Keittiömme vaaliminen

Yhä uudelleen kohtaa sen väitteen, ettei mitään erityistä suomalaista keittiö ole olemassakaan. Se nyt vain on vain lähinnä ruotsalaista perua, johon on tullut karjalaisia vaikutteita.

Väite on hyvin outo, mutta ilmeisesti sitä esitetään täysin tosissaan.

Aivan samalla logiikalla toki voitaisiin sanoa, ettei mitään erityistä suomen kieltä ole olemassa. Kielessämme on vain ani harvoja täysin omaperäisiä sanoja. Lainoja muilta sen sijaan on vilisemällä.

Silloin kyllä olisi todettava myös se, ettei erityisiä indoeurooppalaisia kieliäkään ole, sitä samaa mössöä ne ovat kaikki.

Mutta eiväthän ne ole.

Kun mietimme, miksi erottelemme toisistaan eri maiden keittiöt, saattaa ilmetä, että tarkoitamme ”keittiöllä” itse asiassa kahta eri asiaa.

Toisaalta kohtaamme sen kokonaisuuden, joka on edessämme joka päivä, kun jossakin tietyssä maassa tyydytämme animaalisia tarpeitamme, siis suun kautta.

Toisaalta tarkoitamme tiettyä määrää erityisen mainioita herkkuja, jotka ovat tietystä maasta peräisin.

Tuo edellinenhän se on osa jokapäiväistä elämäämme. Meille tuodaan samassa maassa aina samoja ruokalajeja tai sanokaamme, että ne vaihtelevat yleensä vain juuri sen verran, ettei saman viikon kahtena päivänä tarvitse syödä samaa. Siitä ei kehomme pitäisi.

Poikkeuksena ovat aamiaiset, jotka alkavat olla koko läntisessä maailmassa samanlaisia.

Pitkään oli lähes kaikkialla tarjolla ns. mannermaista aamiaista eli kahvia sämpylän kera, höysteenä voita tai hilloa tai peräti molempia.

Nyt tilanne on muuttunut. Kaikkialla on ehdottomasti tarjolla myös (sangen tyhjänpäiväisiä) croissantteja ja briosseja ja niiden päälle marmeladia Sen lisäksi on kokonainen pohjoismainen smörgåsbord, eli siis puhvetti, jonka nimi monessa kielessä jätetään jopa kääntämättä.

Tämän kilpailijana ja nykyään siihen sulautuneena on sitten tuo englantilainen aamiainen kanamunineen ja pekoneineen. Yleensä siihen muistetaan lisätä myös makkarat (full Monty!) ja pavut. Kummallista kyllä, sitä syö vaikka joka päivä ja Englannissa sitä on tarjolla monessa paikassa iltaan asti.

Vaikka ei englantilainen keittiö mikään huono ole, jos asiaa arvostellaan sen parhaiden saavutusten perusteella. Sunday roast hyvässä pubissa suoraan paistista leikattuna on herkkua ja purjomakkarat (bangers) ja muusi hyvän sinapin kera sopivat kuin nakutettu oluen kanssa pitkän kävelyn päälle.

Ranskalaiset (Frogs) ovat keksineet haukkua englantilaista keittiötä korottaakseen omansa arvoa ja tavallaanhan asia on ymmärrettävä.

Ranskalaisten paheisiin onkin jo Rabelais’sta saakka luettu mässäys –gourmandise. En tiedä, jalostuuko itse gourmand siitä, jos hän alkaa syödä hyvin pieniä herkkuannoksia hitaasti ja nautiskellen ja ottaa lajinsa nimeksi gourmandin sijasta gourmet.

Mielestäni esimerkiksi markiisi de Saden antisankarit teoksessa Sodoman 120 päivää kuuluivat luokkaan gourmet.

Ehkä eron tekee se mielentila, jossa tätäkin miellyttävää syntiä harjoitetaan. Meillähän kuuluu olevan oikea viinipappikin, ehkä hän kertoo.

Suomalaisen keittiön ylivertaisia herkkuja olen jo niin usein pohtinut, ettei niiden viettelevää potentiaalia tai omaperäisyyttä ole tarvis enää uudelleen jankuttaa (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=suomalainen+keitti%C3%B6 ). On siinä kiusausta kerraksi!

Taidolla valmistetut suomalaiset ruoat muodostavat valtavan kokonaisuuden, joka jättää mennen tullen varjoonsa ne pöperöt, joita etelän matkailija saa eteensä. Pelkästään jo raaka-aineet, vaikkapa kalalajit eroavat edukseen lämpimien vesien hailakoista eläjistä.

Toisaalta sian läskin saatavuus ei meillä ole kovin kehuttava ja erilaisten vihannesten (kurkku, tomaatti, tilli) laadussa on tapahtunut erittäin vakava retkahdus koneellistettuun massatuotantoon ja itsepalveluun siirryttäessä. Onneksi vielä löytyy omimpia raaka-aineitamme: kunnon ruisjauhoja, lanttua, naurista…

Muuten: myös ns. sekaleipä on erinomaista herkkua, kun se oikein tehdään. Ei kannata etsiä sellaista kaupasta ja sieltähän ei muutenkaan saa parasta tavaraa.

Monet tekevät jo ruisleipänsäkin itse, vaikka kyllä kaupastakin saa kunnon tuotteen, kun osaa sitä oikein käsitellä. Mutta leivästä olen jo muualla kirjoittanut. Se kuuluu siihen jokapäiväiseen keittiöömme, yrittäkääpä etsiä kunnollista ruisleipää muista maista.

Tuo jokapäiväinen keittiömme on todella hyvin altis muodin vaihteluille ja mikäpä sen luonnollisempaa.

Valitettavasti tilanne nykyään on se, että kuluttajan mahdollisuudet määrätä tarjonnasta ovat ruuan suhteen yhtä mitättömät kuin vaikkapa popmusiikin.

Miljoona- tai jopa miljardibudjeteilla lyödään läpi se pöperö, joka halutaan myydä ja ennen pitkää sitä mässyttää tai latkii koko maailma. On jotakin käsittämättömän pahaenteistä siinä, että niin monet tässä maailmassa juovat vaikkapa cokista. Miksi ihmeessä…?

Kansallisen keittiömme, aivan kuten oman kielemme huollosta kannattaisi välittää juuri meidän. Muut eivät sitä tee.

Tarjonnassa tapahtuu tietenkin muutoksia ja viime kädessä ne ovat kuluttajien (harhaanjohdettujenkin) valintoja, joita olisi typerää yrittää kahlita. Sitä paitsi se olisi yhtä totalitaarinen idea kuin ns. vihapuheen vainoaminen.

Mikäli ihmisen sielu niin sanoakseni johonkin tuntee pakottavaa tarvetta, niin paha on käyttää sitä vastaan hallintovaltaa.

Mutta ei se suuri yleisö tiedä, miltä perinteiset herkut maistuivat ennen niiden valjastamista kvartaalitalouden kapitalististen vasikoiden vedettäviksi.

Miltä maistuivatkaan aito, todellinen tomaatti tai kurkku niiden rehujen sijasta, joita kaupassa nyt on tarjolla? Millaista olikaan tilli, jota ei ole pakko taittaa ja heittää käsistään todettuaan sen tuoksuttomuuden ja mauttomuuden? Millaista oli oikea, tuore ruisleipä…?

Vielä on ihmisiä, jotka muistavat jopa ei-teollisten maitotuotteiden alkuperäisen maun, uunissa tunteja hautuneen sianlihan tuoksun, aidon ruiskuorisen karjalanpiirakan maun, lanttu- ja kalakukkojen huumaavan aromin, kun ne ovat tuntien ajan yhtyneet uunissa runsaaseen läskiin…

Olisiko aika perustaa seura, joka ottaisi arvostellakseen teollisia päivittäiskaupan tuotteita niiden herkullisuuden kannalta? Nykyään niiden halpaa hintaa hehkutetaan suurenakin ansiona ja samalla lätkäistään korville niin sitä tuottaja kuin jalostajaa, joka on tehnyt parhaansa maun eli siis laadun eteen.

Massatuotanto tietenkin pyrkii aivan muihin päämääriin eikä ole häikäillyt ryhtyä jopa kasvien jalostamiseen mauttomiksi ja ikuisesti raaoiksi.

Tällainen makuasioita vankan kokemuksen pohjalta pohtiva vanhojen neuvosto (gerusia) voitaisiin ottaa vaikkapa televisioon jonninjoutavien tekoviisaiden jaarittelijoiden tilalle, jos niin kuin ohjelma-ajasta puutetta olisi.

Suomalaista keittiötä sen kaikissa merkityksissä on syytä vaalia kansallisomaisuutenamme, joka hyvinkin on arvollinen maailmanperintöluetteloon merkittäväksi.