Blogi: Timo Vihavainen, la 20.05.2017 10:37

Esivallan kunnia

Esivallan kunnia Uralilla

 

Slavofiilien ensimmäinen sukupolvi Venäjällä sai joskus 1840-luvulla valaistuksen tai peräti ilmestyksen: koko pyhä valtakunta oli lähtenyt väärälle tielle.

Venäjän historian suuri konna olikin Pietari Suuri, joka oli hylännyt kansan sielusta syvältä kumpuavan alkuvoiman ja alkanut sen sijaan väkivalloin eurooppalaistaa pyhää Venäjää.

 Tässä hän oli ylimystön osalta onnistunut, mutta onneksi kansan syvien rivien sielu oli vielä koskematon. Oikean Venäjän tuoksun tavoitti vielä talonpoikaisessa kyläyhteisössä ja sen perinnäistavoissa.

Nuo slavofiilit, Aksakovit ja Kirejevskit kuuluttivat Venäjän kansan kunniaa ja viisautta ja olivat siis moitteettomia patriootteja eivätkä taatusti ulkomaiden agentteja. Eikö valtiojohdon olisi pitänytkin heitä tukea ja ylistää?

Asiassa oli vain yksi ”mutta”: olemassa oleva Venäjä perustui tosiaankin Pietarin jättiläistyölle ja sen asettaminen kyseenalaiseksi oli tuskin vähempää kuin majesteettirikos. Pietarin kunnian laulajia riitti pilvin pimein ja siihen joukkoon olisi menestystä kaipaavien kannattanut liittyä.

Sitä paitsi Nikolain Venäjällä oli oma ideologiansa, niin sanottu virallinen patriotismi, jonka kolmiosaisen tunnuksen kaikki varmaan vieläkin tuntevat. Ortodoksia, itsevaltius ja kansanomaisuus olivat kunniassa ja nimenomaan tässä järjestyksessä. Pelkällä kansanomaisuudella ei kannattanut lähteä sooloilemaan.

Slavofiilien ensimmäisellä sukupolvella oli tosiaan hieman vaikeuksia ideologiansa takia ja sitä paitsi ihmiset naureskelivat heidän ”aitovenäläiselle” vaateparrelleen ja puhetavalleen. Vastaavaahan tapahtui myös esimerkiksi Saksassa eikä tämä asetelma Suomessakaan aivan vieraalta kuulostanut.

Virallinen patriotismi, jota edustivat nuhteettoman uskolliset, Faddei Bulgarinin kaltaiset hahmot, jotka eivät kaihtaneet yhteyksiä salaiseen palveluun, olivat hekin myös tinkimättömän venäläismielisiä ja Eurooppaa halveksuvia.

Tämä koski myös suurta Suomen ystävää, mainittua Bulgarinia, joka itse asiassa oli syntyjään puolalainen ja katolinen ja oli vuonna 1812 käsittänyt isänmaallisten velvollisuutensa olevan taistelu Puolan vapauden puolesta Venäjää vastaan.

Mutta sitten kävi kuin kävi. Kun älymystö jakaantui Venäjä-mielisiin ja lännettäjiin eli zapadnikeihin, asettui Bulgarin tinkimättömästi esivallan puolelle ja nimenomaan sen suvaitsemalla tavalla. Kaikki esivalta on Jumalalta, нет власти, не от Бога, sanoi jo raamattukin, jota intelligentsija ei tosin erityisesti kunnioittanut.

Bulgarinin tapaan asennoituviin kuului tunnetusti myös Nikolai Gogol, jonka julkaisemiin hurskaisiin kirjeisiin Vissarion Belinski, syntyjään viaporilain poikia, niin kiivaasti reagoi sekulaarilla anateemallaan.

Kovaa peliä se oli siihenkin aikaan tuo taiteilu esivallan armon ja intelligentsijan hyväksynnän välillä. Kompromissit olivat vaikeita ja epäonnistujat saivat osakseen joko intelligentsijan syvän ylenkatseen kuten Bulgarin tai sitten katsoivat paremmaksi siirtyä ulkomaille suoria sanojaan kirjoittelemaan kuten Herzen tai Turgenev.

Tämä esivallan kunnioittamisen tärkeys vain tuli mieleeni, kun katselin Jekaterinburgin mahtavaa uutta Jeltsin-keskusta (http://yeltsin.ru/).

Joen toisella puolella, tätä keskusta vastapäätä sijaitsee Verikirkko (Hram na krovi), tsaariperheen murhapaikalle rakennettu pyhättö ja sen vieressä on asialle omistettu museo. Sieltä löydämme nykyajan slavofiilien hengen ja Venäjän mystiikan. Там Русью пахнетsanottaisiin paikallisittain. Siellä tuoksuu Venäjä, suitsukkeineen ja tuohuksineen.

Jeltsin-keskus sen sijaan on länsimaistamisen ja liberalismin korkea veisu. Sen suojissa onPiotrovskin kirjakauppa, josta löytää kaiken tarvitsemansa liberaalin ja antistalinistisen kirjallisuuden. Siellä on tuo tunnettu 130-osainen stalinismin historia -sarja, sieltä näkyvätNovoje literaturnoje obozrenijen (NLO) kirjasarjojen selkämykset ja paljon, paljon muuta.

Kuten arvata saattaa, museo, joka muuten on tekniikaltaan huippumoderni ja kansainvälisiä palkintoja niittänyt, esittää sankarin pelottomana ja nuhteettomana, mitä hän olikin ja kertoo hyvää sanomaa vapauden totalitarismista saavuttamasta riemuvoitosta. Onhan siinä aihetta kerrakseen.

Koska me niin hyvin tiedämme ja ymmärrämme, että Venäjällä ei ole sananvapautta eikä muita vastaavia, suuresti arvostamiamme instituutioita, saattaa tapahtua, että tämän keskuksen koko olemassaolo panee ymmärryksemme koetukselle tai sitten unohdamme koko asian, mikä helpottanee.

Mistä ensinnäkin ovat peräisin rahat tähän jättiläishankkeeseen ja miksi valtio voi moista suvaita, vieläpä täällä Uralilla, Venäjän sydämessä, jossa ulkomaiden turmelevaa vaikutusta voitaisiin parhaiten pitää aisoissa?

Rakentamisen ja ylläpidon budjeteista en tiedä. Ainakin kunniataulu on täynnä nimiä, jotka heti tunnistamme oligarkkien kermaksi. Myös kaupungin pormestari, suuri Suomen ystävä muuten, on liberaalin Jablokon riveistä lähtöisin ja hyvin sivistynyt kulttuurin tuntija.

Mutta en halua spekuloida enempää asialla, jota en sen paremmin tunne. Syystä tai toisesta ensimmäisen presidentin kunniaa julistava ja hänen edustamaansa ideologiaa edustava keskus nyt vain on olemassa ja jopa hyvin suosittu paikallisen väestön keskuudessa.

Tämä tuo mieleen Nikolai I:n ajan, jolloin hallitsijoiden kunnioittaminen oli jokaisen ensimmäinen velvollisuus. Pietari Suuren perintö saattoi olla jossakin suhteessa puutteellinen, mutta eipä ollut alamaisen asia mennä sitä arvostelemaan, saati sitä vastaan hyökkäämään. Ylistäminen toki sallittiin.

Historialliseksi paralleeliksi voisi myös löytää sen Aleksanteri II:n patsaan, joka on keskellä pääkaupunkimme tärkeintä aukiota.

Se pystytettiin nimenomaan maamme oikeuksien symboliseksi takuumieheksi. Ei ollut sattuma, että meillä oli valmiina pyhä paikka, jonne mennä laskemaan seppeleitä silloin, kun se aika koitti. Suomi-syöjät yrittivät haukuskella Aleksanteri I:n ja Aleksanteri II:n politiikkaa, mutta silloin oli syytä pitää kieli keskellä suuta.

Suomalaiset patriootit vastasivat tarvittaessa, että moinen rienaus se vasta osoittaakin yleisvaltakunnallista epäisänmaallisuutta. Aleksanterit, joita Suomi vilpittömästi rakasti, olivat kuin olivatkin Herran voideltuja ja myös aidosti Suomen vapauksien myöntäjiä ja ystäviä.

Tällainenhan se tilanne taitaa olla myös Jeltsinin kohdalla. Mielipidemittauksissa hän saa hyvin vähän ääniä, kun jälkikäteistä suosiota mitataan, olihan hän imperiumin hajottaja.

Mutta sellainenhan se oli aikoinaan myös Lenin. Siitä huolimatta juuri häntä sitten palvottiin suurvallan isänä. Ainahan historiaa sen verran voi tulkita.

Jeltsiniä ei kannata aliarvioida ja Venäjän historian hahmona hän alkaa kohota yhä korkeammalle kaikessa ristiriitaisuudessaan. Hän se joka tapauksessa myös nimitti seuraajakseen Putinin (eikä Stepašinia). Se oli lähtölaukaus sille kehitykselle, joka on tuottanut nykyisen Venäjän.

Ehkä Jeltsin teki suuren ja kohtalokkaan virheen, mistäpä tiedämme. Se on joka tapauksessa selvää, ettei hallitsijan perintöä siinä maassa sovi noin vain mennä repostelemaan. Ylistäminen sen sijaan on aina sallittua ja jotakin siitä koituu myös istuvan presidentin kunniaksi.

Timo Vihavainen la 20.05. 10:37

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Helsinki on muutoksen kärjessä

ke 20.03. 11:27

Käppäukolle kyytiä

ma 18.03. 23:33

Törkeä tapaus

su 17.03. 10:07

Suomenmielisyys

pe 15.03. 20:45

Kauheat puhdistukset

to 14.03. 23:15

Nyt saa jo lukea

ke 13.03. 17:42

Seremonioilla ja ilman

ti 12.03. 15:47

Ohranan arkistoista

ma 11.03. 16:14

Työn kirous

la 09.03. 16:03

Menneisyyden varjo

pe 08.03. 00:58

blogit

Vieraskynä

Ps-nuorten naiset: Nykyfeminismi tai sukupuolikiintiöt eivät edusta tasa-arvoa

ti 19.03.2019 20:01

Juha Ahvio

Vuosi 2019 totuuden valossa: Miksi kristityn tulee olla kansallismielisen isänmaallinen?

su 17.03.2019 10:23

Professorin Ajatuksia

Utrechtin turkkilaisampujalla on ihmisoikeudet

ke 20.03.2019 11:26

Jukka Hankamäki

Miksi vaalikoneiden tuloksiin ei kannata luottaa? - Vältä kysymysten ja suositusten miinat

to 21.03.2019 01:44

Petteri Hiienkoski

The Telegraphin uutiset liikaa Facebookille: yhteisöpalvelu bannasi tiedonvälittäjän vaalien alla

ke 20.03.2019 19:18

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Riittää, että kansa on sitä mieltä

ti 05.03.2019 14:48

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Työvoiman tarveharkinnan poiston tuhoisat seuraukset

la 16.03.2019 16:17

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Lapset marssilla - kuten suomettumisen aikana

pe 15.03.2019 20:46

Mika Niikko

Kuka opettaa sinun lapsellesi seksuaalisuudesta?

ma 28.01.2019 22:12

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

Otsikko

su 10.03.2019 10:50

Heikki Porkka

Yleisradio ohjaa suomalaisten ajattelua

ti 19.03.2019 11:04

Tapio Puolimatka

Kirjablogi: Vaarallinen vihreä valhe

su 17.03.2019 10:11

Olli Pusa

Berner kävelevänä skandaalina

pe 22.02.2019 00:16

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

ISIS-morsiamet - tätä dokumenttiä ei Yle esitä

ke 13.03.2019 20:09

Reijo Tossavainen

Journalistin päätoim. M. Pettersson: "Me vaikutamme äänestystulokseen"

to 14.03.2019 18:27

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Tyhjästä on paha nyhjästä

la 16.03.2019 11:29

Timo Vihavainen

Helsinki on muutoksen kärjessä

ke 20.03.2019 11:27

Matti Viren

Populismia

ti 19.02.2019 23:20