Blogi: Timo Vihavainen, ti 05.09.2017 08:48

Suin päin tulevaisuuteen

Suin päin tulevaisuuteen?

 

Bengt Lindroth, Väljarnas hämnd. Populism och nationalism i Norden. Carlssons, 2016, 339 s.

 

Lindrothin kirja on aika kiinnostava kuvaus ja analyysi nationalismin ja populismin ilmenemisestä neljässä pohjoismaassa. Täytyy sanoa, että Suomenkin kohdalla faktat ovat aika hyvin paikallaan, vaikka näkemyksestä tietenkin voi olla eri mieltä.

Ruotsissa populismin nousu on ollut ilmeinen järkytys kansalliselle itsetunnolle ja koko uljas ruotsalainen maailmankuva uhkaa luhistua ruotsidemokraattien esitettyä skandaalimaisen haasteen koko kansakodille. He ovat eri mieltä joistakin perusasioista.

Se, että mielipiteenvapaus tarkoittaa nimenomaan oikeutta olla eri mieltä ja demokratia tarkoittaa erimielisten tahojen sovittamista keskenään, on muissa pohjoismaissa ollut enemmän tai vähemmän selviö, mutta kun Ruotsissa on jo monen sukupolven ajan lähdetty siitä, että sen esikuvallisuus koko maailmalle on selviö, on toisenlaiset mielipiteet koettu jonkinlaisena hyökkäyksenä itse oikeutta ja totuutta vastaan.

Normaaleissa maissa erilaisuus hyväksytään normaaliin demokratiaan väistämättä kuuluvana asiana ja annetaan eri näkökannoille yhtäläinen oikeus, kuten demokratian periaatteet edellyttävät. Tai ainakin melkein.

Lindrothin kirja on paljon kiinnostavampi kuin alkuun voisi kuvitella. Hän ei saarnaa, vaan pohdiskelee ja todella näyttää etsivän nykyisen demokratian kriisin –siitähän alkaa jo olla kyse-  juuria pohjoismaiden erilaisesta historiallisesta kokemuksesta. Oikeilla jäljillä hän varmasti onkin, vaikka se virtahepo olohuoneessa noteerataan vain ohimennen.

Demokraattisen politiikan piirissä on aina populismiin viittaavia piirteitä. Tekijä on aiheellisesti todennut, että niiden syyt ovat ajan mittaan vaihdelleet. Joskus oli Tanskassa –ja Ruotsissa- pinnalla kritiikki tolkutonta verotusta vastaan, kerran tanskalaisia jakoi kysymys maaseudun ja kaupungin elämänmuodosta ja nyt –sattumoisin- koko Pohjola reagoi suureen muukalaistulvaan.

Asia ei varmastikaan ole niin, että tämän päivän paineet suuriin poliittisiin linjanmuutoksiin selittyisivät vain nostalgialla ja piittaamattomuudella ”faktoista” enempää kuin tiedotusvälineiden toiminnallakaan. Silti tekijän historiallinen katsaus on kiinnostava eikä vailla relevanssia nykypäivään.

Tanskassa hän nostaa esille sen kulttuuritaistelun, jota käytiin Grundtvigilaisen valistuhenkisyyden ja Georg Brandesin edustaman liberalismin välillä. Itse asiassa tuo taistelu jatkuu tänäkin päivänä.

Tanskaa Lindroth nimittää kulttuuritaistelun isänmaaksi (kulturkampens moderland) ja syystä kyllä. Kun Tanska ja muut pohjoismaat 1800-luvun lopulla olivat Euroopan kulttuurin huipulla, oli kaikkien otettava kantaa Ibseniin , Strindbergiin ja muihin ajan etummaisiin suuruuksiin.

Kun Brandes kävi Suomessa esitelmöimässä, juhlittiin häntä ylivertaisena hengen sankarina, joka olin tullut vapauttamaan ihmistä auktoriteettien kahleista. Juhani Aho kuvaa tätä osuvasti aikalaiskirjoituksessaan.

Etummainen sivistyneistömme Ahosta ja Leinosta Kiantoon ja moniin muihin oli kehityksessä mukana. Siitä huolimatta Tanskan tärkein anti meille saattoi olla juuri grundtvigilainen kansanopistoliike. Liberalismi saatiin suoraan Pariisista, Ranskan kolmannesta tasavallasta.

Tanskassa joka tapauksessa kehittyi samaan aikaan myös pienvaltionationalismi sen menetettyä Slesvig-Holsteinin ja muututtua homogeeniseksi kansallisvaltioksi vuonna 1864. Vai oliko ratkaisevaa jo Norjan menetys vuonna 1814?

Joka tapauksessa kulttuuritaistelun hyökkäävä osapuoli osasi saman tempun niin Tanskassa kuin Ranskassa. Klassisen tanskalaisen kulttuuriradikalismin reseptin esittää muuan tanskalainen toimittaja: ”Pikkuporvari on herätettävä provokaatiolla, epäsiveellisyydellä ja pilkkaamalla, jotta hän sitä tietä pystyisi näkemään oman tilansa”.

Mitkä olivat pohjoismaisen kulttuuriradikalismin yhteiset tekijät 1900-luvulla: individualismi, taistelu kirkkoa vastaan vai taistelu vapaammasta sukupuolimoraalista?

Ilmeisesti kyseessä olivat nämä kaikki yhdessä. John Stuart Mill ja Friedrich Nietzsche palvelivat tätä joukkoa sulassa sovussa. Ajatuksen ja tutkimuksen vapaus lienee sittenkin ollut toissijaista. Tulkitsen itse, että kyseessä oli ennen muuta intelligenssillään keikailevan egon vapauttaminen ja glorifiointi eikä niinkään vapaus arvona sinänsä. Nythän näemme, miten vaikeaa erilaisten mielipiteiden hyväksyminen on sille joukolle, joka väittää olevansa liberaalia.

Lindroth kuvaa taistelun vaiheita ja tanskalaisen nationalismin ilmentymiä kiinnostavasti. Stereotypiat ovat tietenkin tällaisissa yhteyksissä tarpeellinen asia. Tanskalainen on ollut ruotsalaisesta näkökulmasta rabulisti ja boheemi, roisimpi ja rohkeampi pilailija kuin vaikkapa ruotsalaiset. Se on myös heidän omakuvansa.

Niinpä siellä on uskallettu jopa haastaa eliitin taidemaku. Muuan Peter Rindal kokosi 1960-luvun alussa addressin valtion taidesäätiötä vastaan, jota syytettiin valtion varojen väärinkäytöstä. Se kun oli rahoittanut käsittämättömiä ja naurettavia teoksia.

Tanskalainen vapaamielisyys on ollut aidosti rohkeaa tunnetusta Janten laista huolimatta. Tämähän on se Jyllantiin sijoittuva kaupunki (esikuvana Nyköping), jossa ahdistava pikkuporvarillisuus luo suuren yhdenmukaisuuden paineen ja nitistää poikkeavan persoonallisuuden.

Mutta tanskalaiset olivat kyllin intelligenttejä ymmärtääkseen oman tilansa. Tulee mieleen ajatus, ettei Jyllands Postenin tapaus suinkaan sattumalta ollut juuri Tanskassa.

Mutta olihan Ruotsissakin tuo tunnettu Lars Vilksin juttu, jota kirjoittaja ei laajemmalti selosta. Juuri sellaiset joka tapauksessa olisivat hyviä koetinkiviä, joilla yhteiskuntien kyvyt punnitaan. Mitä on kansalaisuus ja mitä alamaisuus? Onko Ruotsi itse asiassa henkisen epävapauden ja suoranaisen orjamentaliteetin maa? Vai poikkeaako se kenties edukseen muista pohjoismaista? Jo, niin miten?

Lindroth ei aseta kysymystä tällä tavalla, mutta toteaa kyllä Ruotsin erityispiirteet. Historiallisen perintönsä johdosta ruotsalainen nationalismi on hänen mielestään poikkeuksellisen heikkoa. Tosin kansallinen ylpeys ”Ruotsin tien” ja kansankodin kehittämisestä on havaittavissa, mutta muuten asia ei herätä tunteita, sanoo hän.

Tähän kannattanee suhtautua varauksin. Ruotsin lipun päivästä on tässä takavuosina tehty vapaapäivä ja myös saluuttipäivä. Silloin ammutaan aina suurin määrä kunnialaukauksia, 21 kappaletta. Tekijä toteaa tämänkin, mutta pitää sitä toisarvoisena, mitä se sinänsä toki onkin.

Joka tapauksessa voitaneen asia tulkita myös niin, että ruotsalaisten kansallisylpeys, joka kohdistuu ainoaan oikeaan yhteiskuntamalliin, on niin suurta, ettei voida edes ajatella sen todellista haastamista, minkä ruotsidemokraattien kohtelu osoittaa.

Itse kansankoti on kyllä kriisissä, mutta siitä huolimatta maa on päättänyt jatkaa menoa sinne, minne tuuli vie, jarruttelematta.

Ruotsissa on poliittisen ristiriidan ytimessä tekijän mukaan kahden symbolin välinen jännite: kansankoti vai New York.

Jälkimmäinen näyttää olevan se uusi tila, johon kehitys luonnostaan kuljettaa, tahdoimmepa sitä tai emme. Mutta mitäs vikaa siinä onkaan? Pari lapsellista sitaattia eri henkilöiltä on otettu kuvaamaan NYC:in ihanuutta: siellä on jokainen neliösenttikin niin täynnä jännitettä!  Miten hyvä onkaan siellä unohtaa toisenlaisuutensa:. Se on niin täynnä virikkeitä! Tuossa on joku huumekauppias, tässä eksoottinen ravintola!

New York on itse monikulttuurisuus. Kaikki ovat siellä maahanmuuttajia ja erilaisia. Ruotsalainen maalaisidylli ja itse asiassa myös kansakuntaan rajoittuva kansakoti ovat menneisyyttä. Niitä ei voida palauttaa, vaikka kuinka yrittäisi.

Tuntuu kuin tekijä yhtäkkiä antaisi kriittisen mielensä halvaantua kosketellessaan näitä teemoja. Malmö on itse asiassa Ruotsin New York. Eikö Malmössä olekaan ihanaa? Miksei olisi? New Yorkiin kuuluvat myös slummit ja kun niin on, kuulukoot ne myös Malmöhön ja muhinkin Ruotsin kaupunkeihin?

Tekijä tunnustaa kirjan lopussa, etteivät päätöksentekijät nykyään oikein tiedä, millaisia tuloksia ja sivuvaikutuksia heidän päätöksillään on, mutta he tietävät kyllä, että niitä aivan varmasti tulee. Populismi on tässä tilanteessa helppo tie ja väärille profeetoille se tarjoaa hyvän mahdollisuuden.

Mutta mikäpä onkaan se oikea tie? Lindroth on varmasti oikeassa sanoessaan, ettei oikein tiedetä, millaisia ovat ne hyvin merkittävät seuraukset, joita nykyisin tehtävillä päätöksillä on. Häneltä taitaa kuitenkin puuttua rohkeutta tunnustaa, että niiden katastrofaalisuus kyllä on selviö.

Uuden New Yorkin rakentaminen Pohjolaan ei ole mahdollista eikä varmastikaan toivottavaa, semminkään kun kukaan ei tiedä, mitä holtittomasta rakennustoiminasta täällä tänä päivänä voisi syntyä. Malmö on varmaankin se, mitä saadaan aluksi, mutta hallitsemattoman väestönvaihdon perintö tulee vaikuttamaan ajasta aikaan.

Entäpä, jos onnistutaan kehittämään pohjoismainen Baltimore tai Detroit? Huumeenmyyjiä ja kuppiloita saadaan varmaankin joka makuun, mutta mitä sanoisimme jälkipolville, jotka kerran lukevat siitä, millainen Pohjola kerran oli ja kiroavat päättäjien nykyisen sukupolven?

Lindrothia ei varmaan kannata arvostella liian ankarasti. Saattaa olla, että kirjan lopussa esitetty kysymys on rajuinta, mitä lukevalle yleisölle Ruotsissa voi tarjota. Kuten kirjoittaja toteaa, Vihavaisen tai Paloheimon kaltaiset omalaatuiset tyypit, joita voisi kutsua antisankareiksi, eivät saisi Pohjanlahden länsipuolella enää julkisuutta.

Niinpä niin. Ehkäpä tämä jotakin sanoo myös Ruotsin omalaatuisuudesta.

Timo Vihavainen ti 05.09. 08:48

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Ammunnan kysymyksiä

ti 19.02. 22:47

Kollegoja pelastamassa

ma 18.02. 22:19

Koululaiset ja peruukit

su 17.02. 21:27

Kiväärit ja kevirit

la 16.02. 11:04

Uuden aikakauden alussa

to 14.02. 22:07

Vanhurskaat kolonialistit

ke 13.02. 17:06

Mitä rotu tarkoittaa?

ma 11.02. 18:06

Brodski lapsena

pe 08.02. 23:57

Heitspiits

pe 08.02. 13:19

Suomen kielen säilyttäminen

to 07.02. 22:49

blogit

Vieraskynä

Miten Amerikan eliitti jakoi kansan kahtia

la 02.02.2019 00:40

Juha Ahvio

Vuoden 2019 vaalit ovat ratkaisevan tärkeitä

su 17.02.2019 21:28

Professorin Ajatuksia

Elin Erssonin uhrit jäivät ilman korvausta

ti 19.02.2019 22:46

Jukka Hankamäki

Miksi Perussuomalaisten kannatus nousee?

ti 19.02.2019 22:49

Petteri Hiienkoski

Demokratia ja uskonnonvapaus edellyttävät sananvapautta

su 10.02.2019 04:15

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Rajatonta välinpitämättömyyttä

pe 08.02.2019 19:19

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Kantasuomalaisia syrjitään yo-kirjoituksissa järjestelmällisesti

la 26.01.2019 22:07

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Suomi intiaanina - viekö EVM maat ja mannut?

ma 18.02.2019 22:18

Mika Niikko

Kuka opettaa sinun lapsellesi seksuaalisuudesta?

ma 28.01.2019 22:12

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

Vihertynyt valtaeliitti ja identiteettipolitiikan moraalikaaos

la 16.02.2019 11:57

Heikki Porkka

Pahuuden kultin palvonta palvelee liittovaltion tavoittelua

to 14.02.2019 10:18

Olli Pusa

Raha ja hoiva

ma 18.02.2019 22:53

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

"Ilmastokriisi, josta et ole kuullut"

ti 05.02.2019 16:28

Reijo Tossavainen

Tee oma arvovalintasi ja äänestä!

ma 11.02.2019 09:16

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Ammunnan kysymyksiä

ti 19.02.2019 22:47

Matti Viren

Populismia

ti 19.02.2019 23:20