Blogi: Timo Vihavainen, ma 03.07.2017 11:14

Hallitse Britannia!

Hallitse, Britannia!

 

Brittiläinen imperiumi oli vakavasti otettava suure vielä maailmansotien välillä. Toki Stalin totesi oikeutetusti vuonna 1939 saksalaisille, että muutaman tuhannen britin ylläpitämä valta Intiassa oli ”naurettava” asiain tila. Saksalaiset olivat samaa mieltä ja pyrkivät sen korjaamiseen.

Yhtä kaikki, eurooppalainen imperialismi oli tuossa vaiheessa ehkä jo saavuttanut ylikypsyyden asteen ja henkisesti sen kestämättömyys alettiin jo tuntea, kuten ilmenee vaikkapa George Orwellin muistelmista. Silti vanha mentaliteetti piti pintansa.

Tuohonkin aikaan englanti oli Suomessa rahvaan kieli. Sadat tuhannet suomalaiset olivat oppineet sitä siirtolaisina Amerikassa ja tuhannet ja taas tuhannet työskentelivät merillä, jossa englantia oli pakko osata, enemmän tai vähemmän.

Sivistyneistön englannin taito oli ymmärrettävästi heikonlainen, koska harvempi jaksoi enää sitä opiskella, kun saksa ja ranska olivat tärkeämpiä ja ruotsikin joka tapauksessa välttämätön.

Toki mielenkiintoa oli. Englantilaisia romaaneja oli meilläkin tietysti julkaistu jo iät ja ajat ja muutamat klassikot kuten Robinson Crusoe (Risto Roopenpoika) tai Swiftin Gulliverkuuluivat jokaisen kansakoulun käyneen yleissivistykseen.

Runouden laita oli toisin ja siksi olikin merkkitapaus, kun Yrjö Jylhä vuonna 1929 julkaisi suomennosvalikoiman ”Hallitse, Britannia!” Vuonna 2013 siitä muuten otettiin uusintapainos.

Sen kirja ansaitseekin. Suomennokset ovat hienoja ja iskeviä. Viimemainittu adjektiivi jotenkin sopii myös nyrkkeilijänä tunnetulle Jylhälle. Tämä on tuhtia tavaraa eikä mitään hempeilyä.

Kannattaa hieman pohtia, miksi mukaan päässeet runot ovat juuri ne, jotka siellä ovat. Sivumennen sanoen niihin ei kuulu tuo otsikossa viitattu Britannian vanha epävirallinen kansallislaulu.

Sen sijaan mukana on sellaista ainesta, joka kertoo imperiumin rakentajien rohkeudesta, meren vaarojen uhmaamisesta ja traagisesta menehtymisestä. Mukana ovat S.T. Coleridgen balladi vanhasta merimiehestä, Charles Kingsleyn ”Viimeinen merirosvo” ja Henry Newboltin ”Kaikki amiraalit” (Kaikk’ amiraalit Englasnnin on saaneet sankarin maineen/ ja iäti nimi Nelsonin soi pärskeessä jokaisen laineen…).

Keskeinen osa valikoimaa käsittää kuitenkin Kiplingin ylistyslauluja brittiläiselle imperiumille (Balladi idästä ja lännestä, Kuolleitten laulu). Kaikille on ominaista uljas maskuliinisuus ja tämä koskee myös Oscar Wilden Balladia Readingin vankilasta.

Toki Kiplingin Mary Gloster antaa aavistaa, että vanha henki on rappeutumassa ja ”Harrarin ja Trinity Collegen” jonninjoutavuudet ovat uudessa, kuihtuvassa (”Missä ovat lapsenne?”) polvessa syrjäyttämässä meren urhojen pelottoman pioneerihengen.

Hienoja runojahan nuo ovat ja arvaan, että kirjallisuudentutkijat niitä yhä syynäävät surennuslaseineen. Tarkoitan sellaisia hahmoja kuin Humphrey Van Weyden Jack Londonin Merisudessa.

Itse asiassa kelpo Humphreystä tuli kuin tulikin luonnonvoimia vastaan taisteleva sankari, kun kova paikka tuli eteen, mutta tämä on jo toinen juttu.

Nyt huomiotani kiinnittää se, että tällaisen kokoelman julkaiseminen nykypäivän Englannissa herättäisi varmaankin protesteja ja saisi osakseen älymystön ylenkatseen. Se, mikä oli normina sata vuotta sitten, on nyt kiellettyä.

Toki vanhaa kirjallisuutta sopii yhä lukea, mutta minusta tuntuu, että ihmisten oletetaan silloin käyttävän jonkinlaista suodatinta. Postmodernissa maailmassahan ei mikään ole aitoa, joten ironinen lukutapa tarjoutuu luonnostaan. Aika huvittava imperiumihan se brittiläinen oikeastaan olikin.

Kun tuoreessa muistissani on myös Jack Londonin Merisusi, tuntuu tuon vielä suhteellisen tuoreen 1900-luvun alun kirjallisuuden lukeminen nykyhetkellä suorastaan rienaavalta, mikäli siihen suhtautuu vakavasti.

London itse tiettävästi samaistui susiinsa ja käytti itsestäänkin tuota nimeä. Hän nosti eläimen ja erityisesti petoeläimen ihanteekseen, joskin samaan aikaan viehättyi myös sosialistisista aatteista. Toki esimerkiksi Rautakorko on sekä älyllisesti että kirjallisesti muutaman kertaluokan verran alemmalla tasolla kuin hänen parhaat teoksensa. Sen etuna on kuitenkin poliittinen korrektius…

Mikäli sen sijaan otetaan esimerkiksi Elsinoren kapina tai Merisusi, törmätään aivan huikeaan elitismiin ja suoranaiseen rasismiin, joka nostaa anglosaksisen rodun korkealle muiden yläpuolelle ja pitää sen maailmanherruutta väistämättömänä.

Noihin teoksiin kuuluu myös ihmisen sijoittaminen alimmalle, eloonjäämistaistelun tasolle, jossa sivistyksen pintakiilto lakaistaan pois ja jäljelle jäävät murisevat ja raatelevat pedot. Siinä maailmassa voittaa kovin ja katalin.

Väitetään, että London ihaili merisuttaan, Susi-Larsenia, joka oli hänen oma ihannekuvansa ja asialle löytyy katetta hänen sanavalinnoistaan. Eihän tässä uutta ole, vastaavia rosvohahmoja toki löytyy länsimaisen kirjallisuuden sankareina Byronista Schilleriin.

Nykyään rosvon sankaruus lienee itse asiassa jo normi, mutta rosvolla ja rosvolla on eroa. ”Systeemiä” vastaan pärjäävät rosvot antoivat ehkä mukavan samaistumiskohteen poroporvarille ja antavat yhäkin.

Londonin häikäilemättömät ”yli-ihmiset” ovat toista maata. Luulen, että harva pystyy lukemaan Merisutta tuntematta vastenmielisyyttä sen nimikkosankaria kohtaan. Ehkäpä juuri hänestä voidaan löytää sitä myyttistä ”ihmisvihaa”, joka nykyään kuulemma vaivaa monia poliitikkojammekin?

Yhtä inhoa lienet sä kristitty, pakana/ merisuden murinaa ruotelin takana?

Mikäli Jack Londonia, kuulemma eniten käännettyä amerikkalaista kirjailijaa, verrataan niihin britteihin, jotka Yrjö Jylhä valitsi suomennettaviksi kokoelmaansa, voidaan havaita selviä eroja.

Londonin sankarit ovat pohjimmiltaan elukoita, joskin komeita lajissaan. Kipling sen sijaan kunnioittaa sivistystä, vaikka toteaakin vanhan kunnon merikarhun ylenkatsovan sen ylihienostuneita ilmentymiä. Molemmat toki ovat ylpeitä omasta anglosaksisesta perinnöstään ja uskovat sen ylivoimaisuuteen.

Tuohon aikaan kirjoista kaiketi haettiin usein aineksia elämän syvemmäksi ymmärtämiseksi. Viihteeksi tehdyt kirjat kuitattiin roskana, jota oli oikeus ylenkatsoa siinä kuin pornografiaa tai vastaavaa helppohintaisuutta.

En ole ihan varma, mitä lukijat etsivät nykyisestä bestseller-kirjallisuudesta, ehkä lähinnä jonkinlaisia vinkkejä siihen, millaisia asioita kannattaa harrastaa pyrkiessään luomaan brändiään? Intelligent life- tai Image- lehtien nimi ja sisältö lienevät varteen otettava oire siitä, mihin pyritään.

On suositeltavaa lukea vanhaa kirjallisuutta jo pelkästään sen takia, että huomaisi, millaisessa ja miten nopeassa liikkeessä länsimainen aatemaailma ja yhteiskunnallisesti sallittu puhetapa ovat.

Itse asiassa tuntuu paradoksilta, että tuota kirjallisuutta saa yhä vapaasti lukea. Sen siteeraaminen sen sijaan saattaisi kai jo tuottaa paitsi yleistä paheksumista, myös rangaistuksen? Vai onko tämä vasta tulevaisuuden musiikkia? Onnittelut joka tapauksessa sille, joka hoksasi julkaista uudelleen Jylhän suomennoskokoelman!

Timo Vihavainen ma 03.07. 11:14

(Kaikki OM:n osoitteet vaihdettiin turvallisiksi https- osoitteiksi 28.10.2018. Muutos nollasi osan vanhoista FB peukutus- ja jakolaskureista)

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Tapaus Solzhenitsyn

ti 18.12. 21:56

ltävalta sotii ja nai

ti 18.12. 00:07

Hirmuisia asioita

la 15.12. 00:04

Vanhoja kirjoja

to 13.12. 23:43

Kieliparkamme on vaarassa

ke 12.12. 23:33

Joutavan paperin johdosta

ti 11.12. 23:49

Symbolit ja historia

ma 10.12. 23:29

Tatuoitu nainen

la 08.12. 23:22

Siivottomuuden psykologiaa

pe 07.12. 23:08

Satuja lapsille

to 06.12. 12:56

blogit

Vieraskynä

Kirja-arvio: Pilvikädet, M.A. Meretvuo

to 13.12.2018 23:30

Juha Ahvio

Sananvapaus on uhattuna Suomessa

to 06.12.2018 13:01

Professorin Ajatuksia

Kansalaiset korjaamaan demokratian puutteita?

ti 18.12.2018 21:55

Jukka Hankamäki

Yksittäisistä yleiseen: mikä on tarpeeksi?

ti 18.12.2018 00:08

Petteri Hiienkoski

Ylen sokeat politrukit "natsijahdissa"

pe 07.12.2018 05:29

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Toisinnäkijät

ti 18.12.2018 15:38

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Afrikan tulevaisuus huumeiden varjossa

su 09.12.2018 15:21

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Aatteiden alennusmyynti

ti 18.12.2018 21:58

Mika Niikko

Itsekkyyden naamiaiset

ma 02.07.2018 00:54

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Vihreä metsäpolitiikka aiheutti Kalifornian metsäpalot

la 15.12.2018 11:54

Heikki Porkka

Oulun tauti vai uusi imago?

ti 18.12.2018 13:05

Olli Pusa

Ilmastokiima

pe 14.12.2018 12:26

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Yle asennekasvatuksen asialla

to 23.08.2018 14:57

Reijo Tossavainen

Punavihreässä totuudessa maalia siirretään tarpeen mukaan

ma 17.12.2018 10:02

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Tapaus Solzhenitsyn

ti 18.12.2018 21:56

Matti Viren

Taas se Impivaara

ma 06.08.2018 22:40