Blogi: Timo Vihavainen, to 31.08.2017 11:37

Stolypinistä Leniniin

StolypinistäLeniniin

 

Venäjällä nousi Pjotr Arkadjevitš Stolypinin arvostus tässä takavuosina aivan uusiin ulottuvuuksiin. Muutaman vuoden pääministerinä toiminut kovaotteinen hallintomies sai osakseen suitsutusta puheissa, monia kirjoja julkaistiin ja patsaitakin pystytettiin.

Stolypinin ansioihin oli tietenkin luettava suuri maareformi, jonka tarkoituksena oli hajottaa kyläyhteisö (mir) ja luoda itsenäinen ja vauras talonpoikaisto. Maattomille hän jakoi maata myös Siperiasta.

Reformi oli kuitenkin jo hänen edeltäjänsä, Sergei Juljevitš Witten johdolla valmisteltu ja sitä paitsi se jäi pahasti kesken. Sen epäsuosiota kuvastanee, että vallankumouksen jälkeen palattiin takaisin kyläyhteisöön, joka purettiin vasta vuonna 1930, kollektivisoinnin aikana.

Stolypinin politiikka kuitenkin joka tapauksessa oli lupaus siitä, että vallankumous Venäjällä voitaisiin välttää. Kuuluisiksi tulivat hänen sanansa vasemmistolle. ”Te haluatte suuria mullistuksia, me haluamme suuren Venäjän!”

Vallankumous tapahtui sitten kaikesta huolimatta ja Stolypinin jälkimaineesta huolehtivat bolševikit, jotka korostivat hänen toimintaansa säälimättömänä pyövelinä ja taantumuksen käsikassarana.

Merkittäviin murhatun pääministerin kunnian palauttajiin kuului Solženitsyn, joka kuvasi, miten ”musta myrsky” tuli Venäjälle sen jälkeen, kun esteenä ollut Stolypin oli raivattu tieltä.

Näin yksinkertainen ei historian juoni ollut, mutta ajatus ”suuresta Venäjästä”, jonka nousu tietoisesti, ”pimeiden voimien” toimesta katkaistiin laukaisemalla niin sanottu Helmikuun vallankumous, elää nyt voimakkaana Venäjällä.

Siksipä sitä ei juhlita. Venäjän sairaushan oli kyseessä, mutta riita koskee yleensä vain sitä, mistä tartunta saatiin. Solženitsyn korosti aikanaan sen läntistä alkuperää.

Tsaarin syökseminen vallasta ja hänen murhaamisensa ovat saaneet joidenkin kirjailijoiden mielikuvituksessa yliluonnollisen merkityksen, mille ei kannattane panna kovin suurta painoa. Selvää on kuitenkin myös se, että ajatus vallankumouksesta Venäjän kohtuuttomana onnettomuutena nauttii varsin suurta arvostusta korkeimmissakin piireissä.

Asia ei koske vain bolševikkivallankumousta, jota yleensä Venäjällä nykyään nimitetäänkin vallankaappaukseksi. Myös demokraattisia ihanteita julistanut Helmikuun vallankumous tulkitaan onnettomuudeksi. Venäjällä kansa ei ollut kypsää demokratiaan ja niinpä se johti maan romahdukseen kesken suursotaa.

Tämä on mielenkiintoinen idea, joka ei suinkaan ole vailla mieltä, kuten myös monien viimeaikaisten ”demokraattisten” vallankumousten historiasta voimme päätellä. Tietenkin siitä voidaan tehdä myös muita aikakausia koskevia demokratian ja liberalismin vastaisia johtopäätöksiä, mutta sellaiset eivät nauti tieteen arvovaltaa.

Stolypinin kuoltua Suomen lehdistö antoi hänestä tylyn tuomion. Hänen rauhoittamispolitiikkansa kovakouraisuus todettiin, samalla kun hänen uudistustensa arvoa epäiltiin. Stolypinin Suomen-politiikka, eli toinen sortokausi tulkittiin halpamaiseksi yritykseksi hankkia imperialistien suosiota sortamalla aiheettomasti pientä kansakuntaa.

J.K. Paasikiven muistelmissaan Stolypinistä antama arvio noudatteli samaa linjaa. Hän viittasi myös siihen, että sekä pääministerin äly että hänen rehellisyytensä olivat puutteelliset. Tällainenhan ei tosin ollut Pietarin Suomen-politiikan luojien taholla mitenkään tavatonta.

Suomalaisten suuri rakkaus sen sijaan oli jonkin aikaa Aleksandr Kerenski, joka lupasi kaiken sorron ja oikeudettomuuden loppumista, laski seppeleen Runebergin patsaalle ja suuteli Suomalaista kollegaansa Tokoita.

Ääriään myöten täynnä olevassa työväentalossa yleisö yltyi yhä uudelleen ”myrskyisiin” suosionosoituksiin ja hurraahuutoihin. ”Oikeuden miehen” kunniaksi julkaistiin runokin. Venäjän kansan vapaus olisi myös Suomen kansan vapaus, todisti kunniavieras, oikeusministeri ja hallituksen vahva mies.

Mutta kansat olivat kovin erikokoisia ja lähihistoria pani pelkäämään, että tuulet saattaisivat Venäjällä taa kerran kääntyä ja Venäjän kansan edustajat saattaisivat olla yhtä innokkaita kuristamaan Suomen vapauksia, kuin oli Stolypinin ajan duuma. Kansaahan sekin edusti.

Suomen itsenäisyyden satavuotisuuden juhlinta on taas ansaitusti nostanut esille sen, että aivan erityisesti sosialidemokraatit olivat aktiivisia ja aloitteellisia niissä puuhissa, joiden tarkoituksena oli venäläisen ylivallan lopettaminen Suomessa.

Ei kukaan muu kuin Otto Ville Kuusinen korosti keväällä 1917 eduskuntapuheessaan sitä, että tsaarinvalta oli nyt kukistunut Venäjällä, mutta imperialismi ja militarismi eivät. Venäläinen imperialismi oli nyt jo kaksi kertaa (sortokausina) hyökännyt Suomeen. Pitäisikö sille antaa vielä kolmas mahdollisuus?

Valtalain nimellä tunnetun säädöksen oli määrä antaa juridiset takeet siitä, ettei Venäjä enää tulevaisuudessa pääsisi suomalaisen kansakunnan oikeuksia ja etuja tallomaan. Asialle haluttiin saada jopa kansainväliset takuut.

Vaikka vallankumoushuuma olikin pahasti sokaissut kovin monia sekä Suomessa että Venäjällä, ei jälkimmäisen maan hallitus ollut halukas ottamaan nimiinsä moista ratkaisua. Olihan kyseessä vain väliaikaisesti vallassa oleva hallitus ja asia sentään koski koko Venäjän tulevaisuutta. Siitä päättämään saattoi olla pätevä vain yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittu Perustava kokous, jonka valitseminen olisikin pian tapahtuva.

Sitä paitsi oli käynnissä sota. Kuten sittemmin saatiin havaita, edes bolševikkien ja vasemmisto-SR:ien uusi ”väliaikainen” hallitus ei pysynyt koossa jouduttuaan keväällä 1918 Brest-Litovskissa allekirjoittamaan rauhansopimuksen, joka merkitsi Suomen, Baltian ja Ukrainan vapautumista Venäjän imperiumista.

Imperialismi ja militarismi koskivat jopa liberaaleja kadettejakin, kuten Kuusinen oli edellisenä vuonna arvioinut. Lisäksi ne siis koskivat myös kaikkein äkkiväärimpiä sosialisteja Venäjälläkin.

Suomalaisia sosialidemokraatteja ne eivät koskeneet. He olivat kiivaita nationalisteja, mikä voitiin todeta kautta koko vuoden 1917 ja vielä seuraavana keväänäkin, kun Suomen ja Venäjän välistä valtiosopimusta tehtiin. Tämä sanottakoon puolueen kunniaksi.

Jotakin hyvin tärkeää tältäkin puolueelta sentään puuttui, kuten pian saatiin nähdä.

On tavallaan paradoksi, että Suomessa ovat suureen kunniaan nousseet niin itsevaltiaat Aleksanteri-keisarit kuin aikanaan myös Lenin, mutta eivät sen sijaan Kerenski tai edes Miljukov ja ne monet muut kadetit, SR:t ja menševikit, jotka olivat aktiivisia ja pelottomia Suomen ystäviä ja puolustivat sen oikeuksia duumassa ja muuallakin.

Ehkäpä se onkin niin, että Venäjän epäonnistuneet demokratiakokeilut olivat suomalaistenkin kannalta niitä kaikkein vaarallisimpia hetkiä. Ajatelkaamme vain tuota niin sanottua yhdenvertaisuuslakia, jota pidettiin sortotoimista pahimpana. Nykyään, avoimien rajojen aikana asiaa saattaa olla toki vaikea ymmärtää.

Joka tapauksessa Venäjän demokratian kortit jäivät lopulta katsomatta. Perustava (perustuslakia säätävä) kokous hajotettiin asevoimin leniniläisten bolševikkien toimesta. He viittasivat kintaalla kaikille demokratian periaatteille ja uskoivat diktatuuriin.

Suomelle oli paikka valmistettu suuren neuvostovaltion kansojen joukossa, mutta Leninin suuri ansio meidän kannaltamme oli, että hänen politiikkansa tuhosi imperiumin ja tarjosi Suomelle sen ikkunan, josta se viimein pääsi pakenemaan, enemmän tai vähemmän paniikissa.

Leninin rinnalla kansakunnan kaapin päällä ovat itsevaltiaat Aleksanteri-keisarit, joiden kunniaksi on sanottava, etteivät he ainakaan lietsoneet kansalaissotaa Suomessa eivätkä myöskään hyökänneet sen poliittisia instituutioita vastaan.

Leninin paikka on monessa suhteessa ongelmallinen. Toki hänellä on Suomen kannalta suuria ansioita, mutta niin on myös Hindenburgilla, Wilhelm II:lla ja jopa Hitlerillä. Kiistatonta on kuitenkin Leninin suuri aktiivisuus Suomen puolesta, olkoonkin, että ideana oli toimia väliaikaista hallitusta vastaan eikä erityisesti kenenkään, kaikkein vähiten porvarillisen kansakunnan puolesta.

Koska ulkomailla –edes Saksassa- tuskin ymmärrettäisiin ainakaan noiden saksalaisten patsaiden lisäämistä kansallisgalleriaan, voisi olla viisaampaa olla heitä ylen määrin juhlimatta.

Koska kuitenkin ihmisiä olisi aiheellista kohdella ansionsa mukaan, voitaisiin kai ainakin vahvistaa kaapin päällä olevaa pystien riviä joillakin demokraattisilla venäläisillä hahmoilla.

Kerenskillä on kiistämättömät ansionsa, vaikka hänet nykyään muistetaan lähinnä pilkkalaulusta. Duumassa aktiiviset Suomen-ystävät, kadettien johtaja Miljukov ja miksei myös gruusialaiset Gegetškori ja Tšheidze kannattaisi varmaankin nostaa unohduksesta. Vuonna 1917 noita ystäviä oli paljon muitakin.

Venäjä on harvoin ollut demokratia ja aina sen poliittisessa järjestelmässä on ollut merkittäviä erityispiirteitä, joita meidän on vaikea sulattaa. Onhan sellaisia toki Amerikassakin ja missäpä ei olisi.

Yhtä kaikki, historiassa ei ole ollut tapana jakaa palkintoja sen mukaan, miten kiivaasti itse kukin on tiettyä järjestelmää kannattanut, vaan sen mukaan, mitä on saatu aikaan. Kovakätinen Stolypin sai Venäjän kannalta aikaan yhtä ja toista, mutta Suomen kannalta hän oli huono. Vallankumoustakaan hän ei kyennyt estämään ja se taas oli paljolta Leninin syytä.

Vallankumous tuhosi Venäjän, mutta vapautti siten samalla Suomen. Ilman Leniniä voisimme kenties yhä kuulua imperiumiin, mene ja tiedä. Pidetään vain hänen kuvansa esillä, antaahan se ainakin ajattelemisen aihetta.

Timo Vihavainen to 31.08. 11:37

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Käppäukolle kyytiä

ma 18.03. 23:33

Törkeä tapaus

su 17.03. 10:07

Suomenmielisyys

pe 15.03. 20:45

Kauheat puhdistukset

to 14.03. 23:15

Nyt saa jo lukea

ke 13.03. 17:42

Seremonioilla ja ilman

ti 12.03. 15:47

Ohranan arkistoista

ma 11.03. 16:14

Työn kirous

la 09.03. 16:03

Menneisyyden varjo

pe 08.03. 00:58

Terveen järjen sankari

ke 06.03. 23:59

blogit

Vieraskynä

Amerikasta mallia vihapuhekampanjaan

la 16.03.2019 12:34

Juha Ahvio

Vuosi 2019 totuuden valossa: Miksi kristityn tulee olla kansallismielisen isänmaallinen?

su 17.03.2019 10:23

Professorin Ajatuksia

Vakiintuneet maahanmuuttoasenteet

ma 18.03.2019 23:31

Jukka Hankamäki

Rock and rollin voodoomies kertoo, miksi "apulaissheriffiä ei pompoteta"

ma 18.03.2019 23:35

Petteri Hiienkoski

Terrorismista länsimaisen demokratian tuhoamiseen

ma 18.03.2019 01:44

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Riittää, että kansa on sitä mieltä

ti 05.03.2019 14:48

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Työvoiman tarveharkinnan poiston tuhoisat seuraukset

la 16.03.2019 16:17

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Lapset marssilla - kuten suomettumisen aikana

pe 15.03.2019 20:46

Mika Niikko

Kuka opettaa sinun lapsellesi seksuaalisuudesta?

ma 28.01.2019 22:12

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

Otsikko

su 10.03.2019 10:50

Heikki Porkka

Perussuomalaisia johdetaan Brysselistä?

to 14.03.2019 13:48

Tapio Puolimatka

Kirjablogi: Vaarallinen vihreä valhe

su 17.03.2019 10:11

Olli Pusa

Berner kävelevänä skandaalina

pe 22.02.2019 00:16

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

ISIS-morsiamet - tätä dokumenttiä ei Yle esitä

ke 13.03.2019 20:09

Reijo Tossavainen

Journalistin päätoim. M. Pettersson: "Me vaikutamme äänestystulokseen"

to 14.03.2019 18:27

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Tyhjästä on paha nyhjästä

la 16.03.2019 11:29

Timo Vihavainen

Käppäukolle kyytiä

ma 18.03.2019 23:33

Matti Viren

Populismia

ti 19.02.2019 23:20