Blogi: Timo Vihavainen, la 07.07.2018 14:28

Myrskyn jälkeen ja ennen vallankumouksia

Välitilassa

 

Yrjö Niiniluoto, Mitä on olla suomalainen. Otava 1957, 234 s.

 

Yrjö Niiniluoto, Helsingin Sanomien päätoimittaja ja entinen Geneven ja Lontoon kirjeenvaihtaja, oli sekä monipuolisesti sivistynyt, että muutenkin intelligentti mies. Ehkäpä tuohon aikaan ajateltiin, että laatulehden päätoimittajan pitikin olla.

Tässä kirjassa minua kuitenkin eniten kiinnostaa sen kirjoittamisajankohta. Vuonna 1957 oli jo selvitty sodasta ja sen välittömistä seurauksista. Se suuri siirtymä, joka suomalaista yhteiskuntaa oli ihan nurkan takana odottamassa, ei kuitenkaan vielä ollut tapahtunut.

Itse muistan tuon vuoden eri syistä aika hyvin, tai ainakin kuvittelen. Minun silmissäni se oli vielä hevosvetoisen maanviljelyksen, uskonnollisuuden, suuren yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja köyhyyden aikaa.

Sanalla sanoen, koko tuo maailma tuntui suorastaan esimoder nilta. Itse asiassa joku Topeliuksen tai Runebergin aikalainen olisi siellä tuntenut olonsa aika kotoisaksi.

Siltä se näyttää etenkin jälkikäteen, suuren murroksen perspektiivistä. Itse asiassa uusi aika oli hyvää vauhtia kasaamassa voimia tullakseen suurella ryminällä mullistamaan kaiken, mitä yhteiskunnassa ja kulttuurissa oli.

Vielä ajettiin hevosella ja autoja oli tuskin enempää kuin 1920-luvun lopulla, vielä asuttiin maalla ja väännettiin pellosta kiviä miesvoimalla, vielä jaettiin lapset oppikoululaisiin ja kansakoululaisiin ja itse kukin valmistautui viettämään elämänsä ja ikuisuutensa kotikulmilla, jossa vanhat tavat ja arvot olivat kunniassa.

Jo seuraavalla vuosikymmenellä kaikki oli toisin. Suuri muutto, maanviljelyksen koneellistuminen, kulttuurivallankumous, elintason äkillinen nousu, sosiaalivaltio, keskioluen vapautuminen, koulutuksen vallankumous… Kaikki tuo teki 1950-luvusta kerralla vanhanaikaisen.

Uudessa yhteiskunnassa ei enää vanhoja kuvia kumarrettu, mutta uusia sitä hartaammin. 1950-luvulla kommunismi nähtiin takapajuisuutena, mutta kymmenen vuoden kuluttua jo edistyksellisyytenä. Suomettumisen nimellä tunnettu ilmiö oli 1950-luvulla vielä muotoutumaton, mutta kymmenen vuoden kuluttua jo juhlittua todellisuutta.

Muistelen, että Matti Kurjensaari nälvi Niiniluodon kirjaa jonkinlaisesta tuohivirsuhengestä, joka ilmeni vaikkapa lukujen nimissä, joiden voi katsoa viittaavan vaikkapa samanismiin: syntysanat, sulkusanat…

Luultavasti häntä pikemmin ärsytti se, ettei kirjoittaja asettanut yhteiskunnallista kysymystä, kuten siihen aikaan sanottiin, kaiken keskipisteeksi. Se kuuluu mielestäni kirjan ansioihin.

Niiniluoto on erinomaisesti perillä aikansa historiankirjoituksesta ja yleensä hänen historiantulkintansa ovat hyvin perusteltuja ja tänäkin päivänä puolustettavissa.

Nimestään huolimatta ja vaikka kirjan lopussa lausutaankin sakramentaaliset sanat siitä, että syntyminen suomalaiseksi on tavallista suuremmassa määrin kohtalo, ei teksti ole lainkaan pateettista (ja nuori polvi, huomatkoon: suomen sana pateettinen ei sitten ole englannin sanan pathetic -synonyymi).

Kirjassa pohditaan viisaasti ja ennakkoluulottomasti niitä tekijöitä, jotka ovat tehneet Suomesta sen, mikä se on. Kirjoittaja ei sitä paitsi lankea perusteettomasti ylistämään maataan, vaan antaa myös ruoskan heilua silloin, kun se tuntuu aiheelliselta.

Juuri tuohon aikaan olisikin ollut suhteellisen vähän kehuttavaa juuri aineellisen hyvinvoinnin alalla. Maamme todella oli köyhä, kuten sen ylistäjät yhä uudelleen muistivat muistuttaa, mutta siitä ei kannattanut ylpeillä.

Asialle oli kuin olikin tehtävissä yhtä ja toista, arveli kirjoittaja, joka kuoli Johannesburgissa vuonna 1961 vain vähän yli kuusikymppisenä, eikä saanut tilaisuutta nähdä koko valtavaa vaurastumista, joka oli pian tulossa.

Suomen kansan ominaisuudet, esimerkiksi juuri rodulliset, sen sijainti, sen maisema, kieli ja historia, uskonto ja poliittinen järjestelmä olivat muokanneet sen ainutlaatuisen kokonaisuuden, joka tuona köyhyyden vuonna 1957 saattoi nostattaa aitoa patriotismia varmasti paljon enemmän kuin joskus puoli vuosisataa myöhemmin, jolloin vastaava esitys on näköjään pakko kirjoittaa ironisessa hengessä.

Kirjoittaja kertoo eräästäkin tutkimuksesta, jossa kyseltiin, minkä maalainen vastaaja haluaisi olla, ellei olisi suomalainen. Yksi vastaus ja muiden joukossa oli tietenkin: suomalainen! En tiedä, miten yleinen se oli. Kiinnostaisi kyllä tietää.

Kirjoittaja käy läpi niitä samoja kysymyksiä joita yhäkin esitetään ja tullaan esittämään niin kauan kuin kansallisuuttamme täällä maan päällä on.

Oliko Ruotsin vallan aikana erityistä Suomea vai ei? Juuri tuolloin oli Jalmari Jaakkolan ajatus Ruotsi-Suomesta kovasti vastatuulessa.

No olihan se, vastaa kirjoittaja, eikä asiaa kannata vakavasti kiistää. Eri asia on, että Ruotsille oltiin yleensä valtiollisesti lojaaleja.

Joissakin kohden, kuten arvioidessaan Sprengtportenin ansioita, kirjoittaja venyttää tulkintojaan kovin pitkälle. Toisaalla, arvioidessaan Venäjän roolia suomalaisuusliikkeen sallimisessa ja jopa tukemisessa, hän fokusoi väärään paikkaan ja yleistää sen perusteella liikaa.

Kansanluonne (luonnekuva) on asia, jonka olemassaolo 1960-luvulla oli muodikasta kieltää kokonaan. Kysymys ei toki sen takia mihinkään hävinnyt ja kirjoittaja pohdiskelee sitä ansiokkaasti.

Kuuden vuosikymmenen kehitys on tietenkin muuttanut monien asioiden perspektiiviä. Kirjoittaja toteaa naisen erityisen suuren roolin suomalaisessa yhteiskuntaelämässä, olihan meillä ensimmäinen naisministerikin jo Tannerin hallituksessa vuosina 1926-27.

Teoriassa, toteaa Niiniluoto, nainen voisi Suomessa päästä jopa valtion päämieheksi. Tasavallan vihtori olisi sentään liian koominen käsite huumorintajuisellekin kansalle, arvelee hän kuitenkin.

No, huumorintajua tai ei, kyllä siitäkin tuli todellisuutta eikä kirjoittaja itse asiassa ehkä olisi siitä niin tavattomasti yllättynyt, jos olisi saanut herätä katsomaan sen ajan Suomea.

Kirjoittaja löytää ihailtavan hyvin historian pitkät linjat ja ymmärtää myös suurelta osin sen muutoksen mahdollisuuden, joka on tulossa.

Itse tuon muutoksen tavatonta syvyyttä ja laajuutta ei sen sijaan varmasti kukaan voinut ennalta nähdä. Sellainenkin kirja kuin 60-luvun sosiaalipolitiikka oli vielä kirjoittamatta. Toki Kekkonen oli jo julkaissut oman kirjasensa Onko maallamme malttia vaurastua.

Vuonna 1957, yleislakkoa seuraavana vuonna, asian suhteen oli syytä myös suureen pessimismiin. Etujärjestöjen rooli demokratiassa oli turmiollinen ja perustui sekä ymmärtämättömyyteen että lyhytnäköisyyteen. Ehkäpä valistus hävittäisi kommunismin?

Tulevaisuus tarjosi toki vaaroja, joista vähäisin ei sisältynyt presidentin suuriin valtaoikeuksiin, mutta optimismille toki jäi oma palstansa. Suomen historia oli sarja täyttymättömiä katastrofeja ja optimismille oli myös sen takia paljonkin tilaa.

Suomen historia sisälsi epäilemättä vielä löytämättömiä viisauksia kuin Thukydideen Peloponnesolaissodan historia. Sen kaltaista viisautta tuskin voitiin pukea sanoiksi, mutta kyseessä oli silti juotakin todellista, kansakunnan henki, genius.

Ehkäpä Suomi nyt ei sentään ollut luvattu maa ja Luojan erityisesti tarkoituksiinsa varaama, kuten Topelius oli ajatellut ja monet vielä sodan aikana uskoivat. Mutta pitkä taival oli kuljettu pimeydestä valoon, tietämättömyydestä tietoon, raakuudesta sivistykseen, orjuudesta vapauteen.

Tulevaisuuden visioista maa oli nyt joka tapauksessa köyhä, totesi kirjoittaja ja päätti kirjansa yllättävän banaalisti: Jostain tulemme ja kuljemme kohti jotakin tähteä…

Hyväpä on sekin muistaa, että kansa sentään tulee jostakin eikä vain koostu yksilöistä, jotka tyhjästä ilmestyvät tähän maailmaan, ateisteina, kuten väitetään ja oliko nyt kosmopoliitteina...

Sivistynyt ihminen haluaa aina tietää vähän enemmänkin kuin on mahdollista siitä, mistä hänen kansansa on tulossa. Sitä tarkoitusta varten hänen kannattaa tutustua historiallisiin pohdintoihin. Niiniluodon kirja on tämän genren ansiokkaammasta päästä.

Timo Vihavainen la 07.07. 14:28

(Kaikki OM:n osoitteet vaihdettiin turvallisiksi https- osoitteiksi 28.10.2018. Muutos nollasi osan vanhoista FB peukutus- ja jakolaskureista)

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Teatteri-ilta Moskovassa

ke 14.11. 23:17

Harmaa eminenssi

ti 13.11. 23:09

Muistoja lännestä

ma 12.11. 23:09

Mitä maailma ajattelee?

su 11.11. 01:10

Jätkäsaari

pe 09.11. 23:56

Erikoinen neitsyt

to 08.11. 22:28

Ätläke

ke 07.11. 23:21

Alatyylin ylösnousemus

ti 06.11. 22:17

Näin naapurissa

ma 05.11. 23:17

Arkadian vainioilla

la 03.11. 23:24

blogit

Vieraskynä

GCM-Sopimus uhkaa Euroopan turvallisuutta

to 15.11.2018 23:36

Juha Ahvio

YK:n GCM-sopimus uhkaa sekä kansallisia rajoja että sananvapautta

to 15.11.2018 23:38

Professorin Ajatuksia

Abdullatifin opetukset

to 15.11.2018 23:32

Jukka Hankamäki

Olen Perussuomalaisten ehdokkaana eduskuntavaaleissa

ke 14.11.2018 23:18

Petteri Hiienkoski

Kuka pelkää natseja?

su 09.09.2018 06:07

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Synnytyssairaalassa näet Suomen tulevaisuuden

ti 13.11.2018 23:33

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Eduskunnan stalinistinen Unkari-ryhmä?

ke 14.11.2018 23:17

Mika Niikko

Itsekkyyden naamiaiset

ma 02.07.2018 00:54

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Jani Toivola, vammaiset ja vihreä identiteettilässytys

to 20.09.2018 16:44

Heikki Porkka

Muuttuuko ihminen - ja mihin suuntaan, laulaa Georg Ots

ma 12.11.2018 10:38

Olli Pusa

EU-liittovaltio

la 10.11.2018 14:24

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Yle asennekasvatuksen asialla

to 23.08.2018 14:57

Reijo Tossavainen

"Eurooppalaiset arvot" on osoitus uudesta suvaitsemattomuudesta

to 08.11.2018 23:28

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Teatteri-ilta Moskovassa

ke 14.11.2018 23:17

Matti Viren

Taas se Impivaara

ma 06.08.2018 22:40