Ajasta ikuisuuteen siirtynyt Mauno Koivisto sai tänään valtiolliset hautajaiset. Maininta ”valtiollisista hautajaisista” joutuu tosin kaksimieliseen valoon, sillä Koiviston mukana haudan lepoon ei saateltu vain entistä presidenttiä. Suomalaisten rakastamaa maansurua koettiin nimenomaan siksi, että entisen presidentin mukana hautaan saateltiin myös hyvinvointivaltion aikakausi.

Koivisto oli viimeinen presidentti, jolla olivat käytössään suuret valtaoikeudet. Niihin hän ei tosin turvautunut silloin, kun hän omasta toimestaan päätti presidenttiytensä kahteen kauteen. Valtaoikeuksien ja virkakausien rajoitukset eivät olisi koskeneet vielä häntä.

Oman riippumattomuutensa ja erimielisyytensä osoittanut Mauno Koivisto jäänee viimeiseksi valtioviisaaksi presidentiksi. Nykyisin näyttää presidentinvirkaan olevan mahdotonta nousta muuta tietä kuin osoittamalla oman henkisen kääpiömäisyytensä ja käymällä ripittäytymässä EU-eliitin salongeissa Brysselissä.

Koiviston puolustama vahvan markan politiikka oli Koiviston suurin virhe, mutta sen perusteena oli pyrkimys turvata kansallinen etu. Kansallisen turvallisuuden varmistelu oli taustalla myös silloin, kun Suomi Koiviston kaudella päätti Euroopan unionin jäseneksi hakeutumisesta.

Koiviston pyrkimyksenä tai päämääränä ei ollut edistää kansainvälisten kosmopoliittien tai globaalin kapitalismin antinationalismia, vaan hänen tavoitteenaan oli pyrkimys torjua jääntiä Neuvostoliiton ja Venäjän vaikutusvaltaan sekä halu liittoutua länteen.

EU:n jäseneksi liittyminen on osoittautunut myöhemmin ongelmalliseksi, mutta puolustukseksi voidaan sanoa, että Koivisto ja hänen hallituksensa tähtäsivät alun perin kansallisen kokonaisedun toteutumiseen. Sen sijaan Koiviston jälkeen tulleet sosiaalidemokraatit ja sosiaalidemokraattiset presidentit hylkäsivät kansallisen edun tavoittelun ”Internationaalia” hoilatessaan ja toimiessaan sekä kansainvälisen kapitalismin että kansallisesta edusta piittaamattoman marxilaislähtöisen monikulttuurisuusideologian hyväksi.

Anekdoottimaisesti voidaan muistella, mitä Koivisto ajatteli maahanmuutosta ja siihen liittyvästä kulttuurien vaihdosta, johon tuohon aikaan suhtauduttiin kaukonäköisen varovaisesti. Sosialismin romahtaessa Somaliassa 1990 oli maahamme pyrkimässä useita Moskovassa koulutettuja somaleja, sotilaita, virkamiehiä ja heidän jälkeläisiään pakolaisuuden verukkeella. Koivisto virkkoi sisäministeri Jarmo Rantaselle ja ministeriön kansliapäällikkö Juhani Perttuselle seuraavaan tapaan:

”Somalialaiset on syytä pysäyttää rajalle. Otetaan nimet ylös ja luvataan harkita. Todetaan, että Neuvostoliitto on turvallinen maa. Jos joku on eri mieltä, niin sitten riidellään. Sanoin, että ellei näitä pysäytetä, miten sitten muitakaan.”

Näin siis Mauno Koivisto muistelmateoksessaan Kaksi kautta, osa 2: Historian tekijät  (Helsinki: Kirjayhtymä, 1995, s. 292). Siinäpä olisi pohdiskeltavaa myös nykypoliitikoille ja toimittajille, joita Koivisto joskus antautui nimittelemään ”sopuleiksi”.

Tasavallan presidentin suuremmista valtaoikeuksista tuskin olisi torjumaan maahanmuuton muodossa maahamme tulvivaa turvallisuusriskiä, sillä suurempien valtaoikeuksien ja vahvemman johtajuuden tuloksellisuus riippuisi olennaisesti siitä, kuka on presidentti.

Vaikka suuri osa Koiviston aikakaudella täydellistyneen hyvinvointivaltion rakenteista onkin vielä tuhoutumatta, kansakuntamme henkinen ja sosiaalinen pääoma on kärsinyt huikean inflaation kansalaisten jakauduttua kahtia maahanmuuttoa koskevan kiistelyn tuloksena. Koiviston mukana on konsensukseen perustunutta suomalaista yhteiskuntaa kiskottu hautaan, jota on kaivettu maahan muuton suosijoiden ja monikultturistien lusikalla.