Ulkoministeri Timo Soinin Kanadan-matkansa yhteydessä ja virka-ajan ulkopuolella ilmaisema abortinvastainen eli elämää puolustava konservatiivinen mielipide on synnyttänyt Suomessa pienoisen poliittisen myrskyn. Etenkin vihreät ja kuolemankulttuuria muiltakin osin kannattavat oppositiopoliitikot kuten Ville Niinistö ovat pitäneet Soinin kannanottoa järkyttävänä ja täysin sopimattomana, kuten Iltalehden artikkelista 31.5.2018 käy ilmi.

Mutta myös Soinin ja sinisten hallituskumppanin eli tavanomaisissa muodollisissa suomalaisissa puoluekenttäjäsentelyissä ”konservatiivisena oikeistona” pidetyn kokoomuksen ministerit reagoivat heti ja sanoutuivat selkeäsanaisesti irti arvokonservatiivisesta elämän puolustamisesta ja ilmaisivat vihreiden kellokkaiden tapaan ykskantaan, että virallinen Suomi hallituksineen edistää horjumatta aborttimyönteisyyttä.

Kuten Iltalehti uutisartikkelissaan 30.5.2018 kertoo, kokoomuslaiset sisäministeri Kai Mykkänen ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Anne-Mari Virolainen sanoutuivat tviiteissään irti konservatiivisesta elämän puolustamisesta seuraavasti.

Kai Mykkänen katsoi näin:

”Timo Soinin mielipide ei ole Suomen virallinen linja aborttiin. Kehitysministerinä lisäsin rahoitusta seksuaali- ja lisääntymisterveyteen sekä lisääntymisoikeuksiin liittyvään tukeen ml turvallisen abortin mahdollisuudet kehitysmaissa.”

Anne-Mari Virolainen puolestaan julisti varsin absoluuttisesti ja ehdottoman varauksettomasti seuraavan ”totuuden”:

”Suomi pitää esillä kaikissa yhteyksissä seksuaali- ja lisääntymisterveyttä ja oikeuksia. Viimeksi tiistaina kehitysministerien kokouksessa. Aborttioikeus ei ole mielipideasia. Se on ihmisoikeuskysymys.”

Näiden kokoomusministerien kanssa yhdenmukaisesti otti heti kantaa myös valtiovarainministeri ja kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo tehdessään ”täysin selväksi”, ettei Soinin kanta ole Suomen kanta, kuten Iltalehti raportoi 31.5.2018. 

Erityisen merkille pantava on ministeri Virolaisen absoluuttisen ehdoton näkemys, jonka mukaan kaikkien pitää, ilman mielipiteenvapautta, kannattaa aborttioikeutta eli oikeutta ja mahdollisuutta raskauden väkivaltaiseen keskeyttämiseen. Oikeus tällaiseen väkivaltaiseen keskeyttämiseen ja elämän lopettamiseen on siis perustava ihmisoikeus, johon ei saa olla muuta kuin myönteinen kanta.

Kokoomusministeri pitää siis itsestään selvänä ja ylevää siveellisyyttä ilmaisevana näkemystä, jonka mukaan syntymättömän ihmiselämän tappaminen äitinsä kohtuun edistää ihmisoikeuksia ja on itsessään ihmisoikeus, joihin on perinteisesti luettu etenkin oikeus elämään.

Puolustuskyvyttömän ihmiselämän lopettaminen on siis perustava ihmisoikeus ja edistää oikeutta elämään? Näin se näyttää ministeri Virolaisen ja muiden hänen laillaan ajattelevien mukaan menevän, koskapa tästä asiasta ei näköjään saa olla mitään muita mielipiteitä.

On toki selvää, että mainitut kokoomusministerit ja vihreät poliitikot ja muut heidän laillaan asennoituvat katsovat aborttiasiassa olevan kyse ennen kaikkea naisten oikeuksista ja niiden maailmanlaajuisesta edistämisestä.

Mutta samalla yhtä selvää on, että aborttikysymyksen tällainen tulkinta edellyttää vahvan uskomuksen ja oletuksen siitä, että äitinsä kohdussa elämänsä aloittanut sikiö ei ole todellinen ihminen eikä näin ollen ansaitse ihmisoikeuksista perustavinta eli oikeutta elämään ja että tällainen sikiö ei ole ainutlaatuisen erillinen ja äärettömän arvokas yksilöllinen persoona, vaan vain materiaalinen osa naisen ruumista.

Tällöin kuitenkin unohtuu se varsin oleellinen tosiasia, että abortoitavaksi tuomittu sikiö ei ole päätynyt naisen kohtuun ilman jonkun miehen tavalla tai toisella tapahtunutta myötävaikutusta. Tämä tosiasia pätee, kaikesta muunlaisesta uskottelusta huolimatta, yhä edelleen. Niin tai näin, sikiö on joka tapauksessa yhtä hyvin osa jotakuta miestä kuin raskaana olevaa naistakin. Sikiö ei ole koskaan vain yksinomaan naisen ruumiiseen pelkistyvä todellisuus. Väite siitä, että aborttiasiassa olisi kyse vain naisen oikeuksista, ei lähtökohtaisestikaan pidä paikkaansa.

Oleellisin kysymys on kuitenkin: onko hedelmöittynyt munasolu, sikiö, persoonallisen ainutlaatuinen ihmisolento ja siten perusihmisoikeudet kuten oikeuden elämään ansaitseva olento vai ei? On syytä ymmärtää, että nyt esimerkiksi kokoomusministeri Virolainen on yksikantaisen ehdottomasti ja suvaitsemattomasti julistanut, että sikiö ei ole tällainen olento. Äitinsä kohdussa oleva sikiö ei tällaisen ehdottoman uskonjulistuksen mukaan ole ihminen eikä edusta elämisen arvoista elämää. Huomaa, että kokoomusministeri ei halua sallia minkäänlaisia mielipide-eroja tässä uskonkohdassa.

Tuoreiden julkisten poliittisten linjaustensa perusteella on selvää, että kokoomusministerit Mykkänen, Virolainen ja Orpo edustavat sellaista sekulaarin humanistista, naturalistista ja materialistista uskomusta ja maailmankatsomuksellista filosofista käsitystä ihmisestä eli antropologiaa, jonka mukaan ei ole olemassa mitään yleistä ihmisolemusta, joka jo kaikessa olemuksellisessa arvokkuudessaan sisältyisi jopa hedelmöittyneeseen munasoluun ja sikiöön, joiden aidon inhimillinen olemus suuntautuu kohti täysimittaista inhimillistä kukoistusta.

Nykykokoomuslainen sekulaarin humanistinen ja naturalistinen oppi ihmisestä ja sen varaan nojautuvat vasemmistoliberaalin punavihreät yhteiskunnallispoliittiset linjaukset – jollaisten pohjalta nykykokoomuslaiset ovat löytäneet runsaasti hengenheimolaisia varsinkin vihreistä – edustavat antropologiaa, jonka mukaan ihmisyyttä ei määritä pysyvä olemuksellisuus, vaan toiminnallisuus. Ihminen on täysiarvoinen ihmispersoona ja ihmisoikeuksien arvoinen vasta sitten, kun kykenee riittävällä laajuudella ja laadulla toimimaan siten kuin ihmispersoonalta tämän uskomusjärjestelmän mukaan on syytä odottaa.

Jos olento – kuten sikiöt ja vastasyntyneet – ei tällaiseen riittävyyteen kykene, ei olento ole täysi ihminen eikä täysien ihmisoikeuksien suojaama. Jos olento – kuten jokin eläin tai vaikkapa tekoälyn ohjaama kone – osoittaa kykenevänsä tällaiseen riittävyyteen, tulee sille tarjota täysien ihmisoikeuksien tai paremminkin olento-oikeuksien suoja. Näin etenee se transhumanistisiin uskomuksiin nojaava tajunnanvirta, joka perimmiltään on nykykokoomuslaisten ministerienkin arkipoliittisten aborttikannanottojen taustalla, tajuavatpa nämä ministerit itse tätä sitoutuneisuutta tai eivät. Transhumanismin taustoja selostan tarkemmin kirjassani Vaarallinen vihreä valhe (Kuva ja Sana, 2017).

Toivottavasti Timo Soinikin miettii viimeistään nyt, kannattiko hänen maksaa nykyisestä hallitusyhteistyöhillotolpastaan niin kova hinta kuin minkä hän viime kesänä järjestämänsä uuvattiteatterinäytelmän myötä halusi maksaa? Joka tapauksessa Soini on ulkoministeri hallituksessa, jonka vahvat kokoomusministerit edustavat maailmankatsomusta, joka antropologiansa osalta on täydessä ristiriidassa todellisen perinteisen länsimaisen ja kristillisen ihmiskäsityksen ja siihen nojaavan elämää puolustavan luonnonoikeusetiikan kanssa.

Kokoomusministeri Virolaisen esittämä näkemys siitä, että julkisessa ja virallisessa tilassa aborttiasiassa saa olla vain ja ainoastaan sekulaarin humanistista ja elämän kelvolliseen ja kelvottomaan jakavaa mieltä ja että tämä ainoa sallittu mielipide samaistuu ihmisoikeuksien puolella olemiseksi, on paitsi totalitaarisella tavalla sananvapautta rajoittava myös radikaalin ideologinen: sekulaarin humanistisen ja käytännössä punavihreän politiikan edistäminen määritellään epäpoliittiseksi ihmisoikeuksien ajamiseksi ja tähän politiikkaan nähden vastakkaisella kannalla olevat poliittiset mielipiteet ja niiden taustalla olevat maailmankatsomukselliset uskomussitoumukset määritellään ei-sallitun politiikan ajamiseksi.

Paradoksaalista tällainen nykykokoomuslainen ajattelu on varsinkin siksi, että klassinen ihmisoikeusajattelu on historiallisesti syntynyt nimenomaan nyt ihmisoikeuksien puolustamisen nimessä kauhistutun ja vihatun länsimaiskristillisen eetoksen pohjalta. Timo Soinin tuoreesti julkisuudessa esittämä elämää puolustava mielipide on todellisuudessa klassisen ihmisoikeusajattelun mukainen, kun taas Soinin lausuntoa kauhistelevien ja ihmisoikeuksien nimeen vannovien abortinpuolustajien mielipide on klassiseen ihmisoikeusymmärrykseen nähden täysin vastakkainen ja on sukua kansallissosialistisessa Saksassa aikanaan vallinneille käsityksille aborttipolitiikan oikeellisuudesta ja ihmiselämän ja sen arvokkuuden määrittelemisen suhteellisuudesta.

Näyttää siltä, että perinteisesti kokoomuksen aatemaailman yhteenvetona käytetyn koti, uskonto ja isänmaa -kolmikannan kaikki elementit ovat nykyisen punavihreän ja Open Borders -internationalistisen ja HLBTIQ- ja velkaelvytyskokoomuksen pahimpia inhokkeja ja kauhistelun esineitä. Pidetään mielessä sekin, että kansallisen kokoomuksen puheenjohtaja Orpo julisti viime vuonna Suomen kansallisvaltiollisen itsenäisyyden satavuotisuutta juhlistaneessa veteraanijuhlassa, että kansallismielisyydestä ei ole koskaan seurannut mitään hyvää. 

Jos vertailukohdaksi otetaan 1950–1970-lukujen kokoomuspuolue ja sen silloiset merkittävät ja aidosti konservatiiviset päivänpoliittiset vaikuttajat, näyttäytyy nykykokoomus johtavine vasemmistoliberaaleine kellokkaineen erittäin rappeutuneelta ja kulttuurimarxilaisen eetoksen läpitunkemalta. Nykykokoomuksen virallisten kannanottojen perusteella voidaan todeta, että niiden mukaan arvioituna takavuosikymmenien kansalliskonservatiivinen ja isänmaalliskristillinen kokoomuspuolue ja sen selkärankaiset edustajat kuten esimerkiksi Olavi Lähteenmäki, Margit Borg-Sundman, Tuure Junnila ja Pentti Mäki-Hakola näyttäytyvät lähinnä nykykokoomuslaisen sekulaarin humanistisen globalismin ja rajattoman raha ja yksilön mielihyvä ratkaisee -eetoksen arkkivihollisina, jollaisista nykykokoomusjohtajien mukaan koko maailma mitä ilmeisimminkin täytyy – mieluiten ”vapaakaupan” varjolla pystytetyn jonkinlaisen maailmanhallituksen voimakeinoin – vapauttaa pikimmiten.      

Kirjani Avioliitto ja perhe (Kuva ja Sana, 2013) sivuilla 135–139 kirjoitan seuraavasti, alaotsikon ”Kokoomus puolusti vapaata yhteiskuntajärjestystä ja perhettä” alla ja suoraan tekstiäni lainaten:

Kokoomus oli sotien jälkeen ja aina 1970-luvun alkuvuosiin saakka Suomen merkittävin poliittinen ryhmittymä, joka sekä asennoitui kriittisesti hyvinvointivaltioideologiaa kohtaan että puolusti perinteistä perhettä. Tämä käy havainnollisesti ilmi esimerkiksi Maija Metsolan valtio-opin pro gradu -tutkielmasta Taistelun moraalista hävisimme, mutta arvomme jäivät: Kokoomusnaisten moraaliarvot vuosina 1945–1975 ja Jyrki Smolanderin tutkimuksesta Suomalainen oikeisto ja ’kansankoti’: Kansallisen kokoomuksen suhtautuminen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin jälleenrakennuskaudelta konsensuksen alkuun. Gradunsa sivulla 3 Metsola kirjoittaa:

”Porvarilliseen aatetraditioon oli pitkään kuulunut ajatus naisten perusluonteen täydellistymisestä kodin hengen vaalijana eli vaimona ja etenkin äitinä…kokoomuslaiset naiset ylläpitivät konservatiivista näkemystä naisesta, perheestä ja sukupuolten suhteista vielä silloinkin, kun moni uuden sukupolven nainen jo suhtautui näihin näkemyksiin varauksellisesti. Vesa Vares on kokoomusnaisia koskevassa tutkimuksessaan todennut moraalisten arvojen pysyvyyden olleen leimallista erityisesti puolueen naisille: ’Kokoomusnaiset olivat poliittisesti 1970-luvulle jopa keskimäärin konservatiivisempia kuin miehet ainakin sikäli, että heidän piirissään koti-uskonto-isänmaa -retoriikka ja siveellisyyden korostaminen säilyivät pitkään’”.

Sivuilla 25–26 Metsola toteaa:     

”Konservatiivista ideologiaa 1900-luvun puolivälissä tutkinut Onni Rantala on summannut yhteen aatetradition perhettä koskeneita ihanteita. Perhe kuului konservatiivien mielestä yhteiskunnan perusinstituutioihin, ja kodin kasvatuksen tavoitteet olivat jykeviä: perheiden odotettiin kasvattavan lapsistaan henkisesti ja fyysisesti terveitä yhteiskunnan jäseniä, jotka kunnioittavat lakia ja oikeutta. Nuorison piti pystyä ymmärtämään vastuunsa ja vapautensa rajat, oppia uutteruuteen ja isänmaallisuuteen sekä ’terveiden elämänmuotojen’ arvostamiseen. Jotta näihin tavoitteisiin oli mahdollista päästä, vanhemmille piti konservatiivien mielestä antaa oikeus kasvattaa itse lapsiaan.”

Metsola jatkaa:

”Mainitut ihanteet näkyivät varsin hyvin suomalaisten kokoomusnaisten tavoitteissa ja toiminnassa. Toisen maailmansodan päättymisestä aina 1960-luvun loppuun asti kokoomusnaiset pitivät kiinni Rotkirchin jaottelun mukaisesta perinteisestä sukupuolirooli-ideologiasta. Kokoomuksen ohjelmassa 1951 puettiin sanoiksi kotiäitiyden ihanne: ’Jokaisella lapsella on oikeus kotiin. Sentähden on lasten huollossa perhe asetettava aina etusijalle laitoshoitoon verrattuna.’ Vuonna 1966 kodin ensisijaisuutta ja kotiäitiyden merkitystä korostettiin vielä selvemmin: ’Lapsen kehityksen kannalta on tärkeää, että äiti, varsinkin ennen lapsen kouluikää omistautuu mahdollisimman paljon hänelle. Olisi selvitettävä, voitaisiinko maksamalla ns. äidinpalkkaa jossakin muodossa päästä siihen, että äideillä olisi mahdollisuus jäädä nykyistä enemmän kodin piiriin hakeutumatta ulkopuolisiin työpaikkoihin’”.

Gradunsa sivulla 29 Metsola viittaa lastenpsykiatrian erikoislääkärin ja kansanedustajan Eeva Kaupin näkemykseen vuodelta 1975:

”Puheessaan kokoomuksen puoluekokoukselle vuonna 1975 Kauppi asennoitui päivähoitoon jo huomattavasti kylmemmin ja syytti vasemmistoa lasten kokoamisesta päiväkoteihin alttiiksi ’sosialistiselle aivopesulle’. ’Lasten hoitaminen kodissa on humaanisin ja lasten mielenterveyden kannalta kaikkein onnellisin hoitomuoto ja vastaa kokoomuksen näkemystä elämisen tason korottamisesta materialismin yläpuolelle’, Kauppi linjasi…”

Metsola kirjoittaa myös näin sivulla 33:

”Oikeanlaisesta perheestä tuli vähitellen poliittinen kysymys. Tämä näkyi esimerkiksi Eeva Kaupin kokoomuksen puoluekokoukselle vuonna 1975 esittämässä arviossa, jonka mukaan kokoomus oli joutunut asettumaan ’porvarillisen yhteiskunnan perustana olevan kodin suojelijaksi ja varjelijaksi’. Erityisen merkitykselliseksi tässä työssä hän koki avioliiton tukemisen sekä naisten ja lasten aseman kohentamisen. Vasemmistoa Kauppi syytti perhesuhteiden sekoittamisesta: ’Vasemmisto on ideologiansa mukaan edennyt – – jo pitkälle ja se on asettanut naisia näkyville paikoille samaistumiskohteiksi ja samalla toiminut niin, että perhekäsite on vesittynyt – –’. Kun puhuttiin perheestä, kokoomusnaisilla oli mielessään vain yksi kuva: avioliiton solmineet mies ja nainen sekä heidän lapsensa.”

Kokoomusnaiset puolustivat avioliiton ja perheen yhteiskunnallisen aseman ohella myös perinteistä seksuaalimoraalia kautta linjan, kuten Metsola katsoo sivulla 41:

”Kokoomusnaisten aborttia koskeneesta argumentoinnista voi tehdä joitakin päätelmiä heidän suhtautumisestaan naisen seksuaalisuuteen. Keskusteluun osaa ottaneet naiset pitivät äidin velvollisuutena synnyttää maailmaan jo alkunsa saanut lapsi. Ihmisellä ei heidän mukaansa ollut oikeutta puuttua tapahtuneeseen raskautta keskeyttämällä. Epätoivotun raskauden välttämiseen kokoomusnaisilla oli yksinkertainen ohje: naisen ei pitänyt ryhtyä seksuaalisiin suhteisiin miesten kanssa, joiden parina he eivät olleet valmiita kantamaan vastuuta mahdollisista seurauksista. Kokoomusnaiset pitivät naisen etuna, että seksi liittyi vain aviopuolisoiden väliseen kanssakäymiseen, sillä vain tällaisessa suhteessa kumppaneiden välillä oli riittävästi lämpöä, luottamusta ja harkintaa. Raskauden vuoksi hieman sekavassa tilassa olleen naisen ei pitänyt saada liikaa määrätä lapsensa kohtalosta, sillä hän tottuisi kyllä ajan oloon sekä lapseen että tilanteeseensa. Liberaalinen itsemääräämisoikeus sai siis abortista puhuttaessa väistyä sen ajatuksen tieltä, että jokaisella alkaneella elämällä oli tarkoituksensa.”

Näin siis kirjani Avioliitto ja perhe sivuilla 135–139.

On pakko todeta, että edellä viitatut perinteiset konservatiiviset kokoomuslaiset – ja luonnollisen lain, Raamatun ja klassisen kristillisyyden linjausten ja historiallisten länsimaisten arvojen valtavirran kanssa yhtä pitävät – perhe- ja seksuaalipoliittiset linjaukset ovat täysin päinvastaisia kuin mitä nykykokoomuslaisuus edustaa ja edistää. Varsinkin kokoomusnaiset näyttävät tänään olevan laajamittaisesti tyylipuhtaita esimerkkejä juuri sen sosialistisen ja kulttuurimarxilaisen aivopesun vaikutuksesta, josta 1970-luvun konservatiiviset kokoomusnaiset vakavasti varoittivat vastustaessaan sosialistista päiväkoti- ja koulupolitiikkaa.

Aina silloin, kun arvokonservatiivisista perhearvoista ja luonnollisen kristillisestä ja elämää puolustavasta seksuaalietiikasta luovutaan, ovat seuraukset – yhä edelleen – tuhoisat ja todellisten ihmisoikeuksien vastaiset, sekä naisten että lasten ja miestenkin kannalta tarkasteltuna.