Blogi: Timo Vihavainen, ti 15.08.2017 22:09

Kiukkuinen mies kynän varressa

Kiukkuisen miehen refleksit ja reflektiot

 

Kuko Rumpunen (toim.), ”Olen tullut jo kovin kiukkuiseksi”. J.K. Paasikiven päiväkirjoja 1914-1934. s.a., Kansallisarkiston ystävät – Riksarkivets vänner ry, 339 s.

 

Päiväkirjat kuuluivat antoisimpiin menneisyyden jäänteisiin. Meillä niitä on nykyään jo julkaistu koko liuta, Juhani Ahosta, Santeri Alkiosta ja L.K. Relanderista J.K. Paasikiveen ja U.K. Kekkoseen, monesta vähäisemmästä puhumatta. Vielä muutama vuosikymmen sitten tilanne oli aivan toinen.

Paasikiven päiväkirjat sodan jälkeiseltä ajalta tunnetaan hyvin, samoin kuin hänen muistelmansa niin sortokausilta kuin Stalinin ja Molotovin kanssa asioinnista sodan aattona ja sitten itse sotavuosina.

Kaikki on hyvin lukukelpoista ja kiinnostavaa tekstiä, mistä arvatenkin suuri ansio lankeaa toimittajille. Toki myös itse päähenkilön resoneeraava ja usein räiskähtelevä ote näkyy päiväkirjoissa hyvin. Muistelmissa koleerisuuden ilmaukset on asianmukaisesti häivytetty tyynen, mutta murhaavan logiikan alle.

Paasikivellä oli maamme kohtaloissa suuri rooli ja hän on saanut ansionsa mukaisen elämäkerran, kirjoittajina Tuomo Polvinen ja hänen työryhmänsä, kuten tiedetään.

Mutta millaiset olivatkaan lopulta Paasikiven ansiot ja toisaalta puutteet ja virheet? Eikö hän myöntyvyysmiehenä ja sittemmin Saksa-suuntauksen edustajana toiminut oikeastaan maamme etuja vastaan? Vähintäänkin hän kai veikkasi väärää hevosta?

Entäpä sodanjälkeinen aika? Ehkä reipas länsisuuntaus olisi myös silloin voinut pelastaa maan siltä kauhealta kohtalolta, joka suomettuminen joidenkin mielikuvissa näyttää olevan?

Näiden kysymysten suhteen on syytä tässä tyytyä viittaamaan Polvisen etc. kirjoittamaan elämäkertaan. Sankarin omat reflektiot ovat joka tapauksessa myös kiinnostavia, vaikka tietenkin puolueellisia. Kauko Rumpusen toimittama teos, joka valitettavasti on bibliofiilinen harvinaisuus, tarjoaa siihen tilaisuuden sortokausien osalta.

Muistelmissaan Paasikivi tekee selvää Stolypinistä ja erinäisistä muistakin mielestään sen ansaitsevista henkilöistä. Toisaalta arvoa saattavat saada myös hänen kanssaan kilpailevaa suuntausta edustaneet. Myöntyvyys ja vastarinta eivät olleet toistensa vastakohtia vaan kaksi eri taktiikkaa samassa toiminnassa, jonka tarkoituksena oli isänmaan pelastaminen sille hyvin vaarallisissa vaiheissa.

Mutta miten nopeasti ihmisten tapa hahmottaa asioita saattoikaan muuttua! Jo pian 1920-luvulla nuoriso ymmärsi tai luuli ymmärtävänsä vain maan itsenäistyneen urhoollisen aseellisen taistelunsa ansiosta. Sortokausien tai vuoden 1917 realiteeteista ei ymmärretty enää yhtään mitään.

Ylioppilaskunnan puheenjohtaja ei vuonna 1924 sen vertaa tuntenut lähihistoriaa että olisi tiennyt Ståhlbergin vastustaneen jääkäriliikettä eikä kuuluneen itsenäisyysmiehiin. Ylioppilaat eivät myöskään noteeranneet Svinhufvudia, jolle hänen ystävänsä, muun muassa Paasikivi sentään tarjosivat pienet päivälliset.

Ylioppilaita vaivasi myös kansalliskiihko, joka, ”kuten kaikki kiihko on välinpitämätön järjellisyydestä ja vie turmioon”. Nuoret olivat myös röyhkeitä ja uhkailivat uutta Suomea, mikäli K.N. Rantakari, vanha myöntyväisyysmies, kirjoittaisi siinä. ”Suomen nuoriso on mätä. Siltä puuttuu käsitys oikeasta ja väärästä (oikeudentunto), minkä pitäisi olla nuorison tärkein ominaisuus.”

Juho Kusti oli epäilemättä oikeassa. Radikalismi ryssänvihaoppeineen oli tyhmyydelle rakentuvaa emotionaalista toimintaa, mutta mitä muuta nuorilta olisi oikeastaan saattanut odottaa? Tulevaisuus sodan jälkeenkin sitten osoitti, että tämän tien kulkijoilla oli aina menestystä luvassa. Historia on kerta kaikkiaan niin vaativa laji, etteivät massat, myöskään ylioppilaiden massat, kykene sitä koskaan varsinaisesti ymmärtämään. En puhu tässä yksilöistä.

Sitä paitsi Suomen historia on aivan erityisen vaativa kohde. Sortovuosien ja itsenäistymisen historia eivät olleet yhtä jatkumoa, jonka saattaa ottaa haltuun tarkastelemalla sitä vuoden 1917 joulukuun kuudennen päivän tirkistysaukosta. Vielä hölmömpää on fokusoida saman vuoden viimeiseen päivään ja ”suuren Leninin” ikimuistoiseen valtiotekoon.

Mutta kansa tarvitsee lyhyen ja selkeän tarinan, jonka koululaiset voivat viidentoista ikäisinä omaksua. Sen jälkeen se vielä unohtaa siitä suurimman osan ja jäljelle jäävät sellaiset fragmentit, joilla on enemmän tai vähemmän raflaavuutta. Niitä sitten iltalehtien lööpit aikanaan täydentävät.

Ei siis vaadita liikoja, eihän mopollakaan mahottomiin pystytä. Juho Kustin koleerinen temperamentti ei kuitenkaan voinut hiljaa hyväksyä tätä asiaa ja aina silloin tällöin häneltä purkautui epätoivoinen kiljaisu Suomen kansan lahjattomuudesta ja tyhmänylpeydestä. Eihän meillä itse asiassa ollut mitään ylpeyden aiheita paitsi urheilijat, joille nyt ei paljon voinut rakentaa.

Myöntyvyyslinja ei tarkoittanut lain rikkomista. Paasikivi pohti, ettei itse koskaan ollut rikkonut lakia, kieltolakia lukuun ottamatta. Fyysinen rohkeuskaan ei ollut sitä suurinta rohkeutta. Siinä riskeerasi vain henkensä, mutta ”jos uskaltaa kansan menestyksen vuoksi poiketa laillisesta järjestyksestä, siinä riskeeraa sielunsa”.

Mitäpä Suomessa olisikaan tapahtunut, jos kaikki olisivat olleet passiivisen vastarinnan kannalla? Jonkin piti hoitaa kansakunnan etuja myös silloin, kun siitä ei saanut aplodeja.

Olisiko pitänyt mennä vielä pidemmällekin? Kuten tunnettua, meillä saatiin sitten aikanaan eronneiden senaattoreiden tilalle sellaisia suomalaisia kuin Vladimir Markov, Transbaikalin kasakkakunnan hetmani, joka kyllä osasi sekä ruotsia että suomea, mutta tuskin tunsi hyvin paikallisia oloja.

Paitsi Suomen historiaa, resoneeraa Paasikivi myös Venäjän historiaa. Vuonna 1932 hän pohdiskelee sitä, että Suomessa luotettiin kadetteihin ja Miljukoviin vielä vuonna 1917.

 ”Heillä oli oikeat ”länsimaiset” ideat, parlamentarismi, demokratia jne.” Kuitenkin ”kadettien toiminta oli esimerkki siitä, miten teoreettisesti oikeat ideatkin ovat turmiollisia, kun eivät sovi reaalisiin oloihin. Kadetit täysin epäonnistuneita jo 1905-1905. Jos olisimme olleet kokeneempia ja tarkkanäköisempiä, olisimme jo silloin voineet nähdä, miten kykenemättömiä ja epäonnistuneita poliitikkoja kadetit ja Miljukoff oli…”

Paasikivi ei ole ainut analyytikko, joka on tehnyt saman johtopäätöksen. Itse asiassa Putin et consortes näyttävät nyt kannattavan samaa näkemystä, mihin liittyy myös ajatus vallankumouksen, myös helmikuun vallankumouksen turmiollisuudesta.

Mutta selvää on, että ilman vallankumousta Suomen itsenäisyys olisi ollut mahdoton asia. Se olisi ollut myös mahdoton, ellei Venäjän valtion hajoaminen olisi loppuvuodesta 1917halvaannuttanut koko Venäjää. Väliaikaisen hallituksen kanssa kyllä päästiin juuri ennen bolševikkikaappausta sopimukseen kahden valtion, Suomen ja Venäjän suhteista, mutta se ei vielä olut itsenäisyyttä, vaan kuulumista eräänlaiseen kansainyhteisöön.

On mielestäni epäilemätöntä, että Paasikivellä oli suuret ansionsa myös Suomen itsenäistymisessä huolimatta siitä, että hän, kuten muutkin vastuunalaiset tahot pitivät sitä mahdottomana niin kauan kuin asialle ei ollut sellaista reaalista tukea, jollainen oli Saksan armeija.

Jostakin syytä sitäkin on tullut tavaksi vähätellä.

Timo Vihavainen ti 15.08. 22:09

(Kaikki OM:n osoitteet vaihdettiin turvallisiksi https- osoitteiksi 28.10.2018. Muutos nollasi osan vanhoista FB peukutus- ja jakolaskureista)

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Memento

ti 15.01. 23:23

Taantuminen totalitarismiin

su 13.01. 10:28

Kunnian kuuleminen

la 12.01. 00:01

Strateginen isku

to 10.01. 23:42

Ranskan jälkivaikutusta

ke 09.01. 23:15

Fingerporilainen aikakausi

ti 08.01. 22:27

Eselin

ma 07.01. 22:32

Pois nälkärajalta

su 06.01. 22:33

Ohranointia

la 05.01. 22:59

Jauhamisesta

pe 04.01. 22:38

blogit

Vieraskynä

Vihapuhe on ihmisoikeus

ke 09.01.2019 17:44

Juha Ahvio

Vuosi 2019 totuuden valossa -luentosarja alkaa

la 12.01.2019 00:06

Professorin Ajatuksia

Mitä Sipilä ja Kekomäki jättivät kertomatta?

ma 14.01.2019 23:35

Jukka Hankamäki

Edessä maahanmuuttovaalit, ja miksi?

ti 15.01.2019 23:26

Petteri Hiienkoski

Pääministerin falskit selitykset

ma 14.01.2019 00:14

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Perussuomalaiset ovat ratkaisu

ma 14.01.2019 17:38

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Suomesta tulossa Espanjaa afrikkalaisempi

ma 14.01.2019 23:12

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Suvakkilan samba

ti 15.01.2019 23:25

Mika Niikko

Itsekkyyden naamiaiset

ma 02.07.2018 00:54

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Elina Grundström on maineriski JSN:lle

to 20.12.2018 16:13

Heikki Porkka

Helsingin huuhaat, Turun tollot ja Oulun pöljät

ti 15.01.2019 14:21

Olli Pusa

Vastuunpakoilun SM-kisat?

la 12.01.2019 22:51

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Kuinka paljon puolue vastaa kannattajakuntaansa ?

la 22.12.2018 19:13

Reijo Tossavainen

Persujytky on viisauden alku - mutta vain vaalien alla

ma 14.01.2019 16:09

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Memento

ti 15.01.2019 23:23

Matti Viren

Taas se Impivaara

ma 06.08.2018 22:40