Ideologioiden traditio leviää kuin virus. Kaikkien yleisösuhteiden ja propagandan mestarien mukaan ajatusten on annettava kiertää sosiaalisen verkoston mielipidejohtajien keskuudessa. Sitten siitä on tehtävä uusi normi yhdistämällä idea ihmisten syvimpiin vaistoihin (pelko, seksuaalisuus, turvallisuuden tavoittelu…) Joskus hyviltä vaikuttavien ilmiöiden ympärillä leijuu salakavalasti jotakin epämiellyttävää. Maailman radiopäivä on itsessään neutraali tärkeä asia. Se vie mukanaan kuitenkin viestiä vihapuheesta, ja ohjeistaa journalisteja toimimaan “oikein”.

Kunnioittakseen ja juhlistaakseen radiota YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO on julistanut helmikuun 13. päivän Maailman radiopäiväksi. Vuonna 2011 annetun julistuksen myötä UNESCO pyrkii lisäämään tietoisuutta radion yhteiskunnallisesta merkityksestä ja edistämään sen käyttöä tiedonvälityksessä.

Radioaallot eivät ole kunnioittaneet valtiorajoja vaan sallineet vapaan tiedonkulun. Ne ovat tuoneet sanomansa lukemattomien kuuntelijoiden tietoisuuteen halpojen radiovastaanottimien ansiosta. Radio Free Europen kaltaiset asemat pystyivät levittämään vapauden ja ihmisoikeuksien aatetta rautaesiripun taa totalitaarisiin valtioihin.

World Radio Day:n materiaalipankki on täynnä mielenkiintoista materiaalia radiosta ja sen historiasta. Radiopäivän sivustolta löytyy myös viiden kohdan tarkistuslista, jonka avulla toimittaja voi tunnistaa vihapuheen. Sen on laatinut “Eettisen journalismin verkosto”. Listassa on lisäksi kolme kysymystä jotka auttavat toimittajaa määrittelemään jutun “suvaitsevuusasteen”.

Euroopan neuvoston ministerikomitean määritelmäehdotuksen mukaan vihapuhe on sellaista ilmaisua, jolla levitetään, yllytetään, edistetään tai oikeutetaan rotuvihaa, muukalaisvihaa, antisemitismiä tai muunlaista vihaa, joka perustuu suvaitsemattomuuteen.

Termiä sellaisenaan ei esiinny Suomen lainsäädännössä. Sana itsessään vasta mukautuu, eikä täsmällistä merkitystä ole vielä muodostunut. Vihapuhe on kasvanut paheena niin suureksi, että se on ohittanut suoranaisen väkivaltaan yllyttämisen. Vihapuheen käsite on alkanut realisoitua tuomioistuinten päätöksissä. Surkuhupaisuudessaan tilanne jo pelottaa. Olemme hyvin lähellä tiettyjen ajatusten julistamista laittomiksi.

Euroopan unioinin määritelmä alkaa erittäin viisaasti. Tuskin kukaan kiistää määritelmän alkupuolta, mutta lopussa seisoo sen salakavala osa: “…joka perustuu suvaitsemattomuuteen”. Nyt kun erimielisyys on kyetty rinnastamaan suvaitsemattomuuteen, olemme saaneet aikaan käsitteen, joka venyy aina tarvittaessa. Vihapuheen käsite leviää joka puolella. Se on muuttunut olemassa olevaksi, koska kaikki tuntuvat tietävän sen ja puhuvan siitä. Jokaisella on mielipide vihapuheesta.

Markkinoinnin syntyhistorian alkuaikana 30-60-luvuilla perheisiin myytiin toinen auto “kotiäidin vapauden symbolina”. Pianojen ja kirjojen myyntiä puolestaan kasvatettiin arkkitehtien avustuksella. He piirsivät taloihin musiikkihuoneen ja seinään upotetun kirjahyllyn. Samaan aikaan sisustuslehdet tekivät näistä juttuja.

Ideoiden levittämisen historiaa tuntevaa ei ihmetytä lainkaan, että normaalin tunteen vallassa puhuminen on muuttunut rikolliseksi. Mitä journalisteille suunnattu opas kertoo meille vihapuheesta? Seuraavassa vapaa suomennos kommentoituna.

Miksi tarvitaan vihapuhelista?

”Eettisen journalismin verkoston pamfletti toteaa nykyisten uutishuoneiden olevan todella haasteellisia paikkoja. Mediakilpailun keskellä valtavasta tietovirrasta on kyettävä suodattamaan oleellinen nopeasti. Nopeus ratkaisee, eikä aina ole aikaa tarkistaa faktoja, eikä aikaa jää varsinkaan eettiselle keskustelulle. Tästä huolimatta järjestö kehottaa toimittajia pysähtymään ja harkitsemaan välittämänsä viestin vaikutuksia.

Journalismissa esiintyvän vihapuheen traagiset vaikutukset ovat hyvin tunnettuja monessa maailman kolkassa. Afrikassa esimerkiksi journalisteista on tullut konflikteissa osapuoli ja osa sotajoukkoja. Journalistit ovat syyllistyneet Ruandassa ja Keniassa jopa väkivaltaan yhteisöissään. Useimmiten journalistit kuitenkin tietävät vastuunsa ja materiaalin onkin tarkoitus auttaa tiedostamaan viestit, jotka voisivat aiheuttaa vihaa ja väkivaltaa. Journalismin tehtävä järjestön mukaan on levittää tositietoa ja minimoida kaikenlainen vahinko.

Järjestön tiedote tunnustaa avoimesti, ettei ole olemassa minkäänlaista kansainvälistä määritelmää vihapuheesta ja suvaitsemattomuudesta. Järjestö itse ei pyri lainkaan määrittelemään mitä vihapuhe on. Asteikko vaihtelee maasta toiseen.“

Epämääräisyydestä huolimatta järjestö pyrkii nyt siis antamaan ohjeet toimittajille vihapuheen tunnistamiseksi.

YKSI: Puhujan asema

”Journalisteja itseään syytetään usein vihapuheesta. Tämä voi johtua siitä, että välitetään jonkin toisen viestiä taitamattomasti. Taitava haastateltava onnistuu syöttämään haastatteluun ennakkoluuloja ja kiihkoa. Se, että joku tärkeässä asemassa oleva sanoo sensaatiohakuista, ei vielä ole uutinen. Journalistin on tutkittava sanojan asema ja maine. Varsinkin tuntemattoman ihmisen vihapuhe tulee jättää täysin huomiotta.

Erityisesti toimittajan on tutkittava tarkasti puhuja ja analysoitava heidän sanansa. Faktat ja väitteet on tarkistettava ja varsinkin puhujan aikomukset ja puheen vaikutus on arvioitava huolellisesti. “

Kuinka jonkin ihmisen maine vaikuttaa viestin luotettavuuteen, jää epäselväksi. Perinteisesti olemme tottuneet journalismissa ja sivistyneessä debatissa löytämään virheet esitetyissä faktoissa tai vaihtoehtoisesti tunnistamaan päättelyketjuissa esiintyvät loogiset virheet.

Missään ei esitteestä myöskään käy ilmi, kuinka toimittaja voi nähdä puhujan motiivit, tai millä (esimerkiksi kristallipallolla) puheen vaikutus tulee ennakoida. Opas ei kehota kaikissa olosuhteissa tarkistamaan esitettyjä faktoja ja väitteitä. Sitä kutsutaan perinteiseksi journalistiseksi työksi.

KAKSI: Puheen tavoittavuus

”Yksityiset keskustelut eivät ole merkittäviä. Hajanaisesti esiintyvät puheenvuorot eivät ole haitallisia. Tarkoitus on tarkkailla puheen ja väitteiden laajempaa leviämistä ja sitä kautta tarkkailla toisia ihmisiä kohtaan leviävää vihamielisyyttä.”

Itsestäänselvyyksin sanominen ihmetyttää. Kohta jää lyhyydessään auttamattomasti roikkumaan ilmaan, eikä tarjoile varsinaisia vastauksia tai toimintaohjeita. Ehkäpä kohta on lisätty vain täytteeksi?

KOLME: Puheen tarkoitus

”Tavallisesti eettisesti toimiva journalisti on sivistynyt ja kykenee nopeasti toteamaan, onko viesti tarkoitettu tietoisesti hyökkäämään jonkin ihmisryhmän ihmisoikeuksia kohtaan. Heidän tulisi tietää myöskin, onko puhe rikollista. Journalistien tulee toisaalta rikkoa sääntöjä, mutta heidän tulee tiedostaa riskit, mikäli aikovat julkaista.

Journalistisen työn osa on kantaa vastuuta puhujan tarkoitusten paljastamisessa. Journalistin tehtävä ei ole lähtökohtaisesti estää eriävien mielipiteiden leviäminen, mutta eettinen journalismi edellyttää olosuhteiden tunnistamista.

Avainkysymykset ovat: Kuinka puheen esittäjä hyötyy viestistään? Ketkä ovat puheen uhrit ja mitkä ovat puheen vaikutukset yksilöihin tai heidän yhteisöönsä?”

Mikäli viesti tulee tuomita hyötyperiaatteella - jokainen viesti tulisi jättää välittämättä. Jokaisen viestin takana on jonkinasteinen hyötymistarkoitus. Muussa tapauksessa kyseessä ei ole viesti, vaan tyhjänpäiväistä sanasaastetta. Runoilija tahtoo herättää rakkaudentunteita, välittää kenties myötätuntoa. Poliittinen toimija taas saada ääniä. Onko journalistin tehtävä ryhtyä tuomariksi määrittelemään kenen hyöty on oikeutetuinta? Toisaalta, mikäli tämä kysymys aidosti esitettäisiin aina - saattaisi jopa käydä niin, että “vihapuheenkin” alta paljastuisi aito huoli läheisten turvallisuudesta.

Kummallisinta on ajatella, että puheella itsellään voisi olla olemassa uhri. Konkreettisilla teoilla on uhri. Yliopistotasolla kielenopetuksessa on esitetty väite, että vihapuhe on suoraan rinnastettavissa konkreettiseen väkivallantekoon. Tämä lista alkaa tuntua pelottavalle, mutta jatkamme rohkeasti eteenpäin.

NELJÄ: Puheen sisältö ja muoto

”Toimittajan tulee tuomita (tai arvioida, engl. “judge”) puhe sen mukaan kuinka provokatiivinen ja suora puhe on, missä muodossa se on tehty ja millä tyylillä se on esitetty. Siinä on valtava ero, onko viesti esitetty pienessä kahvilassa vai julkisella areenalla.

Ihmisillä on hyvinkin suorasukaisia mielipiteitä, se itsessään ei ole rikos, eikä ole rikos julkistaa niitä. Viestissä olevat sanat ja kuvat voivat olla kuitenkin tuhoisia ja kiihottaa jotakuta väkivaltaan.

Toimittajan on kysyttävä itseltään, onko tämä puhe vaarallista? Voiko viesti johtaa rikosilmoitukseen tai jopa syytteeseen? Joku saattaa joutua tekemisiin poliisin kanssa puheensa vuoksi, toimittajien tulee kuitenkin varoa joutumasta itse syytteeseen lainatessaan puhetta.”

Tässä vaiheessa järjestön ohjelista alkaa muistuttaa Oseaniaa (1984, George Orwell). Ensin toimittajan on itse oltava syyttäjä ja tuomari. Mikäli puhe on provokatiivisuusasteikolla liian suorasukainen, sitä ei saa julkistaa - varsinkin, jos se on ilmaistu riittävän suurelle yleisölle. Tämän jälkeen toimittajalla on oltava oikeuden miekka kädessään julistaessaan viestin liian vaaralliseksi - ja itse mahdollisen oikeuden tuomion pelossa jättää välittämättä viestiä.

Tässäkin kohdassa sivistyneiden maiden lainsäädännön “kiihottaminen kansanryhmää kohtaan” on sangen sovelias lakipykälä. Mikäli puhuja vaatii väkivallantekoja jotakin väestönryhmää kohtaan, ei puhetta ole ennenkään välitetty. Paitsi tietysti siinä yhteydessä, että se on argumentoitu kumoon. Tai sitten se on oikeuden päätöksen todistusaineistoa. Jälkimmäisessä tapauksessa kyse on tietysti yleisön informoinnista.

VIISI: Taloudellinen, sosiaalinen ja poliittinen ilmasto

”Vaarallinen tai ristiriitainen puhe nousee esiin erityisesti vaikeina aikoina. Silloin, kun sosiaaliset jännitteet ovat akuutteja ja poliitikot ovat sodassa keskenään.

Journalistin on otettava huomioon yleinen ilmapiiri, milloin viesti on esitetty. Journalistin on kiihkeimpien vaalikamppailuiden aikana tiedettävä aggressiivisten kommenttien taustat. Journalistin on tarkistettava olosuhteet huomioon ottaen viestin oikeudenmukaisuus, faktapohjaisuus ja kohtuullisuus.

Journalistien tulee olla varovaisia. On ymmärrettävä asiayhteyden perusteella myös puheentavan merkitys syrjinnän välineenä.

Akateeminen väittely pohjautuen tieteelliseen materiaaliin maahanmuuton vaikutuksista voi olla suhteellisen harmitonta. Sama keskustelu muuttuu vaaralliseksi, jos se pidetään paikallisella tasolla, missä ihmiset ovat huolestuneita turvallisuudestaan ja tulevaisuudestaan

Journalistin on kysyttävä itseltään, mikä on puheen vaikutus? Onko puheen tarkoitus parantaa vai huonontaa asioita? Kehen puhe vaikuttaa negatiivisesti?

Kohdan kanssa voisi olla jälleen monilta osin samaa mieltä. Itsestään selvästi faktat ja taustat on tarkistettava. Mutta kuinka ihmeessä asiayhteys tai puhetapa muuttaa viestin rikolliseksi? Kuinka journalisti voi olla vastuussa viestin vaikutuksista? Jokainen viesti ainoastaan herättää ajatuksia ja vasta-ajatuksia. Yksikään viesti ei heitä polttopulloa tai potkaise ihmistä. Ihmiset sen tekevät. Suora käsky toimia rikollisesti voi olla yllyke. Sen sijaan eriävä mielipide tapahtumien syistä tai ennakointi tulevaisuudesta ei ole rikollista toimintaa. Mielipiteet ja näkemykset eivät aiheuta vaikutusta suoraan ihmisten elämään. Vihapuhe on puhtaasti uhriton rikos, mistä määrätyt rikosoikeudelliset seuraamukset eivät edes jaa oikeutta oletetuille uhreille.

Väkivallalla uhkailu tai siihen kehottaminen ovat olleet kauan rangaistavia tekoja. Jonkin ihmisryhmän halventaminen ja valheellisen tiedon levittäminen ovat alhaista typeryyttä. Paras lääke typeryyteen on ihmisten sivistäminen - ei rankaisu ja itsesensuuri.

”Varo ajatuksiasi, niistä muodostuvat sanat. Varo sanojasi, sillä niistä muodostuvat teot. Varo tekojasi, sillä ne muodostuvat lopulta tavaksi. Varo tapojasi, sillä ne kertovat luonteesi. Varo luonnettasi, se päättää lopulta kohtalosi. Se kuka omistaa keinot ohjailla ajatuksia - ohjailee kansakuntaa.”

Ajatus on mukaelma laajalti levinneestä sanonnasta ja propagandan teorioista. Onko meidän epäiltävä, että sanojemme suitsijalla on pahat aikeet? Joko meidän on todella nimitettävä ajatuspoliiseja, tai meidän on vihellettävä peli poikki.

Artikkelin kirjoittaja on viestinnän asiantuntija, joka asemansa vuoksi ei voi kirjoittaa Oikeaan Mediaan omalla nimellään.