä kysymys liittyen maahanmuuttajien poliittiseen aktiivisuuteen. Mitkä ovat ne perustelut, että erilaisten ihmisryhmien erottaminen puheessa johtaisi poliittisen aktiivisuuden loppumiseen? Näin nopeasti ajatellenhan asioiden kutsuminen oikeilla nimillä (me ja he) loisi keskusteluun selkeyttä ja sitä kautta sen voisi kuvitella jopa lisäävän maahanmuuttajien kiinnostusta politiikkaan.

* * *

Luin aamulla myös afgaanitaustaisen kirjailija Khaled Mossainin ajatuksista suhteessa maahanmuuttoon. Hän on luonut itselleen uran kirjoittamalla entisestä kotimaastaan ja pakolaiskokemuksistaan - ja sitä kautta edennyt aina pakolaisten asiaa edistäväksi YK-lähettilääksi.

Hänen ajatuksensa olivatkin avartavia. Mielenkiintoisin väite oli se, että uutisten ja tilastojen kautta saatavat kylmät faktat pysäyttävät ihmisiä harvoin ajattelemaan. Niinpä pakolaisia pitäisikin ajatella sijoittamalla itsensä heidän sijalleen. Siis tunteella.

Ajatustapa on mahdollisesti sama, jota ns. suvaitsevaisto käyttää. Eli tosiasiat ohitetaan kylmästi tuntemuksilla ja siksi heidän suhtautumiseen tulijavirtaan on lapsellisen sinisilmäinen ja luottavainen.

Khaledin epäanalyyttisyys näkyi myös siinä, että hän puhui pakolaisista ja siitä kuinka "päätös lähteä on aina tuskallinen ja usein viimeinen vaihtoehto." Näin varmaankin on, mutta ongelma on sikäli monimutkaisempi, että Eurooppaan pyrkivistä vain pieni osa on Geneven sopimuksen mukaisia pakolaisia. Suurin osa on turvapaikkajärjestelmän väärinkäyttäjiä eli elintasopakolaisia tai jopa turvapaikkashoppailijoita.

Sitä paitsi maailmassa todellisuudessakin kotinsa erilaisten pakkojen edessä jättämään joutuvien määrä on Etelä-Aasiassa, Lähi-idässä ja Afrikassa niin suuri, ettei Euroopan vastaanottokyky viime vuosina nähdyllä tavalla ole mahdollista. Ei etenkään kun tulijat eivät ole tahtoneet sopeutua täällä vallitsevaan kulttuuriin, minkä jokainen Suomessakin elävä voi huomata tarkastellessaan isojen kaupunkien kaduilla vastaan kävelevien musliminaisten vaatetusta.

Asiaa ei ole auttanut se, että Ruotsissa koko poliittinen eliitti on viime vuosiin saakka tahtonut asettua pakolaisten asemaan ja tehdä Ruotsiin muuttamisen heille lähes subjektiiviseksi oikeudeksi. Samalla on maahan syntynyt kymmeniä ongelmalähiöitä ja valtava määrä turvattomuutta, jonka merkkinä on raiskausten nopea lisääntyminen "turvaa hakevien" maahanmuuttajamäärien kasvaessa.

* * *

Kaiken kaikkiaan kaksi edellä kommentoimaani kannanottoa maailman pakolaistilanteeseen kertovat siitä henkisestä tyhjyydestä ja laiskuudesta, josta Euroopan viime vuosikymmenien maahanmuutto on ollut seurausta. On menty älyllisesti epärehellisin argumentein ja tunteen vallassa sen sijaan, että oltaisiin tunnustettu tosiasiat ja auttamiskykymme rajat.

Onneksi tähän on tulossa muutos, kuten Tanskan, Itävallan, Unkarin, Puolan, Tshekin, Italian ja ehkä lopulta myös Ruotsin ja myös Suomen poliittiset muutokset antaisivat ymmärtää. Toisin kuin Mossain ilmeisesti arvelee, juuri faktat antavat sen pohjan, jolle voidaan rakentaa kestävä hädänalaisten auttamisjärjestelmä. Sellainen on viime kädessä myös kaikkien turvallisuutensa takia kotoaan pakenevien etu.

 Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
 Herättääkö Stefan Löfven ajatuksia?
Naisen ja miehen logiikka
Ruotsin Kokoomus katuu - mutta miten korjata tehdyt virheet?