Blogi: Timo Vihavainen, ti 17.04.2018 17:34

Käännekohdassa vai koskessa kolisten?

Käännekohdassa?

 

Oswald Spengler kiinnitti suurta huomiota näyttämötaiteen kehitykseen. Henrik Ibsen, Bernard Shaw ja August Strindberg toivat itse kukin aikanaan näyttämölle joitakin uusia eurooppalaisen sielun ilmentymiä. Ne olivat oireita jostakin syvemmästä.

Epäilemättä teatteri onkin hyvä indikaattori kulttuurin kehitykselle. Sen esittämät uudet ihmistyypit luultavasti ovat olemassa myös näyttämön ulkopuolella tai ainakin niiden toivottaisiin olevan. Viitsisikö niitä muuten katsoa?

1800- ja 1900-lukujen huima kehitys näkyi myös siinä, millaisia hahmoja teatteri loi ja esitti. Se toi jatkuvasti uutuuksia, jotka olisivat aiemmin olleet mahdottomia. Ajatelkaamme nyt vaikkapa Nukkekodin Nooraa. Kyseessähän oli halveksittava narsisti, joka sitä paitsi oli psykologialtaan aivan epäuskottava. Silti sitä katsottiin kaikkialla suuren mielenliikutuksen vallassa.

Tämän uudentyyppisen kummituksen esiintyminen näyttämöllä merkitsi jossakin mielessä uuden aikakauden tuloa. Se nosti tiettyjä asioita ainakin kauhistelun ja samalla siis myös ajattelun kohteeksi vähintäänkin tietyllä, fiktiivisellä tasolla. Se, että näin tehtiin julkisesti, oli se uutuus.

Asian voinee rinnastaa kiroilun ja alastomuuden julkiseen esittämiseen radiossa ja elokuvassa, mikä alkoi 1960-luvulla. Kyllähän maailma oli ollut näitä asioita täynnä iät ja ajat, mutta se uutuus oli siinä, että ne nostettiin julkisuuteen, yhteisesti nautittaviksi. Se oli uutta ja herätti myös vastarintaa, rajuakin.

Eurooppalaisen näytelmän vanhin muoto lienee keskiaikainen moraliteetti. Sen tehtävänä oli näyttää, miten hyve palkitaan ja paha saa rangaistuksensa. Sellaisen katsomisesta mieli ylentyi ja syntinen ihminen sai paremmin jalkansa pidettyä kaidalla tiellä tämän maallisen vaelluksensa aikana.

Sellainen näytelmä oli peili, mutta vain sanan vanhassa merkityksessä eli ojennusnuorana, eihän se todellisuutta realistisesti kuvannut. Joka tapauksessa sellaisen katsomisesta saattoi toivoa itselleen moraalista hyötyä.

Toisinhan olivat olleet asiat antiikin aikana. Pyhä Augustinus, meihinkin paljon vaikuttanut kirkon tohtori, piti teatteria a priori synnillisenä. Hän katui sitä, että ollessaan intohimojensa orjana hän ei enää tyytynyt vain omiin synteihinsä, vaan vieläpä meni teatteriin piehtaroidakseen toisten synneissä.

Tämä syntinen teatterihan sitten kehittyi monissa maissa renessanssista lähtien ja herätti suurta kiinnostusta myös hyvissä ja ylhäisissä ihmisissä, vaikka he halveksivatkin näyttelijöitä, jotka tekivät tuon nautinnon mahdolliseksi. Mutta halveksittiinhan sitä talonpoikiakin, vaikka ruoka kyllä maistui.

Joka tapauksessa, modernin teatterin kehitys on kiinnostava tarina. Minusta tuntuisi mahdolliselta ajatella, että sen asema kulttuurissa on muuttunut tavalla, joka varsin uskollisesti heijastelee kulttuurin kehityksen ja siis myös rappion kulloistakin astetta.

Porvarillisen teatterin nousu 1800-luvulla toi teatteriin uuden yleisön ja uudet aiheet. Paradoksaalisesti teatteri ei pelkästään tarjonnut ylentymisen kokemuksia, vaan alkoi myös pilkata sitä yleisöä, joka tuosta pilkasta maksoi.

Kuten joku on sanonut, uusi intellektuellien luokka käyttäytyi kuten ranskalainen aatelismies, joka halveksi elättäjäänsä, eikä salaillut asennettaan. Poroporvari oli kylliksi tylsä ollakseen asiaa huomaamatta ja suorastaan taputti aina, kun sai mojovaa pilkkaa osakseen.

Joka tapauksessa teatterin, ollakseen uskottavaa, täytyi enemmän tai vähemmän heijastaa sitä todellisuutta, jota se halusi kuvata. Mikäli sen kohteena oli yhteiskunta, oli teatterin oltava peili, joka olennaisissa kohdin oli suora eikä vääristävä.

Eihän taiteen tehtävänä, luoja paratkoon, tietenkään tarvitse olla vain yhteiskunnan heijastaminen ja sen mahdollisten vääryyksien ja mielettömyyksien osoittaminen. Toki ihminen, kosmisessa ainutkertaisuudessaan on se kohde, joka viime kädessä taidetta tarvitsee, itseään ja asemaansa ymmärtääkseen.

Teatterilla on joka tapauksessa aina ollut erityinen kiusaus puuttua yhteiskunnallisiin aiheisiin. Silloin kun näin tehdään, voi sen suoritus olla parempi tai huonompi ja ainakin periaatteessa yleisön palaute kertoo, miten tehtävässä on onnistuttu. Tämä sillä edellytyksellä, että kyseessä on ns. hyvä yleisö, joka kykenee ymmärtämään näkemäänsä ja vielä uskaltaa esittää siitä rehellisen mielipiteensä.

Olen jo kauan ihmetellyt, millä perusteella lehtien teatteriarvostelijat oikein tekevät kritiikkinsä eli millaista näytelmää he pitävät ihanteellisena ja kiitoksen arvoisena ja mitä taas huonona.

Tämän aamun lehti avasi ikkunan tuohon pyhään maailmaan, jossa aikakautemme kulttuurin saavutuksia arvotetaan.

Elokuvan ja kaiketi siis myös teatterin tehtävänä näyttää lukemani perusteella ainakin olevan esittää vahvoja naispäärooleja ja niiden pitäisi myös olla naisten ohjaamia ainakin yhtä usein kuin miesten. Asiahan voidaan hoitaa tukipolitiikalla.

Mutta nyt olemmekin käännekohdassa (miksi?), kertoo kirjoittaja, jonka mielestä naiskuva elokuvassa on muuttumassa ja vastuu siitä kuuluu kaikille.

Kirjoittaja, joka on kriitikko, ihmettelee sitä, ettei itse pysty kirjoittamaan suoraan, mitä mieltä on jonkin elokuvan naiskuvasta. Lukija jää kummastelemaan, mikä ongelman on aiheuttanut, mutta kirjoittaja ei siihen vastaa.

Joka tapauksessa muuan kauhistuttava ilmiö on joka tapauksessa havaittavissa: naisviha. Kirjoittaja paljastaa, ettei hän oikeasti olekaan ollut sitä mieltä, kuin lukija hänen kirjoittamiensa kritiikkien perusteella olisi voinut kuvitella. Jos hän nyt (miksi juuri nyt?) kirjoittaisi uudelleen tietyn kritiikin, hän arvioisi sen kohteen heikoksi.

Syynä on väärä naiskuva, naisviha. Sitä on vastustettava kaikkialla. Ilmeisesti tämä pätee myös arvioitaessa teoksen taiteellista tasoa ja nimenomaan juuri silloin. Ehkäpä taoksen taiteellinen taso tarkoittaakin juuri sen esittämän naiskuvan (miksei mieskuvan?) korrektiutta jonkin koodeksin mukaan?

Kenenkään ei tarvitse syyllistyä yksin, sanoo kirjoittaja arvoituksellisesti, mutta syvälliseltähän se kuulostaa. Ymmärrän ainakin, että hän itse on syyllistynyt epärehellisyyteen kritiikkejään kirjoittaessaan. Se on valitettavaa, mutta yleensähän oletetaan, että täysikasvuiset ihmiset vastaavat ihan itse siitä, mitä tekevät.

Ilmeisesti kollektiivinen syyllistyminen olisi helpompaa, mutta olisiko se jotenkin kunniakkaampaa ja jos niin miksi?

Suoraan sanoen en ymmärrä tuosta logiikasta höykäsen pöläystä, mutta sen sijaan kyllä jään ihmettelemään, mikä on esittävän taiteen tehtävä kirjoittajan mielestä.

Todellisuuden jäljentäminen se tuskin voisi olla, silloinhan ns. tosi-TV edustaisi taiteen korkeinta astetta. Itse asiassa, kun katsoo, miten siihen hömpän lajiin suhtaudutaan, hiipii mieleen kaamea aavistus, että näin yhä useammin ajatellaankin.

Rienaava ajatus olisi, että taiteen tehtävänä on tuoda esille yhtä paljon miehiä kuin naisiakin ja esittää näiden toiminta sellaisena, kuin kummankin sukupuolen edustajat yleisessä kansanäänestyksessä haluaisivatkin sen esitettävän. Silloin joka tapauksessa kyseessä olisi eräänlaisten, tavallaan kansanvaltaisten ihanteiden esille tuominen.

Vai onko ajallemme tyypillistä paluu moraliteetin ideaan, näytelmiin, joissa todellisuus esitetään sellaisena kuin sen pitäisi olla ja josta ihmisten toivotaan saavan ns. potkua omaan, vajavaiseen elämäänsä, johdatusta oikealle tielle ja kykyä kuvitella maailma niin hyväksi kuin se voisi olla, mikäli me kaikki olisimme feministejä, sosialisteja ja multikulturalisteja.

Tällöin täytyy taiteellisuuden kriteerinä olla jokin arvojen koodeksi, jollaisia varmaankin on ajatuspajoista saatavana kohtuuhintaan. Kuluttajaa joka tapauksessa auttaisi, mikäli kriitikko aina ilmoittaisi, mitä koodeksia hän käyttää.

Mutta eipä tuon asian havaitseminen kovin vaikeaa ole ja joskushan se ihan nimenomaisestikin paljastetaan, kuten juuri tämän aamun lehdessä.

Uudesta keskiajasta on puhuttu jo iät ja ajat eikä primitiivisyyden palaaminen taiteiden alueella enää ole hätkäyttänyt ketään pitkään aikaan. Uskaltaisin kuitenkin arvella, ettei asiaa ihan näin avomielisesti ole menneisyydessä kehdattu esittää. En usko, että olisimme käännekohdassa, mutta kyllä sen sijaan taas hieman kauempana sillä tiellä, jota on jo kauan kuljettu.

Timo Vihavainen ti 17.04. 17:34

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Suunnitelmat oli vahvistettu

Klo 00:07.

Demokraattinen repressio

ma 24.06. 23:40

Saaristolaivaston vaiheista

ma 24.06. 00:18

Venäjällä osataan

to 20.06. 23:01

Maa, joka oli

ti 18.06. 23:48

Helppohintaisuuden kysymyksiä

la 15.06. 01:04

Edelläkävijämaa

su 09.06. 22:53

Heräämisiä

to 06.06. 23:11

Kyydistä ja kyydityksistä

ke 05.06. 23:40

Orjuuden kasvot

ti 04.06. 23:03

blogit

Vieraskynä

Päivi Räsäsen avoin kirje arkkipiispa Luomalle

ti 18.06.2019 23:56

Juha Ahvio

Kirkollinen avioliittoon vihkiminen ja Helsinki Pride -yhteistyö kirkkolain ja kirkkojärjestyksen valossa

to 20.06.2019 23:03

Professorin Ajatuksia

Dopingiin uusi standardi

ke 26.06.2019 00:06

Marko Hamilo

Puolusta Eurooppaa, äänestä euroskeptikkoa

la 25.05.2019 16:12

Jukka Hankamäki

Tarkistuksia Titanicin törmäyskurssiin

ti 04.06.2019 23:07

Petteri Hiienkoski

Poliittisesti harhaanjohtavaa laintulkintaa oikeustieteilijöiltä

ma 24.06.2019 15:54

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

PS:n eurovaalitulos historiansa paras

ma 27.05.2019 20:18

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Multikultin edistäminen hallitukselle ilmastotoimia tärkeämpää

ma 24.06.2019 14:28

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

ke 29.05.2019 09:00

Arto Luukkanen

Kokko-kieltolaki ei sytytä

ma 24.06.2019 23:43

Mika Niikko

Hallitusohjelma, Seta ja lapset

ke 26.06.2019 00:10

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

HBO Chernobyl sarja - Greenpeacen valheellista narratiivia

su 16.06.2019 10:20

Heikki Porkka

Tanska - maahanmuuttovastainen sosialidemokraattinen puolue voitti vaalit

to 06.06.2019 11:26

Tapio Puolimatka

Sukupuoli-ideologia estää kriittisen seksuaalikasvatuksen

ti 18.06.2019 00:49

Olli Pusa

Vappusatasesta juhannuskympiksi?

la 22.06.2019 10:11

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Ev.-lut kirkosta vasemmiston kivakerho

ti 18.06.2019 13:42

Reijo Tossavainen

Voiko pahemmin epäonnistua kuin Soini?

ti 25.06.2019 19:04

Jessica Vahtera

Sananvapauden puolesta on taisteltava

ma 24.06.2019 10:45

Pauli Vahtera

Kansanvaihdon kiihdyttäminen

pe 07.06.2019 23:27

Timo Vihavainen

Suunnitelmat oli vahvistettu

ke 26.06.2019 00:07

Matti Viren

Mitä on köyhyystutkimus?

ma 24.06.2019 00:19